Keskustelua "hoitoväsymyksestä"?!
Hei vaan kaikki! Kaipaisin kovasti keskustelua ja näkökulmia hoitoihin kyllästymisestä.
Itselläni sellainen tilanne, että 3.5 vuoden yrittämisen, 4 inseminaation ja 3 alkionsiirron jälkeen alkaa tuntua siltä, ettei kerta kaikkiaan enää jaksaisi hoitoja jatkaa. Me pidettiin viime vuonna reilun puolen vuoden taukokin hoidoista, mutta sekään ei asiaa auttanut ja pari viimeisintä hoitoa on olleet henkisesti tosi vaikeita ENNEN siirtoa. Voin ihan fyysisesti huonosti kun joudun hoidoissa käytettävän lääkkeen nielemään tai toiseen päähän kroppaani tunkemaan. Eikä kyseessä ole sivuvaikutus, vaan tuntuu vain niin vaikealta taas jaksaa yrittää kun mitään takeita onnistumisesta ei kuitenkaan ole. Siirron jälkeen on alkanut toivottomuus ja vain odotan että 2 viikkoa kuluisi pian, jotta pääsisi miettimään jatkoja. Plussaan en enää jaksa uskoa.
Alkuun hoidoista jaksoi olla jopa innostunut, sillä ne herättivät suuria toiveita. Nyt lähinnä tuntuu, että on pakko vielä mennä tämä tie loppuun, vaikka kuinka uuvuttaisi, ettei sitten kadu myöhemmin. Tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin, mutta koska mahdollisuus olisi vielä 2 IVF:ään PAS:seineen, tuntuu mahdottomalta ajatukselta myöskään luovuttaa.
Nämä tunteet ovat varmaan normaleja, mutta huolestuttaa että ne eivät ole ohi meneviä. Onko kellään ollut vastaavaa ja millä keinoin siitä on selvitty? Ja missä vaiheessa se on tullut? Kun miettii, että eihän me vielä pitkälläkään olla kun ajattelee mitä voi olla edessä. Tuskin edes puolivälissä hoitopolkua.
Kuulisin mielelläni muiden kokemuksia aiheesta!
Killa
Kommentit (7)
Miten tutulta Killan tuntemukset kuulostavatkaan! Meillä miehen kanssa takana kolme icsi -hoitoa passeineen, siirtoja kuitenkin vasta 5, koska pakkaseen ei olla saatu kovinkaan paljon huuruneniä. Olemme jo aika vanhoja, minä 37 ja mies 36. Kolme vuotta yritystä takana, joista vuosi icsi -hoitoja. Kaksi viimeistä hoitoa olivat onnistuneet siinä suhteessa hyvin, että alkiot ovat olleet hyviä. Ne eivät vain kiinnity :(
Itseltäni on toivo mennyt, enkä jaksa enää uskoa mahdollisuuksiimme. Kukaanhan sitä ei tietenkään osaa edes sanoa, mitkä mahdollisuutemme tarkalleen ottaen ovat jos jaksamme jatkaa hoitoja ja se tässä tuntuukin todella raskaalta. Haluaisin välillä luovuttaa ja lopettaa hoidot, mutta seuraavassa hetkessä ajattelen että, mitäs jos seuraava siirto kuitenkin onnistuu. Tämä on niin kamalan raskasta henkisesti. Fyysisesti tässä ei mitään ongelmia ole ollutkaan koko aikana.
Jokseenkin tuskaani lisää vielä se, että lääkärit ovat kahden viimeisen hoidon aikana sanoneet, että nyt näyttää todella hyvältä. Alkiot, limakalvo, kaikki on ollut niin täydellistä mitä lääkäreihin on uskomista.
Mikä on edes realistinen määrä jatkaa näitä hoitoja? Meillä on kohta julkisen puolen hoidot käytetty. Pakkasessa on vielä kaksi alkiota jotka siirretään varmaankin joskus tulevana syksynä. Nyt olen liian rikki, että jaksaisin heti niiden siirtämistä. Työssä on myös hetkittäin oikein raskasta olla. Näen siellä lapsia, joista ei huolehdita ja tuntuu välillä että sydämeni pakahtuu siihen kauheaan kuristavaan tunteeseen. Enkä voi vieläkää olla kysymättä "miksi?",vaikka tiedän ettei sen kyselemisestä itseltään ole mitään hyötyä. Toivon vain jostain voimaa jaksaa tehdä jokin ratkaisu hoitojen jatkamisesta tai lopettamisesta.
