Kun lapsi todetaan ERITYSLAPSEKSI... Tukea tarvitaan! :(

juuri tuollaista ilkeilyä kaipasinkin tuekseni :( Toivottavasti sama ei satu koskaan omalle kohdallesi. Jos olisit yhtään fiksumpi, olisit arvannut kyseessä olevan erityislapsi ja iin puuttuminen vain kirjoitusvirhe.

En ole ihan samaa kokenut joten en pysty täysin ahdistukseesi samaistumaan. Meillä kun esikosta tuli erityislapsi jo synnytyssairaalassa. epäily downin syndroomasta tuli heti kun kätilö näki vauvan eli ei keretty terveen lapsen vanhempia ollakaan. Varmaan siksi helpommin käsiteltävissä oleva juttu kun ei noin menettänyt mitään. Mutta kyllähän sitä silti tuli paljon itkettyä ja pelolla tulevaisuutta ajateltua, millainen lapsen terveys tulisi olemaan, miten syvästi kehitysvammainen hänestä tulee, miten ihmiset ja ympäristö hänet hyväksyvät, miten hän löytää oman paikkansa ja kuka hänestä huolehtii kun meistä ei enää siihen ole. Kuitenkin rakkaus lapseen syntyi heti ja se suojelunhalu varmasti jopa kasvatti tuota tunnetta, nyt lapsella on ikää kohta 5v ja positiivisesti suhtaudutaan tulevaisuuteen. Lapsi voi hyvin ja monet pelot osoittautuivat turhiksi.



Uusi huoli on sitten tuo nuorempi lapsi joka hänkin tulee lähiaikoina saamaan oman diagnoosin. Vaikkei hänen vammansa yhtä vakava ole, niin tavallaan se on ollut kovempi isku. Hän kun kerkesi olemaan jo hetken se terve lapsi ja toisaalta hänen tilanteensa on paljon epäselvempi kuin esikoisella. Tuo selkeä diagnoosi avasi monia ovia ja helpotti asioita, apua ja tukea tuli heti. Nuoremmalla oli ensin se oha epäilys ja huoli ennen kuin kukaan alkoi uskoa että jokin olisi vialla. Sitten tutkimukset kun ei oikein tiedä mitä etsiä ja kaikki epämääräisempää.



Mutta varmaan tuo erityisyys ei hänenkään kohdalla tunnu yhtä pelottavalta kuin teidän lapselle kun se ei ole meille uusi asia eikä mörkö sinänsä. Itseasiassa tuon erityisyyden hyväksyminen ei ollut se vaikea juttu, vaan se että lapsi saisi ne tarvittavat tutkimukset, diagnoosin ja tuen. Rankka kokemus silti, onneksi kohta selkiintyy ainakin jossain määrin.



Mutta sulle sen verran että vaikka lapsi onkin yhtä kallis ja rakas kuin ennen, sulla on oikeus tuntea ahdistusta, pelkoa ja mitä hyvänsä. Se diagnoosi ja lapsen ongelmat ei ole toivottuja ja niitä vastaan pitää saada kiukutella aikansa että sitten pystyy oikeasti ne hyväksymään ja taistelemaan eteenpäin. Sua on kohdeltu väärin koska et ole saanut sitä tervettä lasta mitä kaikki haluaa, lapseltasi on viety jotain tärkeää pois. Onneksi kuitenkin asioiden käsittely auttaa ja alat näkemään niitä positiivsiia asioita. mitä akikkea lapsesi pystyy kuitenkin tekemään ja saavuttamaan, elämään hyvää elämää ja sitä rataa. Saat olla lapsestasi tavattoman ylpeä ja onnellinen, hän on ainutlaatuinen tapaus. Oman elämänsä sankari.



t. kohta kahden erityisen äiti

Kunhan aikaa kuluu, ei diagnoosi tunnu enää möröltä vaan apuvälineeltä juuri lapsen auttamiseen. Diagnoosi on usein helpottavan avun saantia, vaikka apua ja tukea tulisi kyllä saada muutenkin tarpeen mukaan. Olen itse lto ja työskennellyt paljon erityisryhmissä. Ei se niin kummaa lopulta ole, metodit muuttuvat mutta lapsen minuus säilyy, näin siis opettajan näkökulmasta.



