Tekee pahaa tuo "välinpitämättömät vanhemmat" ketju

Kuvastaa niin hyvin tätä nykyajan asenneilmapiiriä: kaiken ja kaikkien pitää pyöriä oman navan ympärillä. Itse en kehtaisi pyytää yli 70-vuotiaalta äidiltäni yhtään mitään. Autan ja kuuntelen häntä siinä, missä voin. Hän on elänyt arvokkaan pitkän elämän ja saa olla antisosiaalinen ja välinpitämätön niin paljon kuin tykkää. On kuitenkin antanut minulle niin paljon.

Itse en ole sellaista kokenut. Mun äiti on aina ollut mun asioista kiinnostunut, edelleen saattaa soittaa ja kysyä mitä kuuluu? mites lapsilla menee jne.

Ens viikolla mä meen pesemään mun äidin matot, äiti sanoi että olis kiva jos muksut tulis mukaan.

Mun on vaikea käsittää että on olemassa vanhempia jotka ei välitä lastensa elämästä enää kun he ovat saaneet oman perheen.

En ymmärrä, miten ikä voi antaa oikeuden olla välinpitämätön tai jopa tyly?

Esim. isoäidilläni oli vuosikausia jatkunut masennus. Hän ei ollut kiinnostunut mistään muusta, kuin että sai olla rauhassa. Toki jaksoi hymyillä välillä jos lapsenlapsia tuli kylään.



Ei niiltä vanhoilta ihmisiltä voi vaatia, jos ne eivät jaksa. Hienoa jos on niin hyvässä kunnossa että jaksaa, mutta mitään ei voi VAATIA.



ap

että omat vanhemmat vähitellen kääntyvät sisäänpäin, vanhenevat, haurastuvat, eivät enää jaksa.



Varmaan ap:n (siis toisen ketjun ap:n) ahdistus oli sitä perua, mutta tuli "ulos" toisella tavalla.



Kaikki eivät vanhene samalla tavalla, monet haluavat pitää perheen lähellään loppuun saakka ja ovat aktiivisia monella tavalla. Kaikki eivät.



Yli 70-vuotiaan toivomusta pitää kunnioittaa mielestäni melkein asiassa kuin asiassa, kyllä siihen varmaan syynsä on, jos ei esim. jaksa hoitaa lapsenlapsia. Ainahan täällä jaksetaan jauhaa siitä miten rankkaa se on 30-vuotiaallekin.

En ymmärrä, miten ikä voi antaa oikeuden olla välinpitämätön tai jopa tyly?

Useilla on dementiaa ja ehkä alkavaa altzheimerin tautia - ja aggressiivisuus ja tylyys kuuluu niihin. Voimat vähenee, muisti heikkenee. Pikkuisen ymmärrystä peliin. Jos ihan perusasiat alkavat unohtua ja pienet kotona puuhastelut vaativat kaikki voiimat, niin luuletko, että siinä jaksaa enää muuhun keskittyä?

Kannattaa tutustua vanhemisen fysiologiaan. Hae vähän tietoa, niin ehkä ymmärrät. Ja osalla näitä vanhenemisen oireita alkaa tulla nuoremmalla iällä eli ei se ikä ole mikään mittari. Me ollaan kaikki yksilöitä.

Eihän mikään ole tuskallisempaa kuin nähdä omien vanhempiensa taantuvan. Sehän tarkoittaa, että on itsekin lähempänä kuolemaa - monelle varmaan aika pelottava ajatus.



ap

Minun vanhempani ovat 70 v ja appivanhempani 73 v. Minun ei ole tarvinnut pyytää tai vaatia heiltä mitään, koska he ovat itse aina tarjoutuneet auttamaan. Toki, jos me lähemme miehen kanssa minilomalle, tulevat molemmat mummot meille hoitamaan lapsia. Koska ajattelevat, etteivät ihan yksin sitä jaksaisi tehdä.



Joka tapauksessa: minä en ajattele, että he ovat "vanhoja". En pidä heitä yhtään vanhoina. Anoppini kävelee päivittäin monta kilometriä, äitini käy hiihtämässä, isäni hiihtää talvessa tuhansia kilometrejä. No, heillä on onni olla terveitä.

Mutta appiukkoni on sairas heidänkin edestään - en silti pidä häntä vanhana. Hänen on ongelmansa johtuvat hänen sairauksistaan, ei iästä.



Vasta 80 v on minusta vanha. Ja sitten ihminen pääsee siihen asemaan, että hänestä aletaan pitämään enenevässä määrin huolta. Mutta turha seiskakymppiselle on vielä antaa symptiaa... Vastahan vanhempani ovat olleet neljä vuotta eläkkeellä (jäivät siis 66 v), mihin se työkyky yhtäkkiä häiviäisi?

niin uskoisitko?