Hyvää kevättä teille kaikille kaikesta huolimatta ja voimia! Satumarikalle hirmuisesti onnea onnistumisesta!!!!
Killa ystäväiseni! Kyllä on hyvin tuttua tuo väsymys. Kyllähän se varmasti on ihan normaalia, ettei jaksa enää olla yhtä innostunut hoidoista kuin alussa, ja epäilen ettei sitä ihan samaa innostusta enää takaisin saakaan. Meillähän on yritystä takana suunnilleen saman verran ja hoitojakin iso liuta. Nyt on ollut taukoa yli puoli vuotta, mutta yhtä väsynyt ja välinpitämätön olo on asian suhteen edelleen, eikä yhtään olisi halua heittäytyä siihen tunteiden vuoristorataan, jonka uuden hoidon aloittaminen taas tuo tullessaan. Mä olen voinut hoitojen aikana aina fyysisesti hyvin, mutta onhan se henkisesti ihan sairaan rankkaa!
Hieman olen saanut itseäni paremmalle mielelle muuttamalla ajattelutapaani hoitojen suhteen. Olen lakannut ajattelemasta, että nämä hoidot on joku projekti, jolla on alku ja loppu ja joka pitää saada loppumaan mahdollisimman nopeasti. Sen sijaan yritän ajatella, että tämä nyt vaan on osa mun elämää, ja jatkuu niin pitkään kuin on jatkuakseen. Kyllähän tämä homma sitten jollain tavalla loppuu joka tapauksessa joskus, ihan jo siksikin kun ikää tulee liikaa. Ja yritän ajatella että muu elämäni voi jatkua hoidoista huolimatta ihan samalla tavalla kuin ennenkin, enkä ajattele niin että sitten kun hoidot loppuu niin normaali elämä taas alkaa. Meillä ihmisillä varmaan on luonnostana sellainen tarve, että kun joku on "rikki", niin se pitää saada korjattua mahdollisimman pian. Olen yrittänyt opetella ajttelemaan, että kai se tietty rikkonaisuuskin vaan kuuluu elämään. Ja meidän kohdalla se asia on lapsettomuus, jonkun muun kohdalla se asia on joku muu. harvan elämä kuitenkaan ihan täydellistä on, eikä se omakaan elämä muutu täydelliseksi vaikka sen lapsen saisikin, vaikka se tällä hetkellä ehkä siltä tuntuukin.
Tämä on tietysti yksilällistä, mutta kannattaa kokeilla, mua tämä on auttanut ainakin hieman!
Meitä on auttanut myös se, että tutkitutettiin itsestämme IHAN KAIKKI mahdollinen, mikä voi olla lapsettomuuden syynä. Mulla kun oli koko ajan sellainen tunne, että kyllä se syy on olemassa, eikä vaan niin että "kyllä se sieltä tulee kun lopetatte vaan stressaamisen". Meillähän oli kyllä alusta asti selvillä, miksi en luomusti raskaudu, mutta se oli epäselvää miksi hoidotkin onnistuivat niin huonosti. Nyt sitten selvisi, että syynä on mitä todennäköisimmin miehen siittiöiden DNA-vaurio. Seuraavat hoidot tehdäänkin varmaan lahjasoluilla, ja innostus hoitoihin on aivan eri, kun tietää että onnistumisen mahdollisuudet on niin paljon paremmat.
