G: Mikä on järkyttävintä/ kauheinta mitä olet kokenut?
Kommentit (41)
-varhaislapsuus jolloin isä teki reissuhommia ja äiti ryyppäsi kotona sekalaisen seurakunnan kanssa. Kerran minut löydettiin peittoon käärittynä sohvan ja seinän välistä äidin ja kavereidensa rällätessä kodissamme, ikää mulla oli noin 1v. En tiedä miksi minut sinne oli laitettu ja miten helvetissä olen yleensäkin hengissä
- vanhemmat erosivat kun olin 5v, jäin isälle. Isä loukkaantui vakavasti ja menetti siinä työnsäkin kun ei enää sitä pystynyt tekemään. Tuli rahahuolia ja masennusta. Minä pelkäsi että isä kuolee. Olin varmaan hiljaisin lapsi ikinä kun en uskaltanut tehdä oikein mitään ettei isällä menisi hermot. Lämpöä, rakkautta ja syliä en saanut.
- isä antoi minut pois
- äiti tappoi itsensä
- isä alkoi ryyppäämään
- sijaisperheessä oli henkistä väkivaltaa, olin se ylimääräinen paha joka ei osannut ikinä mitään (vaikka joka kevät sain koulun parhaan keskiarvon), lopulta tuli seksuaalista väkivaltaa. Murroisässä oksentelin aamuisin, vatsahaavan alku... Pelkäsin lisäksi kokoajan, että isälle tapahtuu jotain pahaa. Viikonloppuisin kävin isän luona siivoamassa, pyykit pesemässä, puut hakkaamassa, vedet kantamassa... Joskus vesikin oli katkaista ja vettä piti sulattaa lumesta saunan padassa.
- yläasteen jälkeen koitti vapaus! Muutin opiskelemaan, kohtasin kusipään jonka kanssa muutin yhteen. Väkivaltaa, alistamista...
- Isä ryhdistäytyi mikä oli ihmeeseen verrattavissa, isän avulla sain vuokratakuun kasaan ja pääsin muuttamaan väkivaltaisesta kusipäästä erilleni
- elämä alkoi sujua vihdoinkin, isä ryyppäsi vain ajoittain, kohtasin hyvän miehen, kävin töissä, haaveilin lisäopinnoista. Vuosien saatossa sain kaksi lasta, menin naimisiin, elin tavallista elämää, välit isän kanssa tervehtyivät
- tuli mutkiakin matkaan, mutta ei varsinaisesti minulle vaan isälle. Lopulta tapahtui se mitä olin jo pienestä pelännyt: isä kuoli. Isä kuoli kuten elikin eli niin kuten itse halusi, kuolema oli itseaiheutettu.
Lapsen sairastuminen syöpään ilman toiveitakaan parantumisesta. Lapsi kuoli 8 kuukautta sairastettuaan.
lapsena minua kuritettiin ruumiillisesti mm. remmillä lyöden
molempien ja ainoiden isovanhempieni menetys kun olin 10
vanhempani riitelivät ja tappelivat usein ja erosivatkin kun olin 13
koulukiusaaminen, henkinen ja fyysinen ala-asteella
masennus yläasteella
nyt menee onneksi paremmin.. kiusaaminen on jättänyt itseeni uskoakseni elinikäiset jäljet
oman lapsen kuolema, oma vakava sairastuminen, taloudellinen ahdinko
Omassa elämässäni kamalimpia asioita, joita vaikea laittaa järjestykseen:
- päällekarkaus ollessani 12v. Humalainen akka olisi kai tappanut minut, ellei äitini olisi tullut väliin. Yritti kuristaa äitiäni ja uhata puukollakin.
- oman lapsen kuivuminen Rotaviruksen takia. Toipui täysin, mutta se oman lapsen menettämisen pelko on jotain sanoin kuvaamatonta.
- lapsettomuus ennen kuin esikoisemme vihdoin syntyi. Sitä ennen useampi keskenmeno.
omat läheltä piti kuolemaa- tapaukset, esikoisen parantumaton sairaus...
En nyt osaa sanoa, mikä noista olisi ollut kauhein.
Veli yritti raiskata kun olin 8v.
Mutta pahin oli silti kun lapsi meinasi kuolla.
Muuta sälää on ollut myös mukana, mutta kun kysyttiin kauheinta.
Miten te, jotka olette kokeneet kovia lapsuudessa/nuoruudessa/varhaisaikuisuudessa, olette selviytyneet? Mikä on ollut teidän keino saada elämä onnelliseksi?
