Varhaiskasvatus palkittiin, lapset voivat huonosti. Miksi?

että SUURIN OSA suomalaisista lapsista voi hyvin ja on onnellisia ja iloisia. Se osa lapsista, jotka voivat huonosti, löytyy yleensä moniongelmaisita perheistä eikä tuota osuutta ikävä kyllä laadukkainkaan varhaiskasvatus voi pelastaa yksin. Syynä lasten ja nuorten (siis sen pienen osan) pahoinvointiin löytyy kyllä lapsiperheiden palveluiden huononnuksesta (olemattomuudesta) ja sosiaalitoimen resurssien puutteellisuudesta - ei varhaiskasvatuksesta.

että SUURIN OSA suomalaisista lapsista voi hyvin ja on onnellisia ja iloisia. Se osa lapsista, jotka voivat huonosti, löytyy yleensä moniongelmaisita perheistä eikä tuota osuutta ikävä kyllä laadukkainkaan varhaiskasvatus voi pelastaa yksin. Syynä lasten ja nuorten (siis sen pienen osan) pahoinvointiin löytyy kyllä lapsiperheiden palveluiden huononnuksesta (olemattomuudesta) ja sosiaalitoimen resurssien puutteellisuudesta - ei varhaiskasvatuksesta.

Tarvitaan hoivaa. Hoiva on sitä joka auttaa lasta voimaan paremmin. Kasvatuksen rinnalla tietysti.

Pieniä lapsia hoivataan keskimäärin todella hyvin. Kolmevuotiaaksi saakka lapset ovat meillä lapsia ja voivat varmaan yleisesti ottaen mainiosti.



Tämän iän jälkeen lapset heitetään aika lailla omilleen. Vaikka koululainen tarvitsisi paljon hoivaa ja läsnäoloa, hänen on pärjättävä yksin. Tietokoneet korvaavat perushoivan ja yhdessäolon. Vanhemmat tekevät liikaa töitä. Henkinen läsnäolo ja välittämisen kulttuuri on olematonta.



Meillä elää vielä sodanjälkeisen yhteiskunnan perintö, jonka mukaan paras lapsi pärjää itsekseen eikä ole vanhempiensa jaloissa nyhjäämässä. Ihannetapauksessa lapsi menee yksin esikouluun, pukee ja syö itsenäisesti ja vie vielä roskapussinkin mennessään, ettei vanhempien tarvitse vaivata itseään lapsen tarpeilla.



Monissa perheissä ei syödä yhdessä. Lapsilla on omissa huoneissaan tietokoneet ja televisiot, joiden seuraan heidät halutaan pois silmistä. Lapset eristetään melko pienestä pitäen omanikäistensä porukoihin. Monet viettävät liikaa aikaa myös yksin.



Yleisesti ottaen kulttuurissamme ei ole luvallista olla tarvitseva ja hoivaa kaipaava yksilö. Yhteiskunta pitää huolta (jos pitää), läheisiltä ei ole lupa odottaa mitään. Kenellekään ei tarvitse myöskään antaa mitään. Jokainen pärjätköön omillaan.

Mielestäni varhaiskasvatus sisältää ihannetapauksessa myös hoivaa, eihän kasvatus ole pelkästään esim. käytöstapojen opettamista!

en taas ymmärrä, että miten niin lapset voivat huonommin? Samanlaista tallaajaa oli 70-luvullakin minun lapsuudessani. Se erotus vain on, että lapset opetettiin koivunvitsalla käyttäytymään. Näin pahoinvointi kasautui sisäänpäin, ei ulospäin kuten nykyään.

Nykyään uskallan väittää, että lapsiperheet elää kovemmassa maailmassa kuin koskaan ennen. Kaikkien on pärjättävä yksin ja hyvin pitää pärjätä. Apua ei ole tarjolla tai sitä ei ole soveliasta vastaanottaa. Töissä on tehtävä tulosta sairaan kvartaalimaailman standardien mukaan ja tulokset on oltava aina parempia ja parempia, muutoin iskevät lomautukset ja tulos on sitten sen jälkeen tehtävä entistä pienemmällä henkilöstömäärällä vaikka työ onkin samaa kuin ennen ja työtehtävät eivät vähenny. Tässä oravanpyörässä ihmiset uupuvat, mutta se ei ole sallittua. Kaikki tämä heijastuu perheen arkeen ja lasten kasvuympäristöön. Kysytään vielä, että miksi lapset voivat huonosti?

