Äsyttääkö ketään muuta kun äitien työssäkäyntiä perustellaan mukavuudenhalulla?

En väitä, että kotiäidin hommakaan ihan kevyttä on, mutta saapahan ainakin viettää aikaa lasten kanssa eikä tarvi tosiaan repiä aamutuimaan lapsia sängystä ja kiireen kanssa raahata hoitoon. Hoidossa kyllä viihtyvät, mutta kyllähän koti on (lähes) aina paras paikka lapselle. Meillä ei ole edes isoja lainoja tai muuta, mutta kyllä taloussyistä töissä molemmat vanhemmat...

tietysti kotiin lasten kanssa. Vaan kun en voi.

se nimenomaan heillä on sitä. Kotona kaatuu seinät päälle.

Hoitakoon joku muu uhmaikäisen tenavan ja onneksi sen saa illalla klo 20 jo nukkumaan.

kotona omien lasten kanssa?

On paljon kivempaa/helpompaa lykätä lapset hoitopaikkaan syömään, tappelemaan ja sotkemaan, kuin siivota niiden jälkiä päivästä toiseen kotona.

ehkä se sitten oli mukavuudenhalua. Mutta mielestäni olen työäitinä parempi äiti kuin pillereitä popsivana lössähtäneenä kotiäitinä, joka minusta varmasti olisi hyvin pian tullut.

Ovatko isat siis myos kaikkien mielesta mukavuudenhaluisia, kun menevat toihin? Vastatkaa, please.



Olen itse kotiaiti, mutta todellakin menen takaisin toihin noin kahden vuoden kuluttua.

Jarjetonta aitien syyllistamista.

Kotona olo olisi luxusta, mutta valitettavasti mahdotonta. Olen nauttinut täysillä kotiäitinä olosta, aikaa rajattomasti esim. kotitöille, ruuanlaitolle, lasten kanssa puuhailulle, rentoutumiselle... Työ on mielenkiintoista ja haasteellistakin, mutta vie voimavaroja ja pahinta on ainainen kiire, lasten herättäminen kesken unien, pukeminen kiireessä, kiirehtiminen hoitoon ja työpaikalle, työstä kotiin ja ruuan laittoon ja laittelemaan aamun sotkuja pois. Lasten sairastuminen kesken työkiireiden aiheuttaa stressiä ja syyllisyyttä jne.

Jonkun on pakko tehdä töitä perheessä. Meillä minä sain olla kotona kolme vuotta, vaikka mieheni olisi mielellään vaihtanut osia kanssani. Olin se onnekas.

Joo viihdyn tosi hyvin töissä.

Olen unelma-ammatissani, johon opiskelin 10 vuotta. Nautin työpäivistäni, erilaisista älyllisistä haasteista, kokouksista, mielenkiintoisista ihmisistä ja siitä että osaan työni.

Pidän myös siitä että saan kohtuullisesti palkkaa enkä ole riippuvainen mieheni tuloista. Voin tehdä hankintoja neuvottelematta mieheni kanssa.



Minusta on työpäivän jälkeen ihanaa leikkiä lapseni kanssa kaikessa rauhassa siivoojan siivoamassa kodissamme.

Lapseni on ollut päiväkodissa 1v2kk iästä lähtien ja on viihtynyt siellä hyvin. Menee yleensä aamulla mielellään eikä halua lähteä iltapäivällä aikaisin pois. Lapsi kertoilee iltaisin innoissaa päivän tapahtumista. Päiväkodin työntekijöiden mukaan lapsi on harvinaisen lempeäluonteinen, iloinen ja energinen, rakastaa leikkiä päiväkodin pihalla muiden lasten kanssa.



Imetin lastani 3 vuotta. Koen että suhteemme on läheinen. Lapsi nukahtaa iltaisin viereeni.

Juuri nyt olen onnellisempi kuin koskaan. Koen saaneeni elämältä kaiken.

Töissä on kivempaa ja mukavampaa ja pääsee helpommalla kuin 24/7 kotiäitinä. Ja kun on päivän töissä niin on sitten ihan onnessaan illat ja viikonloput äitinä, kotityötkin on tosi mukavia kun ne on vastapainoa sille palkkatyölle. Tai toisinpäin.

kotona omien lasten kanssa?

Mielenterveys rakoilee muutenkin, tässä oli lapsen syntymän aikoihin yksi traumaattinen tapahtuma jota en ole ehtinyt käsitellä vieläkään ja se alkoi vaikuttaa selkeästi käytökseeni. Ei minua sinänsä lapsen uhma haittaa enkä ahdistu siitä tai mitään, mutta usein tuntuu että pää räjähtää kuunnellessa sitä meteliä jne. Lapsi on ainokainen ja lisäksi todella sosiaalinen (suorastaan loistaa ihmisjoukossa, varsinkin jos muita lapsia läsnä), nämä puolsivat päivähoitopaikan hakemista. Eihän sitä saisi ääneen sanoa että 2-vuotias kaipaa selkeästi muiden lapsien seuraa, mutta kyllä sen pojasta näki. Käytös oli moitteetonta kun pääsi leikkimään muiden kanssa ja puhe lähti kehittymään vauhdilla jne.

sen jälkeen kotona odottaa kotityöt, joihin oli ennen aikaa koko päivä: ei mitään kahvipausseja, ei omia harrastuksia eikä mitään siitä, mihin kotona ollessa oli aina aikaa ja voimia.

[/quote]

Tuollainen tilanne voi olla vain sellaisissa perheissä joissa vanhemilla ei ole tasavertaista vastuuta kodista ja lapsista tai sitten on yh (joiden jaksamista arvostan paljon). Kun on omiakin harrastuksia ja liikkuu sekä ulkoilee niin jaksaakin paljon enemmän :)

mutta taloudellisesta syistä kerrotte käyvänne töissä. Niin miksi ette ala perhepäivähoitajaksi? Saisitte olla kotona ja samalla tulisi rahaakin.

Mun kaveri joutui työttömäksi ja otti lapsensa pois hoidosta. Nyt sitten kiukuttelee ja tiuskii lapsille, kun ei hermot kestä lasten mesoamista ja kinastelua.

Sitähän se juuri on. Äidin mukavuuden halua.

Kuka kotiäiti uskaltaa tunnustaa, että on kotona siksi, että ei saa töitä tai kokee ettei pärjää työelämässä tai kokee työelämän niin stressaavaksi, että on helpompi olla kotona. Ei se kotona olokaan aina ole uhraus lasten hyväksi, sillä on vaan niin helppo perustella ja jättää muut seikat kertomatta.

Minulla nuorinkin oli jo neljän, kun meni päivähoitoon, joten omatunto ei tietty kolkuttele samalla tavoin kuin jos oliis ollut nuorempi.

Olisin paljon mieluummin kotiäitinä kun siinä pääsi paljon helpommalla. Nyt vapaapäivät kuluu kotitöissä, minnekkään ei ehdi eli kavereita ei ehdi näkemään, harrastamaan ei ehdi ja lapset kaipaavat huomiota joten roikkuvat kimpussa koko ajan. Jos voisin olisin kyllä kotiäitinä vieläkin.



Ja pph:ksi en voi ryhtyä kun saisin vain yhden hoitolapsen ja sen tuomilla tuloilla ei oikein lainoja ja laskuja makseta ja sitoisi taas erilailla kuin omat lapset sitovat eli ei kannata miltään kantilta.

Kun pääsin töihin, tuntui, että olin lomalla