Ja vastaus tähän. Siksi, että olen niin vittumainen, että päätin pärjätä. Olen luonut oman elämän ja antanut anteeksi isälleni ja veljelleni vaikka he eivät koskaan tajunneet väärin tekevänsä.
Miten raiskausyritys keskeytyi? Miten se vaikutti sisarussuhteeseenne?
vanhempien välinen jatkuva väkivalta jossa joskus myös mm. veitsellä uhkailua ja huutoja "tapan sut" (olin lapsi, uskoin siihen)
äidin väkivalta minua kohtaan, kun sai hillittömiä raivokohtauksia. jatkuvaa, loppui kun muutin kotoa 17-vuotiaana
raikausyritys kun olin 18
veljeni psyykkinen romahtaminen
veljeni itsemurha (yksittäisenä tapahtumana tämä oli pahin)
kuopuksen syntyminen keskosena, jouduttiin elvyttämään ja kukaan ei osannut sanoa onko hän terve ja jos ei, kuinka sairas. Ensimmäiset 2 viikkoa kun hän oli sairaalassa, pelkäsin koko ajan että hän kuolee.
Hautajaiset pidettiin 5kk päivänään.
Muita vaikeita asioita: isän alkoholismi, vanhempien avioero, yksin muuttaminen 14-vuotiaana, väkivalta parisuhteessa, seuraavassa suhteessa alkoholi/huume sotkut miehellä, äidin mies ystävän tapaturmainen neliraajahalvaus, äidin syöpä josta onneksi selvisi, siskon kaksisuuntainen mielialahäiriö, veljen vuosia jatkunut masennus, serkun (ja lapseni kummisedän) itsemurha...
Jos totta puhun niin sen elokuisen aamun jälkeen kun lapseni löysin kuolleena olen miettinyt kuinka mitättömiä nuo aiemmat vaikeudet on ollut.
- äiti toistuvasti psykoosissa ja suljetulla hoidossa
- äidin itsariyritys (jonka tosin olen blokannut mielestä, vaikuttaa se silti)
- isä alkoholisti
- koulukiusaaminen
- pikkusiskon huostaanotto pikkuvauvana kun olin itse 9v
- äiti tappoi itsensä kun olin 15
- isä yritti tappaa itsensä kun olin 21
- 10 lähisukulaisen kuolema 8 vuoden sisällä kun olin teini-ikäinen/varhaisnuori
- pikkusiskon mielen järkkyminen
- omat mt-ongelmat
olen mielestäni selvinnyt hyvin. apua en ole saanut, vaikka luojan tähden olisin sitä tarvinnut. olen onnellinen, eläkkeellä tosin, minulla on maailman ihanin aviomies ja ihanat lapset. en voisi olla onnellisempi. pahin pelkoni on kuitenkin että lapsilleni tapahtuu jotain. en osaa kuvitella mitä kamaluuksia minu elämästäni muuta on puuttunut kuin se että lapsille tapahtuu jotain kamalaa.
- isän alkoholismi ja koko perheeseen kohdistunut uhkailu esim. räjäyttää meidät yms.
- Minut raiskattiin juhannuksena kun olin 14-vuotias, sain siitä klamydia-tartunnan, joka muhi vuosikausia elimistössäni ennenkuin uskaltauduin lääkäriin.En ole kertonut raiskauksesta kenellekkään muulle kuin miehelleni.Muistan edelleen kun raiskauksen jälkeen pesin saimaassa kylmällä vedellä verisiä pikkuhousujani ja itkin, kuuntelin muiden humalaista juhlintaa, paikkana leirintäalue.
- vanhemmmat hylkäsivät minut erotilanteessa.Vanhempani erosivat kun olin 16 vuotias, muutin silloin poikaystäväni luokse leikkimään kotia, olin lukiossa, koulu jäi tietysti kesken. Kumpikaan vanhemmistani ei halunnut minua, jäin pakasta yli erotilanteessa. Meitä oli kolme lasta, äiti otti tytön ja isä pojan, minä sain mennä minne "halusin".
- Kaksi keskenmenoa
- meinasin kuolla keuhkokuumeeseen, tilanteesta jäi epäluottamus kunnalliseen terveydenhuoltoon.
Nyt olen kuitenkin onnellinen, minulla on kaikki mitä haluan, mies, kaksi lasta, koti ja työ. Muutama ystävä saisi olla lisää, mutta elämme aika perhekeskeisesti, en kaipaa juuri muuta kuin, että saan elää tavallista elämää.
