Tekee pahaa tuo "välinpitämättömät vanhemmat" ketju

Jos joku asia loukkaa niin se loukkaa, ja kaikkiin tunteisiin on oikeus. Eri asia on se, onko oikeutta asiasta tehdä numeroa tai vaatia mitään ihmiseltä, joka ei antamaan kykene. Ja onko siitä edes mitään hyötyä.

Hän korosti jo meidän lasten kasvatessa teini-ikään sitä, että hän arvostaa sitä, että me lapset kavereinemme kohelemme häntä "kuin ihmistä", ei niinkuin oikeasta elämästä ulos lipunutta kalkkista. Ja vaikka hän oli jo alle 70-vuotiaana fyysisesti huonossa kunnossa, ei mikään olisi niin loukannut kuin se, että hän olisi huomannut, että hänelle ei kerrota asioita tai apua pyydetä tarvittaessa. Se, että huonokuntoisena ei ehkä voi fyysisiä suorituksia tehdä, ei tarkoita, etteikö voisi olla apuna tavalla tai toisella. Arvostin jo pelkkää keskustelua, myötäelämistä ja yhteisiä hetkiä, kun pohdittiin vaihehtoja ja ratkaisuja arjen ongelmiin.

.... Itse en kehtaisi pyytää yli 70-vuotiaalta äidiltäni yhtään mitään. Autan ja kuuntelen häntä siinä, missä voin. Hän on elänyt arvokkaan pitkän elämän ja saa olla antisosiaalinen ja välinpitämätön niin paljon kuin tykkää. On kuitenkin antanut minulle niin paljon.

Sinä sanoit vähän paremmin :) ap

Jos oikein haluat ymmärtää väärin, niin tottakai se aina kannattaa. Saivartelua kehiin.



ap

No, minä en ainakaan lukenut aloituksestasi mitään poikkeuksia. Sen sijaan intit jollekulle tuossa, että kumma kun hän ei ymmärrä, että vanhuksissa on monenlaisia ja monenkuntoisia.

NIMENOMAAN ON. On aika hölmöä mennä syyttämään ketään siitä, että hänen ajatuksensa pyörii vain oman navan ympärillä, kun ei tajua vanhempansa tylyyttä ja piittaamattomuutta. Mistä sinä voit olla varma, millainen tilanne heillä on ja millaisessa kunnossa hänen vanhempansa on.

Kaikki iäkkäät ihmiset kun eivät ole tosiaan henkisesti/fyysisesti heikkoja. Osa kyllä keskittyy hyvinkin itsekkäästi itseensä ja hermostuu vastaavasti siitä, jos heidän lapsensa kehtaavat tehdä saman.

ja kiinnostuneita lapsenlapsistaan. Tokihan näitäkin tarinoita voi tänne laittaa.

Jos niin on, että vanhuksen voimat tai henkinen kapasiteetti ei tähän riitä, sitä ei voi vaatia eikä siitä ole mielestäni oikeutta loukkaantua.

Sitten kun puhutaan niistä vanhemmista, jotka eivät ole koskaan antaneet henkistä turvaa lapsilleen, puhutaan jo täysin eri asiasta. Kaikki varmaan ymmärtävät tämän.

ap

omilta vanhemmiltaan ja myös appivanhemmiltaa odottaa vähän liikaa, myös sitä välittämistä. Odotukset ovat liian kovat, odottaa vanhusten huomaavan asioita, vaikkei ne aina niin selviä ole.

Vieraan vanhuksen kanssa on helpompi olla tekemisissä, kun ei kohdistu niin suuria odotuksia, monta kertaa voi vaan rupatella mukavasti niitä näitä.



Omilta vanhemmilta/appivanhemmilta myös kokee sanomiset paljon herkemmin. Ei kestä sanomisia/kyselyitä tms., kun siinä on kuitenkin aina, oltiin sitten minkä ikäisiä tahansa, kyseessä äiti-tytär -roolit tai anoppi-miniä -roolit.

Vieraamman kanssa on tasavertaisempi.



Itse koen vanhemman siskoni rasittavaksi (hän on jo päälle 70, meillä on iso ikäero), kun meillä on selkeästi isosisko-pikkusisko -roolit, emmekä voi olla ikäänkuin kavereita, samantasoisia ihmissuhteessamme.

että lasten oletetaan olevan jotenkin kiitollisia vanhemmilleen ja mitään ei saisi aikuisiällä vaatia... Useimmat meistä on kuitenkin maailmaan tehty ihan vanhempien halusta, eikä mistää kadulta suojaan poimittu.

"minä olen aina oikeassa" ihmisiä. Musta tuntuu että kukaan ei oikein ymmärrä suo.

omilta vanhemmiltaan ja myös appivanhemmiltaa odottaa vähän liikaa, myös sitä välittämistä. Odotukset ovat liian kovat, odottaa vanhusten huomaavan asioita, vaikkei ne aina niin selviä ole.

Vieraan vanhuksen kanssa on helpompi olla tekemisissä, kun ei kohdistu niin suuria odotuksia, monta kertaa voi vaan rupatella mukavasti niitä näitä.

