Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Voiko lapsi olla niin herkkä, ettei kestä yhtään komentelua tai moitteita?
16.03.2009 |
Mietin miten toimia nelivuotiaamme kanssa - tuntuu, kuin lapsi menisi ihan puihin heti kun häntä sanallisesti vähän kovemmin ojentaa, toimimaan vaikka tietyllä tavalla. Lapsesta tulee kuin mykkä ja kuuro eikä sen jälkeen enää mikään suju. Ainoa tapa saada lapsi toimimaan aikuisen haluamalla tavalla on puhua siis pehmeästi ja ystävällisesti, ymmärtäen.
Ymmärtävä yritän kyllä ollakin, mutta välillä vaan en jaksa - ja sitten komentelen tai moitin liiaksi, mikä ei vie tilannetta yhtään eteenpäin.
Lapselle etenkin käveleminen tekee tiukkaa, samoin pukeminen ja ulkona hän saattaa kielloista huolimatta venkoilla paikkoihin minne ei saisi mennä, ja tästä syystä äiti saattaa joskus hieman tuohtua...
Voiko lapsi tosiaan olla näin herkkä?
Vai eikö häntä ole komemmenneltu tarpeeksi, että olisi tottunut?
Minusta kyllä näyttää, että lapsi olisi ihan aidosti ottaisi komentelut tosi raskaasti - kun taas tuttavaperheissä lapset näyttävät viis veisaavan pienestä ojentamisesta.
Yleensä lapsi käyttäytyy ihan yhteistyöhaluisesti, tarvitsee suunnattomasti hellyyttä, on iloinen ja tavattoman leikkimisintoinen, empaattinen lapsi.
Kommentit (29)
aika paljon hankaluuksia. Lapsesi on kuitenkin pieni, joten aikaa paksumman nahan kasvattamiselle on. Se nahka ei kuitenkaan paksune komentelemalla, tai paksunee, mutta ei toivotulla tavalla, vaan ainakin itse lähtisin tuossa tilanteessa ja tuon ikäisen lapsen kanssa ihan rauhassa juttelemaan asiasta. Suoraan selittäisin lapselle, että joskus ihmiset ovat väsyneitä tai kärsimättömiä, hermostuvat silloinkin kun ei tarvitsisi, sanovat sanottavansa kovempaan ääneen ja tiukemmin kuin olisi tarpeen. Että se ei ole vaarallista ja että liikaa ei tarvitse loukkaantua. Neuvoisin lapselle, mitä voi tehdä, jos tuntuu, että joku sanoo pahasti. Ehdottaisin lapselle, että jos hänestä esimerkiksi tuntuu, että minä äyskin hänelle turhasta, hän voi sanoa, että ei tarvitse äyskiä.
Lapsesi on sen ikäinen, että hän alkaa yhä enemmän kohdata maailmaa omineen ja noita tilanteita tulee varmasti ja valitettavasti lukkoon meneminen on asia, joka vain pahentaa noita tilanteita. Lapsi voi saada kovankin henkisen rökityksen, kun hänen lukkoon menemisensä tulkitaan jääräpäiseksi tottelemattomuudeksi tms. Herkälle lapselle sellainen on aika rankka juttu, joten itse panostaisin siihen, että lapsi oppisi käsittelemään noita tilanteita jotenkin muuten. Lukkoon ihminen menee yleensä, kun ei muutakaan vaihtoehtoa löydä. keksikää lapsen kanssa joku sopivampi vaihtoehto ja harjoitelkaa sitä leikkimällä ja roolipelaamalla, kunnes lapsi osaa sen tositilanteessakin. Sitten voikin etsiä toisen vaihtoehtoisen reaktiotavan ja harjoitella sen, kunnes lapsella on useita toimintamalleja noihin tilanteisiin. Se taas tekee tilanteista lapselle vähemmän stressaavia ja hän pystyy niistä selviämään herkkyydestään huolimatta ja toisaalta herkkyyden kärsimättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei kestä yhtään komentelua tai moitteita on hänet kasvatettu huonosti!
keskimmäinen on myös erittäin herkkä tyyppi. Sille ei pidä huutaa, koska se tuntuu häpeevän ihan hirveesti kun tuntee epäonnistuneensa. Sille on tärkeempi selittää asioita enemmän ja sanoa että alkaa suututtamaan kun sinä teet noin. Toiset lapset meillä kestää paremmin moitteita mut tämä yks on niin täydellisyyden tavoittelija et pitää vähän erilailla kohdella. Itse olen samanlainen. En kestä että mulle huudetaan.Rakentava kritiikki käy mut ei huuto. Se on erittäin loukkaavaa jos on yrittänyt parhaansa...