Yksi suuri apu meillä on ollut myös se, että olemme ihan tosissamme ruvenneet miettimään muitakin vaihtoehtoja kuin biologinen lapsi. Adoptio ei meille enää ikämme takia oikein ole mahdollinen, joten siirryimme suoraan miettimään sijaisperheeksi ryhtymistä, ja käymmekin nyt Pride-koulutusta. Tämä vähentää huomattavasti paineita ja stressiä hoitojen suhteen, kun voi ajatella että hoitojen epäonnistuminen ei ole maailmanloppu, vaan voimme saada perheen muullakin tavalla. Joissakin kunnissa ilmeisesti kyllä vaaditaan, että hoidot pitää olla lopetettuina ennen kuin voi aloittaa sijaisperheprojektin, mutta meidän kohdalla ei sellaista vaatimusta ole asetettu. Sijaisperhe- tai adoptioprojekti tietysti edellyttää, että molemmat puolisot ovat asiassa täysillä mukana. Aluksi pelkäsin, että mieheni suostui mukaan kurssille vain minun mielikseni, mutta nyt kurssin aikana olen huomannut että kyllä hän on hommassa mukana ihan yhtä innolla kuin minäkin.
Pidän peukkuja että sulla nyt kuitenkin tärppäisi, kaikista epäilyksistäsi huolimatta!
Brooke
Meillä oli hoitoja 6 vuotta ja nyt on 3 vkoa vanha poika vieressä. Mulle tuli myös väsymystä ja fiiliksiä mikään ei enää auta. Lääkäri laittoi pöytään tiedot, onnistumisprosentti on 20 - 25 % luokkaa, eli on ollut vaan huono tuuri. Mies tsemppas mua enemmän ja jatkettiin ja jatkettiin. Tapahtui vaan niin että ei enää innostunut hoidoista vaan ne oli ns normaalia elämää. Kun kesäkuussa tein positiivisen raskaustestin, en voinut uskoa sitä todeksi.
Eli pitkäjänteistä hommaa, mutta kyllä se toivottu lopputulos lopulta tulee.
Tsemppiä !
Hei Killa ja muut! Täytyy kyllä sanoa, että todella ihailen teitä jotka olette jaksaneet vuosia hoidoissa - sinäkin Helinäkeiju kuusi vuotta! Meillä tuli marssiväsymys jo vuoden päästä (kaksi icsi-hoitorumbaa ja useampi pas), tosin vaikutti siltä että samalla tekniikalla jatkaminen olisi ollut jokseenkin toivotonta, ja edessä olisi ollut ainakin pitkiä ja kalliita tutkimuksia ties miten paljon. Itse en enää jaksanut ajatella että kyllä se sieltä vielä tulee. Aika tuntui loppuvan kesken, rahasta nyt puhumattakaan, ja pää ei vain kestänyt.
Joskus olen miettinyt, annoimmeko liian pian periksi. Mutta silloinhan minua pitäisi nyt jotenkin kaduttaa ja surettaa, ja niin ei ole. Tosin edelleen silloin tällöin kuin vanhasta muistista pyörin muun muassa täällä lapsettomuuskeskusteluissa, ja joskus vieläkin pahoitan mieleni ihmisten ajattelemattomista kommenteista, mutta olen hyväksynyt sen ettei meille hoidoillakaan tullut lasta, enkä haluaisi enää yrittää. No, tietysti sitten jos joku voisi taata että onnistuu, mutta kaikkihan me tiedetään että sitä ei vain voi tietää.
En kyllä väitä, että hoidoista ja lapsihaaveesta luopuminen olisi ollut mitenkään helppoa hommaa. Kyllä siihen meni ainakin vuosi, ja kun samaan syssyyn ikiaikainen työpaikkani lakkautettiin, olin aika kauan tosiaankin tuuliajolla. Ei minkäänlaista motivaatiota minkään suhteen, ei työn tai sosiaalisen elämän tai mitään. Täällä maalla on vielä niin helppoa eristäytyä kaikesta, ei vain lähde omasta pihasta minnekään niin eipä törmää ihmisiin. Onneksi jostain vain sitten alkoi löytyä uutta kipinää, ihan vaan siitä että piti huushollia pystyssä, kantoi polttopuuta ja lämmitti uuneja, rapsutti ikkunaruutu kerrallaan vanhaa taloa ehommaksi, hoiti hevoselle heinää eteen. Ja puhui vihdoin niille kavereille siitä mitä oli pitänyt sisällään niin kamalan kauan. Ja puhui, puhui ja puhui.
