Kun lapsi todetaan ERITYSLAPSEKSI... Tukea tarvitaan! :(

tulee missään nimessä kyseeseen lapsemme kohdalla, kun on akateemisesti niin lahjakas. Asumme pienessä kunnassa, jossa siis vain 1 erityisluokka, jonne ei lahjakkaat lapset kuulemma sovi.

Mut ei laitettu, koska se erityisluokka paisui niin isoksi ja oma luokka oli puolet pienempi.. Enkä usko että olis saanut tarvittavan oikean tuen siellä. Ja oikeassa olin. Parin heidän uokan ongelmatapauksen siiryttyä sinne erityisluokalle oman luokan fiilis parani ja poika rupesi imemään tietoa paremmin...





T: se lukihäiriöinen äiti, jolla erityis "teini"

Ei nuo opettajat tuolla koulussa mitään lastenspykiatreja ole, eikä ne tunne kun uusi lapsi tulee luokkaan... Joten edelleenkin olen sitä mieltä että vanhempien tehtävä murehtia ja ottaa asioista selvää... Ei voi vaatia,että opettaja tekee kaiken sen mitään pyytämättä...

tukitoimenpiteet lapselle. Opettaja on ammatilainen, joka tietää mitä lapsi tarvitsee ja mitä on tarjolla. Ei vanhempi voi tietää edes tuollaisista ja alkaa vaatimaan.

Ystävälläni on erityislapsi ja itse on saanut taistella kaikki tukitoimet hänelle ja nimenomaan sana taistella on se oikea ja lisäksi vaatia.



Kaikessa säästetään ei niitä tukitoimia tulla tarjoamaan, itse on oltava aktiivinen. Lisäksi on oltava yhteistyökykyinen eri tahojen kanssa.



Äitinsä ansiosta lapsi on saanut useampana vuonna toimintaterapiaa ja myöhemmin neuropsykologista kuntoutusta.

etteikö niitä joskus alkaisi pyöriä. On sen verran fiksu ja komea tuo meidän esikoinen :)



Siitä olen kanssasi eri mieltä, ettei "lukihäiriö ole mitään". Lukihäiriö on ihan samalainen erityisongelma ja voi vaikeuttaa oppimista kovinkin paljon. En yleensäkään osaa ajatella, miten näitä erityisongelmia voi jotenkin arvottaa ja jotkin nimetä "oikeiksi" ja toiset "tavallisiksi". Riippuu ihan yksilöstä ja varsinkin ympäristöstä kuinka elämä sujuu erityisvaikeuden kanssa.



Huonommaksi ihmiseksi näistä ei tee mikään. Olemme kaikki omalla tavallamme erityisiä, jokisella meillä on omat haasteensa elämässä ja oppimisessa.

Ihan tavallisia ihmisiä olemme siis kaikki, eikä perheen perustaminen liity niihin juuri milläänlailla. Toki jollakin voi sosiaaliset taidot olla niin huonot, ettei parisuhde toiseen ihmiseen onnistu, mutta näinhän se on meillä "tavallisillakin" ihmisillä.



T 10. entinen sosiaalityöntekijä, nykyinen opettaja, "erityislapsen" teinin äiti, 6v:n täti ja 44v:n sisko.

olen joskus kauhuissani lukenut As-pastalta kuinka monet vanhemmat ovat joutuneet ottamaan lapsensa kotiopetukseen.

Miedän lapsella ei olisi laaja-alainen erityisuokka toiminut olleenkaan niin hyvin kuin tämä nykyinen

t: 13, 18

Olipa mukava tulla katsomaan vastauksia vain huomatakseen, että aloitus on saanut aikaan paljon kirjoittelua :)



Lapsemme on ihana ja rakas kaikessa ainutlaatuisuudessaan. Poikkeuksellisen iloinen, välitön ja huumorintajuinen. On kietonut läheiset pikkusormensa ympärille :) Erityisyys on huomattu pikkuhiljaa, mutta diagnoosin saaminen silti pelottaa. Ehkä asia jotenkin realisoitui. Tähän päivään asti en miettinyt tulevaa, vaan uskoin, että asiat järjestyvät. Diagnoosin myötä aloin miettimään koulunaloitusta, teini-ikää, aikuisuutta. Miten hän pärjää?



ap