Meidän 7v- poika on just ollut tuollainen aina. Välillä vähemmän välillä enemmän! Esim. tänä aamuna mun piti suuttua hänelle kunnolla kun ei meinannut millään saada vaatteita päälleen että olisi ehtinyt ajoissa koulutaksille. Ehti siis kyllä, mutta venkoilun takia nipin napin! Sitten loukkaantuu AINA niin verisesti kun häntä kritisoi. Ihan luonteenpiirre mä sanoisin, ja tuota piirrettä löyttyy miehen puolelta rutkasti... Mitään ei saa sanoa ilman että vatvovat sitä kauan.
Minä taas oon aina ollut lapsestakin sellainen, että en välitä mitä muut mulle sanovat. Toiset taas ovat just kuten esikoiseni - ei saisi kieltää eikä sanoa mitään ilman että kyyneleet tulevat silmiin tai sitten seuraa puolen tunnin raivokohtaus.
Itselläni on ekaluokkalainen, joka on samanlainen. Hänelle jos sanoo: "äkkiä nyt" tai "pidä kiirettä" niin menee aivan lukkoon. Nyt on toimintaterapeutin arvointi meneillään olisko kyseessä kenties toiminnanohjauksen häiriö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi olla. Ihan hyvin voi. Usein tällaisella lapsella on perusturvallisuus hakusessa joko pysyvästi tai väliaikaisesti - ei välttämättä teidän lapsella, mutta esim meillä kyllä, syistä joita en nyt ala erittelemään.
pienestäkin komentamisesta. Olen itse ollut lapsena sellainen.
Vanhempani ja sisarukseni ovat myöhemmin sanoneet minun aina olleen todella kiltti, mutta rukoilin joka ilta jumalalta anteeksiantoa siitä, että olen niin paha ihminen, saisinko oikeuden sittenkin elää tämän maan päällä.
Eikä minua sen kummemmin kotona komennettu, tottelin nimittäin muutenkin. Olin vain hyvin ankara itselleni, jo pienestä pitäen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sinulla tapanasi syyllistää lastasi samalla kun komennat? Syyllistäminen saattaa vetää hiljaiseksi aikuisenkin. Poloselle tulee siitä niin huono olo?
Mielestäni olen kyllä ihan jämäkkä, mutta lämmin vanhempi ja meillä on käytetty paljon aikaa ja vaivaa lapsen kasvatukseen. Siksipä lapsi onkin pääsääntöisesti oikein hyvin käyttäytyvä, vaikka omaakin tahtoa on eikä lapsi ole alistettu "kiltiksi" - lapsi saa vaikuttaa asioihin, mihin lapsi voi vaikuttaa, aikuiset taas päättävät tärkeät turvallisuuteen, terveyteen, päivärytmiin, menemisiin ja tulemisiin yms. liittyvät asiat. Kasvatus en ole kaiken kaikkiaan kovin autoritääristä, rajat kuitenkin pitävät ja rakkautta ja läheisyyttä on runsaasti kaikessa toiminnassa.
En tosiaan räjähtele enkä huuda. Yleensä tuo asioista etukäteen sopiminen ja sievästi puhuminen auttaa, mutta aina ei, ja silloin tosiaan saatan kyllä vähän ärähtää - miten sen nyt sitten kukin määritteleekin. Etenkin jos lapsi yrittää ulkona paikkoihin minne meno kielletään, kuten ajoradan reunalle tai paikkaan, mistä voi vaikka tippua. Ehkä sitten lapsi pelästyy omaa pelkoani noissa tilanteissa, ja muuttuu ihan kuin kuuroksi ja mykäksi ja yhteistyökyvyttömäksi.
Ongelma pukemisissa ja kävelemisissä on varmaan se, että lapsen mielestä ne ovat tavattoman tylsiä puuhia. Leikkipuistossa lapsi jaksaa ihmeesti riehua, mutta kun pitäisi kävellä kauppaan tai bussipysäkille, matka on yhtä narinaa ja väsymystä - ja sitten kellahdetaankin jo lumipenkkaan, jos äiti hoputtaa tai komentaa kulkemaan nätisti. Aina en vaan jaksa loputtomasti kannustaa ja tukea, vaikka varmaan pitäisikin, sillä niin matka yleensä taittuu kaikkein tehokkaimmin.