Omilta vanhemmilta/appivanhemmilta myös kokee sanomiset paljon herkemmin. Ei kestä sanomisia/kyselyitä tms., kun siinä on kuitenkin aina, oltiin sitten minkä ikäisiä tahansa, kyseessä äiti-tytär -roolit tai anoppi-miniä -roolit.

Vieraamman kanssa on tasavertaisempi.

Itse koen vanhemman siskoni rasittavaksi (hän on jo päälle 70, meillä on iso ikäero), kun meillä on selkeästi isosisko-pikkusisko -roolit, emmekä voi olla ikäänkuin kavereita, samantasoisia ihmissuhteessamme.

meidän elämään. Minä en ole heistä kiinnostunut kovin paljon. He hoitavat lapsia melko paljon, mutta sekään ei oikein riitä. Vaan meidän pitäisi mennä perheenä heidän luo jne. Onko heillä oikeus loukkaantua minun käytöksestäni heitä kohtaan ? Onko minulla oikeus toimia oman henkisen kapasiteettini puitteissa ? Jokainen on mielestäni oman onnensa seppä ja se joka marttyyrina vaatii muilta erilaisia asioita on ihminen, jonka seurassa ei luontevasti viihdytä. Oli se sitten aikuinen lapsi tai isovanhempi.



Jos niin on, että vanhuksen voimat tai henkinen kapasiteetti ei tähän riitä, sitä ei voi vaatia eikä siitä ole mielestäni oikeutta loukkaantua.



Sitten kun puhutaan niistä vanhemmista, jotka eivät ole koskaan antaneet henkistä turvaa lapsilleen, puhutaan jo täysin eri asiasta. Kaikki varmaan ymmärtävät tämän.



ap

[/quote]

Siis jos ihminen on koko ikänsä ollut narsistinen omaan napaansa tuijottaja, niin miten ihmeessä hän vanhuksena siitä parempaan suuntaan muuttuisi? Vanhentuminen kun ei valitettavasti yleensä lisää ihmisen sosiaalisuutta tai empatiaa.



Siinä vaiheessa oman äidin/isän tunnekylmyys pitäisi olla jo käsiteltynä ja hyväksyttynä tosiasiana. Pitäisi päästää irti lapsuudessa koetuista vääryyksistä. Se, että kohdistaa vielä vihansa ja turhautumisensa vanhaan ihmiseen, ei auta yhtään ketään.



ap

En ole lukenut sitä ketjua, mistä alunperin puhut.

Kyllä minä ymmärrän, että kaikki eivät ole supermummoja. Itse kullakin energiataso hiipuu iän myötä. Ja ne ominaispiirteet voimistuvat, mikäli ei pidä varaansa.

Korostan vain sitä, että mikäli ihminen on terve molemmista päistä, ei hänelle ole mitään syytä vanheta ennen aikojaan. Mikäli ihminen on terve, mutta silti taantuu, niin pidän sitä erittäin valitettavana, että ihminen menettää elämänilonsa, uteliaisuutensa ja motivaationsa jo 70-vuotiaana. Parhaimmillaan hän elää vielä 20 vuotta - onnetonta elämää.

En ole mielestänyt syyllistänyt ketään. En minäkään syyllistä äitiäni siitä, että hän ilmoitti, ettei lähde kanssamme Lappiin hoitamaan lapsia iltapäiviksi, kuten oli vielä viime vuonna. Hän sanoi syyksi, että kevät on ollut niin kiireinen, ettei hän jaksa ajatella niin pitkää matkaa. Se riittää minulle, en minä syyllistä.

Voiko sinusta syyllistää ihmistä, joka menettää elämänilonsa, uteliaisuutensa jo 30 vuotiaana?

muutoksilta ja sairauksilta. Ja olisivat energisia supermummoja ja -pappoja. Ja kaikille vanhenemisen muutokset tapahtuisivat samaan aikaan - sillä tavalla kätevästi, että se kävisi parhaiten sukulaisten aikatauluihin. Ettei tarvitsisi ahdistua liian aikaisin taantuvasta isästä/äidistä.

Mutta jos näin onnellisesti ei ole päässyt käymään, niin voiko vanhaa ihmistä siitä syyllistää? Sinun mielestäsi?

ap

Toivottavasti olet jo kertaalleen syyllistänyt ja antanut anteeksi.

ap

Voiko sinusta syyllistää ihmistä, joka menettää elämänilonsa, uteliaisuutensa jo 30 vuotiaana?

Miksi 30 v voi syyllistää, mutta 70 v ei voi syyllistää? Koska toinen on vanhempi? Koska toinen on kräsinyt enemmän? Miksi?



Minä en tiedä, onko 30 v katkeroituneessa ihmisesssä ja 70 v katkeroituneessa ihmisessä niin paljoa eroa.

kolmikymppisenä, voisi kyllä hankkiutua hoitoon jotta ei pilaisi lastensakin elämää ja pieni syyllistyminen tekisi ihan terää siis - ilman syyllisyyttä harvoin tapahtuu muutosta.

Ja kerroit itsekin, ettet halua syyllistää vanhempiasi. Se on hienoa.



ap