En ole varma mitä ajattelisin, jos nyt mahassani kasvava lapsi saisi diagnoosin, varmasti se ei tuntuisi samalla tavalla apuvälineeltä ja helpotukselta kuin miten se työn kautta näyttäytyy. Kuitenkin toivon kaikkien vanhempien (sitten shokista selvittyään) näkevän lapsessaan juuri sen saman lapsen, joka ei muutu vaikka sai lausekkeen papereihinsa.



En tiedä kuulostako nyt yhtä myötämieliseltä kuin miltä minusta tuntuu, siis että välittyykö kokemani empatia. Ajatukset ovat vähän solmussa juuri nyt. Voimia tulevaisuuteen!

itse painiskelen sen kanssa että yksi lapsistani on saamassa lukihäiriö diagnoosin. Tuntuu että maa menee alta. Tiedän, että pikkujuttu, mutta silti.

Itselleni tankkaan, että kohtuullisuutta, mutta ei auta. Omassa perheessä myös pahempi ja oikea erityislapsi diagnoosi, eikö se olisi riittänyt?

Jotenkin tuntuu, että tämä toinen on vaikeampi kestää. Miksi meille? Eikö tuossa kakkosessa olisi ollut jo tarpeeksi? Toki aika tekee tehtävänsä ja on helpompi hyväksyä. Lapset kuitenkin rakkaita, kaikki viisi. Mies hokee, että tätä luki lasta meidän ei tod näk tarvi haudata niin kuin kakkosen.

mulle ainakin se on ollut todella tärkeää molempien lasten kohdalla. Kohtalotovereita on löytynyt näiden netin vauvapelstojenkin kautta, on tosi helpottava tunne kun saa lukea jonkun täysin veiraan ihmisen käyneen läpi niitä samoja kiellettyjä tunteita ja silti huomata että tämäkin rakastaa lastaan yli kaiken ja elämä hymyilee.



se kahden erityislapsen äiti, olikohan 4

Voimia se vaatii... Meillä alettiin kahden vanhana lasta tutkimaan ja nyt vasta seitsämän vuotiaana jo aika hyvin tiedetään mikä on kyseessä.. On se ahdistavaa kun lapsen koko tulevaisuus on yksi suuri kysymysmerkki. Mutta pelataan niillä korteilla,mitä on saatu =) Ihanahan tuo lapsi osaa olla vähintäänkin yhtä paljon,kun raivostuttava... Jaksamisia sinulle!

johon saa tukea ja apua, kuin vaikka asperger, jossa lapsi saa vain leiman muttei mitään muuta yleensä.

itsekin olin sitä mieltä, että kaikki ei ole ihan niin kuin pitäisi.

Poikamme oli vähän hidas kehitykseltään ja todettiin, että tarkkaavaisuusongelmaa on jne. Asiantuntijat olivat sitä mieltä, että koulumuotoa pitää pohtia, ettei yleisopetus ole lapseni paikka. Hän aloitti mukautetusti koulunsa erityiskoulussa.



Muistan nuo tunteet, joita sinäkin nyt koet. Elämältä lähes putosi pohja pois. Nyt ne tuntuvat tietysti aika liioitetuilta ajatuksilta, mutta mietin jopa, että kuka poikani huolii, löytääkö edes tyttöystävää jne. Se aika oli tosi raskas. Erityisluokka-päätöksen allekirjoittaminen oli kuin olisi kuolemantuomiota kirjoittanut.