Jos jollain on vinkkejä suoraan kävelyn "edistämiseen" niin kuulen niitä mieluusti
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä kaksi lasta, joista toinen pillahtaa itkuun jo tiukemmasta ilmeestäkin, kun taas toiselle saan huutaa vaikka kitarisat riekaleiksi, niin mitään ei mene perille!
ja mielipiteistään. Erityisesti seiskalle kiitos siitä, että otit esille tuon vaihtoehtoisten toimintamallien kehittämisen.
Pitää vain itsekin aina muistaa, että tuo herkkyys on lapsen ominaispiirre ja liittyy temperamenttiin, eikä kyse ole tottelemattomuudesta. Välillä sitä vain ei muista arjessa.
Perusturvallisuuden kokemuksesta en osaa sanoa mitään - toivottavasti se on lapsella kunnossa - pitäisi olla - mutta eihän sitä toisen ihmisen sisäisistä kokemuksista koskaan täysin tiedä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla siis tämä herkkis 7-v poika. Kyllähän hänelle moitteita saa antaa. Mutta hän menee selvästi lukkoon siitä että häntä komentelee "liikaa". Sitten hän myös jumiutuu liian herkästi siihen tunteeseen "että nyt häntä on loukattu" eikä pysty siitä pääsemään eroon.
Poika on kyllä muuten erittäin rauhallinen ja hyvin käyttäytyvä. Mutta paljon kritiikkiä en hänelle halua jatkuvasti antaa kun ottaa kaiken niin itseensä. Poika vaatii itseltään myös paljon!
No onhan lapsissa eroja. Esim. veljeni poika ei olisi kyllä ikinä mistään kenenkään sanomisista moksiskaan! Kohauttelee vain olkiaan ja jatkaa sitä mitä tekikin. Ihan kuten isäni, joka ei välitä mistään kritiikistä mitään:).
t. 11
korjaamiseen ja muihin vastaaviin tylsiin välttämättömyyksiin. Monilla näihin on toiminut erinomaisesti nämä tarrataulut yms. Siis palkitseminen. Ensin määritellään lapsen kanssa yhdessä, mitä on "reippaasti käveleminen" ja mitä se ei ole. Kun lapsi sitten kävelee reippaasti, niin saa tarran tauluun. Tätä jatketaan pari kuukautta, kunnes reippaasti kävelemisestä tulee tapa ja tarrataulun voi esimerkiksi siirtää jonkun muun asian opettelemiseen.
Jos jollain on vinkkejä suoraan kävelyn "edistämiseen" niin kuulen niitä mieluusti
ap
Mielestäni olen kyllä ihan jämäkkä, mutta lämmin vanhempi ja meillä on käytetty paljon aikaa ja vaivaa lapsen kasvatukseen. Siksipä lapsi onkin pääsääntöisesti oikein hyvin käyttäytyvä, vaikka omaakin tahtoa on eikä lapsi ole alistettu "kiltiksi" - lapsi saa vaikuttaa asioihin, mihin lapsi voi vaikuttaa, aikuiset taas päättävät tärkeät turvallisuuteen, terveyteen, päivärytmiin, menemisiin ja tulemisiin yms. liittyvät asiat. Kasvatus en ole kaiken kaikkiaan kovin autoritääristä, rajat kuitenkin pitävät ja rakkautta ja läheisyyttä on runsaasti kaikessa toiminnassa.
En tosiaan räjähtele enkä huuda. Yleensä tuo asioista etukäteen sopiminen ja sievästi puhuminen auttaa, mutta aina ei, ja silloin tosiaan saatan kyllä vähän ärähtää - miten sen nyt sitten kukin määritteleekin. Etenkin jos lapsi yrittää ulkona paikkoihin minne meno kielletään, kuten ajoradan reunalle tai paikkaan, mistä voi vaikka tippua. Ehkä sitten lapsi pelästyy omaa pelkoani noissa tilanteissa, ja muuttuu ihan kuin kuuroksi ja mykäksi ja yhteistyökyvyttömäksi.
Ongelma pukemisissa ja kävelemisissä on varmaan se, että lapsen mielestä ne ovat tavattoman tylsiä puuhia. Leikkipuistossa lapsi jaksaa ihmeesti riehua, mutta kun pitäisi kävellä kauppaan tai bussipysäkille, matka on yhtä narinaa ja väsymystä - ja sitten kellahdetaankin jo lumipenkkaan, jos äiti hoputtaa tai komentaa kulkemaan nätisti. Aina en vaan jaksa loputtomasti kannustaa ja tukea, vaikka varmaan pitäisikin, sillä niin matka yleensä taittuu kaikkein tehokkaimmin.
