Miesten suhtautuminen hoitoihin.... kysely
Hei!
Olisin teiltä muilta "samassa veneessä" olevilta kysynyt miten miehenne on suhtautunut tähän hoitoprosessiin? Oletteko pystyneet puhumaan asiasta? Onko miehenne osannut ilmaista innostusta ja pettymystä tai ymmärtääkö hän teidän tunteitanne?
Oma mieheni on kyllä innostunut mahdollisuudesta, että hän sittenkin vielä saisi oman lapsen. Hän tykkää lapsista ja oli jo kauan ennen meidän avioliittoamme hyväksynyt kuitenkin oman lapsettomuutensa. Oli ehdottomasti hoitoja vastaan alkuun. sittemmin käänsi kelkkansa ja on nyt kyllä innola mukana. Pystymme myös puhumaan asiasta, eikä mieheni ole sanonut mitään, mutta välillä vaistoan, että hän mieluummin puhuisi jostain muusta. Jotenkin hän ei osaa esim. iloita punktion onnistumiseta tai siirtoon pääsystä samalla tavalla kuin minä. Tai ainakaan hän ei osoita sitä samalla lailla. Kun kerroin hänelle hti siirron jälkeen jo katsoneeni mikä olis laskettu aika, ahukkui hän minut ihan hulluksi... Tiedän, että kaikki on vielä epävarmaa, mutta eikö sitä voi unelmoida. Päätin että yritän olla liikaa innostumatta liian aikaisin.
Mutta kertokaa muut miten teidän miehenne ovat suhtautuneet...
Kommentit (3)
Meillä on myös se tilanne että vika on suurimmaksi osaksi miehessä (myös minussa pientä vikaa). Tieto asiasta oli miehelle kova paikka, ja silloin hän välillä jopa sanoi mulle, että mun pitäisi etsiä joku muu mies joka voisi antaa mulle lapsen. Mutta olen koko ajan parhaani mukaan yrittänyt vakuuttaa hänelle, että haluan olla juuri hänen kanssaan, saimme lapsia tai emme.
Kovin halukas ei mieheni ole asioista puhumaan, mutta en ole häntä siihen hirveästi pakottanutkaan vaan olen vatvonut asioita ystävieni kanssa ja netissä. Kai monet miehet vaan ovat sellaisia, että eivät niin puhu tunteistaan. Muutaman kerran ollaan käyty terapeutin luona, kun klinikalta sitä suositeltiin, mutta sielläkin ollaan enemmän minä ja terapeutti oltu äänessä kuin mies...
Fyysisesti mies on kyllä ollut mukana aina tarvittaessa. Kolme ensimmäistä punktiota hän oli mukana, mutta neljännessä itse sanoin hänelle, että tämä menee jo rutiinilla eikä tartte tulla, jos ei halua. Me ollaan molemmat aika pessimistisiä luonteita, joten kumpikaan ei olla kauheasti intoiltu, ei laskettu laskettuja aikoja eikä annettu alkioille nimiä tms. mitä monet muut harrastaa.
Joskus on kyllä tuntunut, että mies ei oikein osaa lohduttaa minua silloin kun sitä tarvitsisin. Epäonnistuneiden hoitojen ja keskenmenon jälkeen hän on joskus vaikuttanut minusta välinpitämättömältä. Mutta kyllä hän silti ihan varmasti suree, ei vain näytä sitä päälle päin. Ehkä miehillä on jotenkin sellainenkin vaisto, että heidän pitää pysyä vahvoina ja suojella "laumaansa", eikä niin näyttää omia tunteitana? Onneksi mulla on ihania ystäviä, jotka ovat olleet lohtuina tarvittaessa.
Nyt ollaan sitten edetty jo siihen pisteeseen, että hoidoista omilla siittiöillä luovutaan ja siirrytään lahjasoluihin. Tähänkin mies on suhtautunut tosi hyvin. Kyllä hän varmaan suree sitä, ettei ehkä koskaan saakaan biologista jälkeläistä, mutta mitään numeroa hän ei siitä ole tehnyt. Meillä tämä prosessi on edennyt sen verran hitaasti, että on ollut aikaa sopeutua asioihin.
Olen jokseenkin aika kylmä ihminen ja pystyn selviytymään näistä asioista hyvin. Tietenkin on hoitojen aikana ollut huonoja hetkiä eli itkukohtauksia.
Mieheni on ollut tukena koko prosessin ajan, kuten minäkin pyrkinyt häntä tukemaan. Mieheni on positiivisempi ihminen kuin minä ja joskus minun tarvitsee jarrutella sitä tilanteesta pursuavaa riemua. Molemmat tahdomme todellakin lapsen, mahdollisimman monta tietenkin.
Ilman ehkäisyä on eletty noin 5 vuotta. Aika neutraalisti suhtaudun nykyään, kun pettymyksiä on vuosien saatossa ollut niin monia. Lähdettiin nyt vaan näin sitä omaa lasta yrittämään. Jos vuosi ei tuo tullessaan yhtään positiivisuutta, käännymme adoption puoleen. Odoptiojonoissakin kun tulee vuosia vietettyä, joten tahdomme perheenlisäystä "hinnalla millä hyvänsä".
Parisuhde toimii, sitä ei kaadeta helpolla. 12 vuotta yhteiseloa takana. Raha-asiat on hoidossa.
Vain lapsen äänet puuttuu talosta.
Meillä ainakin mies on koko ajan ollut valmiina hoitoihin heti vaan ku mä olin niihin valmis. Meillähän lapsettomuuden syy oli miehessä. Kaikki lääkärikäynnit ja punktiot hän oli kiltisti mukana ja piti vielä vapaata silloin kun olin saikkarilla siitä punktiosta. Aina ei varmaan olisi jaksanut kuunnella mun juttuja. Yritin jossain vaiheessa olla kaatamatta koko tätä lapsettomuuden tuskaa hänen niskaansa ku se tuntui jotenkin pahalta kerran vika oli hänessä. Hyvin on kuitenkin koko ajan tukenut. Meillä taas hän oli alkion siirron jälkeen meistä se positiivisempi ja jaksoi uskoa onnistumiseen. Kuulostaa kieltämättä oudolta toi haukkuminen kerran samassa veneessähän siinä ollaan. Jospa se on hänelle kuitenkin arempi paikka kuin on antanut ymmärtää. Mua meinaan välillä huolestutti et miten mies kestää sen yksin ajatuksineen ku ei niitä aina mun kanssa jakanut eikä kertonut asiasta yhdellekään ystävälle. Mua vastaavasti ystävien kanssa juttelu auttoi selviämään asian kanssa. Täytyy sitä saada intoilla asiasta, koska se lataa kivasti akkuja antaa mahdollisuuden edes hetken nautiskella "raskaana" olosta.