Nyt 16 vuotiaan äitinä haluan kertoa, että elämä vie eteenpäin ja kaikesta selviää. Lapsen sain hyvä opetusta erityisluokassaan ja yllätti meidät kaikki. Siirtyi yleisopetukseen kolmannella luokalla ja nyt päättää peruskouluaan ihan keskitason todistuksella. Oma kiinnostava ala on löytynyt ammattiopistosta ja aikoo vielä lukio-opintojakin siihen ottaa. Kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin :) Keskittymsongelmat ovat ja tulevat aina olemaan, mutta niiden kanssa selvitään oikein hyvin. Monet muut "lahjakkuudet" korvaavat ne pienet puutteet.



Tue lapsesi itsetuntoa, koska siitä riippuu niin paljon menestyminen missä tahansa elämäalueella.



Sinulla on oikeus nyt surra ja murehtia. Elämä heittää joskus täysin epäoikeudenmukaisia asioita eteen, mutta muista, että kaikesta selviää ja monet asiat ovatkin loppuen lopuksi paljon odotettua helpompia. Lapsesi saa nyt apuja haasteisiinsa, joka on vain hyvä juttu. Pahintahan olisi, ettei hänen erityisyydestään tiedettäisi ja hän takkuaisi ongelmineen ja kärsisi huonosta itsetunnosta lopun ikäänsä. Luota lapseesi! Hän on kuitenkin kaikista huolimatta se sama ihana lapsi. :)

Turha kuitnekaan meittiä mikä on pahempi kuin esim lukihäiriö diagnoosi, se nyt täällä nostettiin esiin. Oli diagnoosi mikä hyvänsä niin onhn se isku vanhemmille vaikka toisaalta on huojentavaa tietää mikä lapsella. Daignoosin saatuaan lapsen on helpompi saada tukitoimia ja apua. Shokki on minusta normaalia ja asioiden läpikäyminen ja niiden hyväksyminen vie oman aikansa. Minä itse olan saanut apua ja tukea ystäviltäni, netistä ja dysfasialiitolta.



t. Dysfaatikko-pojan äiti jonka pojalla myös Aspergeria mietitään

Tietysti saa opetella olemaan ymmärtävämpi, miettimään omaa kykyään kommunikoida oikein, iloita pienistäkin voitoista ja antaa aikaa. Hyvin voi pärjätä elämässä pienemmilläkin kyvyillä : )



Meillä iloitaan välttävistäkin todistuksessa ja ollaan tyytyväisiä jos muistaa tavaransa useammin. Täytyy vain asettua lapsen asemaan ja miettiä miltä maailma näyttää hänen kyvyillään, tiedoillaan ja hänen iässään kun kaikkea ei tajua.

ainakaan meidän koulussa saa? Sen sijaan lukihäiriöi´nen lapsi saa tukiopetusta, muutoksia koejärjestelyihin, häiriö huomioidaan koenumeroissa jne jne jne. Suuria eroja diagnooseissa.

käy erityiskoulua pienluokassa (10lasta) Mukautettu opetussuunnitelma, omaan tahtiin saa lapsi mennä ja ensi vuonna saa (ehkä) hlö-kohtaisen koulunkäyntiavustajan... Että kyllä on tukea tarjolla,kun itse tekee asioille jotain ja ottaa selvää! Sinun tehtäväsi se on,ei opettajien! Ei ne ovelta tule kysymään,mitä erityistukea lapsesi tarvitsee...



T.joku joka jo aiemmin jotain kirjoitti...

joko saman erityisyyden omaavien lasten venhemmille tai sitten ihan yleisesti erityislasten vanhemmille. Niitä löytyy esim. valtakunnallisten liittojen paikallisten jäsen järjestöjen kautta.

Sieltä saat parasta tuke ihmisisltä jotka ovat kokeneet samaa ja tietävät oikeasti mistä on kysymys ja saat parhaat käytännön neuvot ja vinkit.

Tosiaan olisi helpompi neuvoa jos tietäis mikä diagnoosi on kyseessä.