Se, että vasta 80-vuotias on SINUN mielestäsi vanha, ei ole mikään absoluuttinen totuus tästä maailmasta.



ap

no, jos se sinua lohduttaa, niin kirjoitan uudestaan alkuperäisen viestini ja lisään alkuun "minun mielestäni...".



Minun mielestäni vanhenemisen ongelmat littyvät lähinnä sairauksiin.



Koska jos pysyy terveenä, pystyy pitämään henkisestä ja fyysisestä kyvystään huolta. Kognitiiviset kyvyt laskevat vain hieman ennen kahdeksaakymppiä, jos aivojumppaa päivittäin. Sama koskee fyysisiä kykyjä.

Minun vanhempani ovat 70 v ja appivanhempani 73 v. Minun ei ole tarvinnut pyytää tai vaatia heiltä mitään, koska he ovat itse aina tarjoutuneet auttamaan. Toki, jos me lähemme miehen kanssa minilomalle, tulevat molemmat mummot meille hoitamaan lapsia. Koska ajattelevat, etteivät ihan yksin sitä jaksaisi tehdä.

Joka tapauksessa: minä en ajattele, että he ovat "vanhoja". En pidä heitä yhtään vanhoina. Anoppini kävelee päivittäin monta kilometriä, äitini käy hiihtämässä, isäni hiihtää talvessa tuhansia kilometrejä. No, heillä on onni olla terveitä.

Mutta appiukkoni on sairas heidänkin edestään - en silti pidä häntä vanhana. Hänen on ongelmansa johtuvat hänen sairauksistaan, ei iästä.

Vasta 80 v on minusta vanha. Ja sitten ihminen pääsee siihen asemaan, että hänestä aletaan pitämään enenevässä määrin huolta. Mutta turha seiskakymppiselle on vielä antaa symptiaa... Vastahan vanhempani ovat olleet neljä vuotta eläkkeellä (jäivät siis 66 v), mihin se työkyky yhtäkkiä häiviäisi?

Ei sitten kovin moni elä vanhaksi, varsinkaan miehistä.

muutoksilta ja sairauksilta. Ja olisivat energisia supermummoja ja -pappoja. Ja kaikille vanhenemisen muutokset tapahtuisivat samaan aikaan - sillä tavalla kätevästi, että se kävisi parhaiten sukulaisten aikatauluihin. Ettei tarvitsisi ahdistua liian aikaisin taantuvasta isästä/äidistä.



Mutta jos näin onnellisesti ei ole päässyt käymään, niin voiko vanhaa ihmistä siitä syyllistää? Sinun mielestäsi?



ap

Mun äidilläni todettiin altzheimer alle kuusvitosena. Isä on aina ollut huippukuntoinen, mutta kyllä hänessä ikä näkyy. On 74 vuotias.



Ja minä olen sitä mieltä, että kyllä vanhusten pitää saada nauttia elämästään. Ei niin, että me lapset astetamme heille hirveitä vaatimuksia. Mun vanhempieni ei tarvitse ainakaan minun lasteni lapsenvahtina olla. Sen sijaan saavat nauttia lapsenlapsiensa seurasta silloin, kun jaksavat ja niin kauan kuin jaksavat, mutta niin, että me vanhemmat hoidamme lapsemme.



Mun vanhempani ovat tehneet jo hienon työn kasvattaessaan minut ja sisarukseni. Nyt on heidän aikansa levätä ja nauttia. Mä olen yhteydessä vanhempiini monta kertaa viikossa. Ihan vaan rupatellaan. Onhan se väliin raskasta kuunnella äidiltä samat jutut 500 kertaa, mutta hän nauttii juttuseurasta. Samalla saa isä vähän aikaa rauhaa.

Kuvastaa niin hyvin tätä nykyajan asenneilmapiiriä: kaiken ja kaikkien pitää pyöriä oman navan ympärillä. Itse en kehtaisi pyytää yli 70-vuotiaalta äidiltäni yhtään mitään. Autan ja kuuntelen häntä siinä, missä voin. Hän on elänyt arvokkaan pitkän elämän ja saa olla antisosiaalinen ja välinpitämätön niin paljon kuin tykkää. On kuitenkin antanut minulle niin paljon.

On eri asia pyytää kuin vaatia. Mä pyydän äidiltäni jos on tarve. Äiti voi kieltäytyä, en loukkaannu. Meillä on niin hyvät välit että uskalletaan olla toisillemme rehellisiä, joskus otetaan kunnolla yhteen jostain, mutta silti ei meidän välit kokonaan katkea. Mä kunnioitan mun äitiä, mutta äitikin saa kunnioittaa minua, ei mua kohdella kuin paskaa tai miten vaan, siihen en suostuisi.