Jos jollain on vinkkejä suoraan kävelyn "edistämiseen" niin kuulen niitä mieluusti
ap
Luulen, että nämä herkät pienokaisemme vain kaipaavat hurjasti kannustusta ja huomiota, sekä kehuja. Meilläkin esikoinen on muuten oikein kiltti ja hyvin käyttäytyvä, mutta tosiaan loukkaantuu sydänjuuriaan myöten kovemmista otteista. Ymmärrän täysin, että aina ei äidinkään vieteri veny mahdottoman pitkälle, varsinkin kun kyse on jokapäiväisistä asioista, kuten pukemisesta ja kävelemisestä. Meidän esikoinen on myös hyvin dramaattinen, jos vähänkin sattuu johokin (esim. jalka vähän kopsahtaa), niin siitä tehdään hirmuinen numero ja hän alkaa ehdottaa lääkäriin lähtemistä, tai ainakin laastari pitäisi laittaa. Ymmärrän, että tuo on myös jonkinlaista huomiohakuisuutta, joten yritän ohittaa nuo temput pienellä puhaltamisella ym. kiinnittämättä niihin liikaa huomiota.
Esikoinen on alkanut tehdä myös sitä, että hän osaa sanallisesti heittää aika teräviäkin kommentteja, kuten "ei saa suuttua lapsille, siitä tulee paha mieli", "en enää ikinä voi lähteä ulos kun et auta minua pukemaan kun en itse osaa" yms. Itse jää vain hölmistyneenä katsomaan, että mitähän sitä yrittäis...
Toivotan kärsivällisyyttä :D
T. nro 6
että meillä juuri 4-vuotiaana lapsi tuntui olevan keikkein herkin komentamiselle ja huutamiselle. Ja pakko on minun tunnustaa, että aina ei minun pinnani ole riittänyt noissa pukemis- ja kävelyasioissa (vetkuttelun maailmanmestari asuu nimittäin meillä:), ja olen huutanutkin. Nyt on mittariin tullut 5 vuotta ja olo lapsen ja äidin kesken on huomattavasti rauhoittunut, vaikka vieläkin otetaan yhteen ja edelleen voi möksähtää ihan pienestä komentamisesta.
Kannattaa muuten käydä mll:n sivuilla lukemassa 4-5 vuotiaiden kehityksestä. Sieltä ainakin minä olen saanut lohtua ja huomata, että lapseni on ihan tyypillinen ikäisensä.
niin en näe siinä mitään hälyyttävää. Lapsi on kotona, käy kerhoissa, ei ole eroa eikä muutakaan draamaa meneillään, on mummut ja papat ja muut sukulaiset... Luulen että kyse on todellakin luonteesta - pikkusisarus on jo vauvana aivan erilainen.
maailmanmestaruuden 2. sija taitaa kuulua puolestaan meidän lapsellemme...ap
Alue: Aihe vapaa
Olenkin miettinyt, että missä vika? Hän ottaa todella raskaasti ihan lempeänkin komentamisen tai kiellon. Eli jos sanon vaikka että "olethan varovainen siinä hellan lähellä, se on kuuma", niin hän saattaa möksähtää siitä ihan totaalisesti. Saati sitten jos joskus täpärässä tilanteessa tulee korotettua ääntä, siis että itsekin säikähdän ja pitää toimia nopeasti, niin silloin hän vasta hepulin saakin. Yritän todella ojentaa häntä lempeästi ja selittäen, ja joskus se onnistuukin ihan hienosti, eli lapsi ymmärtää. Mutta usein hän ottaa itseensä ja alkaa itkeä hysteerisesti. Tämä on tosi rasittavaa, sillä aina ei itsellä kärsivällisyyttä tai tajua sanoa joka asiaa pitkän kaavan kautta.
Ilmeisesti on kuitenkin lapsia, jotka eivät ole näin herkkänahkaisia ja joille voi sanoa suoraan että "äläpä nyt työnnä sormia sinne pistorasiaan" ilman että siitä tulee puolen tunnin hysteria? Kannustan lasta aina kun hän toimii hienosti, osoitan hänelle huomiota mielestäni hyvin (meillä on myös vauva kotona) ja otan hänet mukaan touhuihin. Jossain kai kuitenkin menee vikaan?
Kaipaisin todella neuvoja tähän tilanteeseen.