Lapsiinkin on iskostettu aikuisten maailmasta tuttu suorituskulttuuri, pärjäämisen pakko. Siinä missä jotkut vanhemmat ovat jättäneet lapsensa enemmän tai vähemmän heitteille , toiset yrittävät kasvattaa lapsensa menestyjäksi. Lapsen - ja aikuisen- arvo mitataan tuloksilla: koulunumeroilla, merkkivaatteilla, koulutuksella, asemalla, asunnolla.. sillä, miten paljon "parempi" hän on kuin muut. Suomi alkaa yhä enemmän muistuttaa minä-keskeistä yhteiskuntaa yhteisöllisyyden sijaan.

lasten hyvinvoinnin kannalta. Lasten hyvinvointi lähtee kotoa, ei siihen paljon auta, että päivähoidossa on korkeasti koulutettua väkeä.



Muutenkin mistä tiedetään, että lapset ja nuoret voivat yhä huonommin? Juu on ihan totta, että ennenvanhaan ei ollut mielenterveysongelmaisia lapsia, mutta eipä silloin ollut lasten mielenterveyspalveluitakaan. Eli asiaa ei tilastoitu eikä hoidettu juuri mitenkään.

Pitkään huudettiin, että kurittomien kakaroiden syynä on hukassa oleve vanhemmuus, curling-vanhemmuus, vaistovanhemmuus ja mitä vielä...



Opettajat meuhkasivat pitkään olevansa kasvattajia.



Nyt ei enää auta vaikka vanhemmuus olisikin löytynyt, lapset voivat huonosti kun heidän ympärillään olevat aikuiset eivät kykene yhteistyöhön. Vanhemmat voivat olla hyviä vanhempia, päiväkodissa hyviä hoitajia ja koulut täynnä hyviä opettajia, mutta kellään näistä (ammattilaisista, saattaapa puuttua joltain vanhemmiltakin) ei ole halua tehdä rehellistä yhteistyötä lasten kasvatuksen eteen.



Niinpä tulos on nykyään se, että kun Mikko heittää Mattia kivellä, torutaan Mikkoa ja vaaditaan Matin vanhempia kiikuttamaan lapsi jonnekin terapiaan, kun se ei pärjää ryhmässä.

Tai Niko tönii, potkii ja lyö Maijaa koulu matkalla, sanotaan Maijan vanhemmille, ettei asialle nyt mitään mahda. Nikon vanhemmat eivät välttämättä edes kuule. Maijan vanhemmat ottavat lapsen pois koulusta, kun kenenkään ei tarvitse kokea fyysistä uhkaa. Niko etsii toisen uhrin.



Lapset voivat huonosti koska apua ei ole saatavilla. Parhaimmassa tapauksessa lapsi voi kertoa murheensa edes vanhemmilleen, ja tulla näin kuulluksi ja mahdollisesti saada apua. Huonommassa tapauksessa lapsella ei ole ketään, jolle puhua.



Tilanne ei ole niin kovin yksiselitteinen.

ollaan totuttu hyvinvointoipolitiikaan ja nyt on liberalismin aika



-ideanan on tuet pois tai ainakin niukemmiksi ja itse maksetaan palveluista- perheet ovat ymmällä



esim. 1990-lvulla sai lapsiperheet kunnallista kotipalvelua, nykyään vain 1/ 6 sen ajan tasosta,

- lapsilisät ovat myös 1990-luvun tasolla...



subjektiivinen päivähoitolaki on loistava etu toki ja sitä kannattaa myös käyttää hyvät äidit!!!



ks. lisää viime su hesari 7.12.08 sunnuntaisivuilta hyvinvointipalvelujen leikkaamisesta 2000-luvulla

Miten niin apua ei kehdata ottaa vastaan / vaatia?!?



Siis ikäsilläni naisilla uupumus tai burnout tai masennus ovat varsinaisia muoti-ilmiöitä - kaikki ovat niiiiiin uupuneita. Otetaan sairaslomaa - käytetään masennuslääkkeitä jne.



Jos aikuiset voivat huonosti, lapset eivät voi hyvin. Miten masentuneet aikuiset voisivat kiireensä keskellä kasvattaa onnellisia lapsia. Ei se lapsenuskokaan tai syntymäpositiivisuus loputtomiin kanna, jos aikuisilla on tunne-takki tyhjänä ja jatkuvasti tärkeämpää ajateltavaa kuin lapsen tarpeet (raha, ura, ystävät, harrastukset, ulkonäkö, sisustus, asunto, lemmikkieläimet, jne).



Jos aikuisetkin osaisivat iloita puuronkeitosta, pyllynpesusta, vaunulenkeistä, kastemadoista niin lapsetkin voisivat paremmin (aikuisista puhumattakaan).

ei kuitenkaan pitäisi olla siellä varhaiskasvatuksessa, vaan kodeilla. Ei auta vaikka kuinka varhaiskasvatus panostaisi lapsiin jos kodeissa ei ole voimia / halua panostaa.