Me tunnetaan toisemme kuitenkin niin hyvin että ei tarvitse muuta kuin olla oma itsensä, ollaan heikkoja jos siltä tuntuu ja se myönnetään, mutta pidetään toisistamme huolta puolin ja toisin.

välinpitämättömyyttä ja tylyyttä. Ja ehkä mun pitäisi lukea jotain vanhenemisen fysiologiasta, osaatko neuvoa hyvää kirjaa?



Ymmärrän toki fyysiset muutokset, sen ettei jaksa, eikä tarvikaan jaksaa. En siis missään nimessä odota apua yhtään missään.



Ja tiedän aika paljonkin esim. alzheimerin taudin mukanaan tuomista muutoksista.



Mutta jos on ns. terve vanhus, niin ymmärrän sitten ilmeisesti tosi huonosti henkisiä muutoksia, koska nimenomaan välinpitämättömyys ja ehkä sellainen töksäyttely puheessa on minulle tosi vaikeita ymmärtää.

ihan hokaavan sitä, että se, miten paljon minkäkin ikäisiltä voi odottaa ja vaatia on hyvin yksilöllistä.



Joku on koko ikänsä persoonaltaan hiljainen ja sisäänpäinkääntynyt. Toinen taas on vielä kahdeksankymppisenäkin ekstrovertti ja lapsistaan kiinnostunut.



En ole lukenut mainitsemaasi ketjua, mutta kyllä minusta aikuinenkin voi olla katkera siitä, ettei hänen vanhempansa ole hänestä ja hänen lapsistaan yhtään kiinnostunut. Kyse ei välttämättä ole siitä, että kieli pitkällä odotettaisiin apua ja rahaa, vaan kyse voi olla myös henkisestä piittaamattomuudesta. Lähimmäisistään voi ja soisi olevan kiinnostunut hautaan asti, jos siis ei ole mitään erityistä sairautta tms., joka verottaa jaksamista. Vaikka vain niin, että on kiinnostunut KUUNTELEMAAN, mitä lapselle ja lapsenlapsille kuuluu!



PS: omat vanhempani täyttävät kohta 75 ja 82, ja kyllä he hyvin jaksavat kuunnella, mitä lasten ja lastenlasten elämään kuuluu. Hoitoapua tms. en ole edes juurikaan pyytänyt, enkä sellaista odota heiltä - mutta henkinen välittäminen on sellainen asia, että sitä toivon heiltä saavani loppuun saakka (kuten myös aion itse heille antaa, konkreettista apuakin aina tarvittaessa).

että lasten oletetaan olevan jotenkin kiitollisia vanhemmilleen ja mitään ei saisi aikuisiällä vaatia... Useimmat meistä on kuitenkin maailmaan tehty ihan vanhempien halusta, eikä mistää kadulta suojaan poimittu.

puolella, joten välinpitämättömyydellä ei ole välttämättä mitään tekemistä ikääntymisen ja sen tuomien vaivojen ja sairauksien kanssa.



Välinpitämättömät vanhemmat ovat voineet olla sellaisia aina - kykenemättömiä luomaan läheistä ja toimivaa suhdetta omaan lapseensa tämän ollessa lapsi - saati että heitä jaksaisi aidosti kiinnostaa lapsensa asiat myöhemminkään tai tutustumisen lapsenlapsiin.

Äitini ei kyennyt auttamaan paljonkaan lastenlastensa hoidossa, ja luulen ettei halunnutkaan. Katsoi tehneensä osansa kun oli yksin kasvattanut ja kouluttanut meidät (sisarukseni ja minut). Mutta siinä missä ruumiinvoimat heikkenivät, sitä enemmän ainakin minä tunsin saavani henkistä tukea äidiltäni, välillä tuntui että enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Hän jaksoi kuunnella ja se oli hyvin tärkeää, vaikkei ns käytännön apua tullutkaan.

Ne huonotkin ominaisuudet, jotka persoonallisuudessa ovat koko ajan olleet piilevänä, tulevat korostuneena esille - tämä tapahtuu, kun kyky itsehillintään ja oman käytöksen säätelyyn heikkenee.



Se ei ole mitään tarkoituksellista ilkeilyä, vaan vanhus ei voi itselleen mitään eikä ymmärrä loukkaavansa. Toki mitään törkeyksiä ei pidä sietää, mutta pienet töksäyttelyt kuuluvat valitettavasti asiaan.



ap

ja kiinnostuneita lapsenlapsistaan. Tokihan näitäkin tarinoita voi tänne laittaa.



Jos niin on, että vanhuksen voimat tai henkinen kapasiteetti ei tähän riitä, sitä ei voi vaatia eikä siitä ole mielestäni oikeutta loukkaantua.



Sitten kun puhutaan niistä vanhemmista, jotka eivät ole koskaan antaneet henkistä turvaa lapsilleen, puhutaan jo täysin eri asiasta. Kaikki varmaan ymmärtävät tämän.



ap