Hirvein yksittäinen tapahtua on kyllä synnytys, ehkä minussa on joku vika, mutta se oma lapsi ei korvaa sitä että kivut olivat aivan käsittämättömät.
kummisetäni käytti minua hyväkseen parisen vuotta.
Vaikeinta hyväksyä se, ettei hän ole joutunut vastuuseen teoistaan.
Tai sitten jotkut elokuvat tai tositarinat luettuna.
k> G: Mikä on järkyttävintä/ kauheinta mitä olet kokenut?
Järkyttävin kokemani asia on viisi vuotta sitten tapahtunut synnytys. Kipu oli mielestäni sietämätön.
k> Miten selvisit?
En ole vielä selvinnyt. Ensimmäisen vuoden jälkeen asia ei ehkä enää ollut niin paljoa mielessä. Tuli kuitenkin mieleen ja vaivasi aina silloin tällöin, ja en ole jotenkin saanut takaisin sellaista perusturvallisuuden tunnetta, joka minulla oli ennen synnytystä. Pelkään kuolemaa ym. Ja nyt uuden raskauden myötä olen alkanut valvoa asian kanssa joskus öisinkin. Olen itkenyt asiaa neuvolassa, käynyt juttelemassa synnytyspelkokätilön kanssa ja käyn nyt synnytyspelkopsykologin vastaanotolla.
Minulla oli suuret luulot, että pääsen ahdistavista ajatuksista eroon, kun saan juteltua niistä ammattilaisen kanssa, mutta ainakaan toistaiseksi se ei ehkä ole vielä kovin paljoa auttanut. Raskausviikkoja nyt 25. Minulle on sanottu, että saan halutessani pelkosektion tällä kertaa. Lupaus ei kuitenkaan auta minua ainakaan toistaiseksi, koska en ole päässyt eroon vanhasta synnytyskokemuksesta ja sen aiheuttamasta ahdistuksesta.
Olen psykologin vastaanotolla keskustellut myös siitä, että koen huonoa omaatuntoa, miten näin vähäinen asia kuin muutaman vuorokauden synnytyskipukokemus voi olla elämäni kauhein asia, kun tuttavilleni on tapahtunut paljon kauheampia asioita (esim. lapsen menetys tai puolison menetys). Asia on kuitenkin niin, etten pysty heidän asemaansa täysin samaistumaan. Mittaan kokemuksen kauheutta omalla elämänkokemuksellani ja minun mittapuuni mukaan synnytys on elämäni kauhein kokemus, koska en ole henkilökohtaisesti kauheampaa kokenut.
M
pääsin tilanteesta pois ja sain myös apua.
...ja että jos hän nyt edes selviäisi synnytykseen asti (erittäin epätodennäköistä) niin hän kuolisi 24 tunnin sisällä. Jouduin keskeyttämään raskauden jota olimme toivoneet seitsemän vuotta ja järjestämään hautajaiset omalle rakkaalle esikoistytölleni (halusimme haudata lapsen kun kuitenkin olimme jo rv21).
Selviämiseen auttoi oikeasti vain se että tulin raskaaksi uudelleen kahden vuoden kuluttua. Tyttönen on nyt 2,5v. Silti koen itseni aina kahden lapsen äidiksi.
kun olin 17v.
Oli raahannut minut rantaan, ja kun huusin niin uhkasi hukuttaa minut.
Ihmiset oli kuullut huutoni viime tingassa ja tulivat apuun. Olin ihan hysteerinen koko yön. Kadun etten tehnyt rikos ilmoitusta, koska se on nyt varmaan tapahtunut jollekkin toiselle. Olen nyt 37, ja edelleen vaikea rentoutua seksiin...
Minä olen aina ollut rauhallinen ja järkevä perusluonteeltani, ja sen verran älliä etten alkanut toistamaan vanhempieni virheitä. Lapsuudesta johtuen kävin läpi jos jonkinlaista ongelmaa teininä ja parikymppisenä, mutta selvisin niistä ihan hyvin loppujen lopuksi. Olen aina pystynyt ajattelemaan asioita aika laajasti, jopa lapsena mietin asioita vanhempien näkökulmasta ja 'ymmärsin' niiden ongelmia. En ole siis syyttänyt itseäni mistään, vaan olen aina ottanut vastuun omista ongelmista, ja ollut itsenäinen. Se ei kyllä ole ikinä ollut helppoa kun on aina yksin, ei ole perhettä joka auttaisi. Olkaa vaan onnellisia te joilla on terveet vanhemmat ja sukulaiset ympärillä. Mulla ei koskaan ole ollut ketään. Mutta ihan ok on minunkin elämä suttaantunut.