Ja kyllä niille asperger-lapsille toisin kuin joku väitti on paljon tukea tarjolla....

tukitoimenpiteet lapselle. Opettaja on ammatilainen, joka tietää mitä lapsi tarvitsee ja mitä on tarjolla. Ei vanhempi voi tietää edes tuollaisista ja alkaa vaatimaan.

on päässyt käynyt loistavassa päiväkodin integroidussa eriyisryhmässä ja nyt on asperger-luokalla, joka myös on loistava paikka (kuusi lasta, mahtava asiaan perehtynyt opettaja ja 3 avustajaa) . Homma toimii hyvin ja lapsi on motivotunut ja oppii (normaali oppimäärä). Niin ja toimintaterapiaakin on saanut sosiaalisiin taitoihin...

Kaiken saaminen vaan vaatii, että vahenmaat tunnustavat ha hyväksyvät lapsen erityissyyden ja taistelevat lapselleen paikan oikeanlaiselta luokalta sen sijaa, että lapsi laistetaan tavalliselle luokalle ilman tukitoimia

siitä miten vanhemmat osaavat/jaksavat taistella. Meidän koululla/kunnasa ei ole mitään as-luokaa vaan vain yksi erityisluokka, jossa ns heikkotasoisia oppilasaita, eli ei ollenkaan sovi lahjakkaalle lapselle sellainen luokka,

itse asutaan isossa kaupungissa jossa on vaikka mitä tarjolla. Olen monesti kuullut, että pienissä paikoissa on hankalampaa - jopa niin että perheet ovat muuttaneet tämän takia isompaan kaupunkiin, mutta on myös mahdollsta, että lapsi pääsee kouluun läheiseen isompaa kaupunkiin. Oikeuden mukaistahan se ei tosiaan ole !

vaikka luokalla toiset oppilaat olisivatkin heikkoja jossain alueessa, ovat he vahvoja toisessa, samoin on as-lapsen laita. Erityisluokka olisi mielestäni as-lapselle hyvä paikka jo pienen ryhmäkoon vuoksi, jolloin opettajalla on erityisosaamista ja mahdollisuus eriyttää toimintaa paremmin kuin isossa ryhmässä. Ei lapsesi tyhmene, vaikka luokalla toiset eivät osaisikaan luetella kaikkia sieniä tai bussireittejä, niinkuin eräs entisen ryhmäni as-lapsi. :)



Olen sinänsä samaa mieltä, että opettajan tulisi ohjata lapsi tukitoimien äärelle, mutta vastuu lapsesta on yhteinen ja enemmän se on lopulta kuitenkin vanhempien kuin valtion. Oman lapseni kohdalla ottaisin taatusti selvää kaikesta mahdollisesta tuesta ja koittaisin sitä järjestää, vaikka toivoisinkin hyvää panosta myös opettajalta.

koulupsykologiin, koulun laaja-alaiseen erityisopettajaan, kaupungin erityisopetuksesta vastaaviin etc. Kun tosiaan kaikessa yritetään säästää, niin kyllä se niin on ettei niitä tukitoimia valitettavasti aina kovin aktiivisesti tarjota

minuilla yksi erityislapsi, ja ihan järkipäinen 15v tuo on, tyttölöitäkin on pyörinyt nurkissa ihan kiitettävästä. hih.



Niin ja kuka hömelö vertas erityisyyteen lukihäiriötä. voi kääk sentään. Lukihäiriö on niin tavallinen juttu, että se ei ole mitään.



Eikä se tee ketään huonommaksi millään lailla.

Meistä lukihäiriöisitä kasvaa ihan tavallisa kouluja käyneitä ihmisiä jotka perustavat perheitä... Ja niin tekevät muuten suurinosa niistä _oikeista_ erityisistäkin.



T: lukihäiriöinen, 1 erityislapsen(teinin) äiti ja yhden erityislapsen hoitaja.