Meillä on nyt uudenlainen toivo ja odotus meneillään, ja ihan erilainen varmuus kuin ennen siitä, että tässä talossa vielä kipittää niitä pieniä jalkoja. Brooken tavoin ollaan sijaisvanhemmuuden tiellä, nyt on se vaihe kun kurssit on käyty, odotellaan uutisia. Siihen menee ehkä vuosi, ehkä kaksi, voi olla että vain jokunen kuukausi - mutta yhtä kaikki sellainen järjellä käsitettävä aika.
Mutta nyt olen jo harhautunut aika kauas siitä, mistä sinä Killa aloitit. Tässä nyt sait hoitoväsymykseen jo melkein alkumetreillä kompastuneen kokemuksia, vastakohdaksi niille jotka ovat jaksaneet puurtaa kohti päämäärää. Uskoneet ja jaksaneet toivoa. Mutta ainakin itselleni on ollut lohdullista huomata - sitten lopulta - että elämä jatkui kuitenkin, että elämästä löytyi iloja ja tarkoituksia, vaikka alkuun ei olisi oikein uskonut.
Toivon sydämestäni, että kaikilla teillä hoidoissa käyvillä tärppää!
Minun ongelmani lienee juuri se, että näen hoidot projektina joka pitää väkipakolla saada saatettua loppuun. Maksoi, mitä maksoi, henkisesti ja taloudellisesti. Jo hoitojen alkutaipaleella ajattelin, että loppuun asti mennään, ettei sitten kaduta jälkeen päin. Nyt sitten hämmästyttääkin, kun väsymys iski jo puolivälissä matkaa...
Meillä lapsen saamisen vaihtoehtona on vain oma biologinen lapsi. Mieheni ei pidä lasta tässä vaiheessa niin suurena asiana, että haluaisi adoptoida lapsen vaikkei adoptiota varsinaisesti vastustakaan ja itse en jaksaisi adoptioprosessiin lähteä (tässä vaiheessa ainakaan). Tuntuisi ylitsepääsemättömän raskaalta aloittaa nyt vuosien odotus ja suoraan sanottuna rahat on nyt syydetty näihin hoitoihin, joten tuntuisi raskaalta alkaa säästää kansainvälistä adoptiota varten. Hoitoja saamme sentään tämän ekan IVF:n viimeisen PASsin jälkeen jatkaa julkisella, joten hinta sikäli halpenee. Sijaisvanhemmuus kiehtoisi minua tosi paljon, varsinkin kun työni puolesta näen (yleensä laitokseen) sijoitettuja lapsia. Tätä en kuitenkaan mieheni kanssa voisi ajatellakaan vaihtoehdoksi, hänestä ei siihen prosessiin olisi.
No nyt on tilanne se, että viimeiset pakastetut alkiot sitten siirretään vielä tähän konkurssiin. Jotenkin tuntuu kaikesta väsymyksestä huolimatta siltä, että pakastin on ainakin saatava tyhjäksi. Sitten voi taas miettiä jatkoja, jaksaako jatkaa ja koska. Nyt tuntuu samalta, kuin edellisessä hoidossa, ettei oikeastaan millään ole mitään väliä. Kunhan nyt vain mennään eteenpäin miettimättä asiaa.
Ehkäpä tämän jälkeen siten on aika miettiä sitäkin, että koska luovuttaa ja millä tavalla. Tehdäkö jokin suunnitelma vai edetä vain tunteella. Saa nähdä mitä tapahtuu.
Jaksamista kaikille eri tilanteissa oleville lapsettomille!
piti vastata tähän mutta aloitin näköjään uuden keskustelun vahingossa, sori...
Hei! haluaisin antaa toivoa kaikille lapsettomuuden suossa kamppaileville, meillä takana 1 ivf, josta 7 passia (tuloksena 1 keskenmeno), mutta 2. ivf 1 ekasta passista tärppäsi ja nyt meillä on kaksospojat. Enpä olisi ikinä uskonut, että voisimme onnistua. Olemme selittämättömiä tai minulla hieman lievää endoa, mutta lääkärin mukaan ei pitäisi olla lapsettomuuden syynä.