Auttakaa! Konkreettisia keinoja, miten RAKASTUA UUDELLEEN puolisoon?

Minä: "Mitäs tehdään huomenna kun on pitkästä aikaa vapaailta?"

Mies: "Emmä tiiä...mitä sä haluisit?"

Minä: "No vaikka syömään?"

Mies: "Sopii."

Minä: "Tai miten olisi elokuva?"

Mies: "Käy sekin."

Minä: "Haluaisitko mielummin olla vaan kotona?"

Mies: "Ihan sama...mitä sä haluaisit, rakas?"

*lyö päätä seinään* Sen olen vuosien aikana oppinut että mielummin siedän nyt tätä kuin lähden omille teilleni, sillä mies on kaikinpuolin loistava isä, hyvä aviopuoliso (ei ole saanut suihinottoa puoleen vuoteen koska minua ei huvita, hyväksyy sen ja suukottaa otsalle sanoen "ei se mitään") ja ihmisenäkin helposti kestettävä. Välillä onkin tullut olo että ehkä minun pitäisi ottaa oppia hänestä ja tyytyä vähään, toisaalta kaiken vastuun sysääminen epäsuoraan minulle ärsyttää kamalasti.

Tämä "kaikki käy rakas, mutta itse en tee minkäänlaista aloitetta" on se asia, joka on saanut minut välillä ärsyyntymään, välillä raivon valtaan ja nyt on menossa täysin välinpitämätön kausi. Eli emme käy elokuvissa, teatterissa, syömässä, kahvilla, lenkillä, salilla, sukulaisissa, hiihtämässä, keilaamassa, kun minä en sitä ehdota. Eikä meillä ei ole minkäänlaista fyysistä läheisyyttä, kun minä en tee aloitetta. Eikä meillä keskustella, kun en aloita keskustelua.

Jumalauta meillä ei varmaan syötäisi eikä peseydyttäisi, jos en kävisi kaupasssa/tekisi kauppalappua ja laittaisi saunaa päälle.

Pahin pelkoni on toteutunut: Minna Canthin sanoin: "Kaikkea muuta kunhan ei vaan puolikuollutta nukkuvaa elämää".

paitsi ettei mun miehessä ole periaatteessa mitään vikaa. Se on ollut samanlainen alkuvaiheista sitten silloin vuonna miekka-ja-kypärä. Vika on minussa, haluaisin jotain muuta, koska olen tällainen elämyshaluinen paska (en sano sinun olevan).



Haluaisin niin kovasti rakastua. Kymmenen vuotta tasaista elämää on pitkä aika.



Tiedän loman ja yhteisen ajan miehen kanssa auttavan asiaan, mutta pienten lasten kanssa niiden järjestely on todella vaikeaa. Meillä ei ole hoitajia lähimainkaan.



Eipä paljoa apua ole, mutta sympatiat saat.

Eikös se kuitenkin ole aina molemmista kiinni tuo juttu.

Mulla on auttanut kun olen penkonut muististani jonkin alkuaikojen ihastumisen tunteen: kuinka ensi kerran katsoin miestäni ja tiesin etten voisi ilman häntä elää. Meillä myös alussa vaikeuksia joten mitään onnen huumaa ei oo todellakaan ollut alussa kokoajan.

Mutta tuohon miehen aloitteettomuuteen ei kyllä voi vaikuttaa nainen paljoakaan.

Meillä vähän toisinpäin, mies ehtii aina ehdottaa ennen minua joten en juurikaan saa omaa tahtoa edes sanottua. Olen itse sellainen että pidän siitä kun asiat on suunniteltu etukäteen ja mies enemmän sellainen tässä ja nyt tyyppi.

Voisitkohan antaa miehelle enemmän aikaa päätöksiin, kaikilla ei vaan ideat oo aina valmiina.

Mulla ehkä tärkein asia on ollut ettei mies oo koskaan antanut mun hyppiä silmilleen joten ehkä kunnioittaisin häntä vähemmän jos olisi sellainen joo joo-tyyppi.

lehdessä oli juttua, että rakkaus ei toimi, jos mies (tai nainen) on liian kiltti ja tekee aina kaiken naisen haluamalla tavalla. Sellainen on vastuutonta käytöstä, valta ja vastuu annetaan naiselle aina, pestään omat kädet pois sopasta. Silloin mies ei tee vääriä valintoja eikä virheitä, eikä mikään pilalle mennyt asia voi olla hänen syytään tai hänen vastuullaan. Sano miehellesi miten pahalta sinusta tuntuu tuo myötäily ja käske ottaa ohjat käsiin.

Itselläni yrittäjä mies, aina kiireinen tai väsynyt. Emme käy tai harrasta juuri mitään yhdessä. Mies käy joskus ulkomailla lomalla opiskelu kavereidensa kanssa. Meilläkään ei ole lapsenhoitajaa. Mies ain asanoo mulle, että lähde vaan reissaamaan yksin tai omien kavereitteni kanssa. No, mulla ei ole sellaisia kavereita, jotka likkaporukassa lähtisivät viikon tai kahden reissuun. Pitää kait yksin lähteä kun tuo bambino tuosta vähän kasvaa.