Tunnetko ihmisiä, joilla on kaikki hyvin?

Toiset vaan jakaa tuntemuksensa herkemmin toisille. Siis pui niitä ongelmiaan ystäviensä kanssa.



Itse olen aiemmin huomannut sen, että ystävät eivät oikein osaa iloita niistä hyvistä jutuista. Kun kerroin saaneeni ylennyksen ja 500 euron palkankorotuksen, ystävät eivät kommentoineet asiaa. Kun kerroin käyneeni keskieuroopassa työmatkalla ja samalla päivän lomalla alkoi jo tuntua kuin ystävät olis liittoutuneet mua vastaan. Lopulta tajusin että ystäville ei kannata kertoa niistä hyvistä asioista koska he heti tulevat kai kateellisiksi tai pitävät minua kehuskelijana tai jotain... joka tapauksessa heistä ei tunnu hyvältä kuunnella juttuja minua ilahduttaneista asioista. Niinpä lakkasin puhumasta hyvistä sattumista ja jatkoin valituslinjalla. Nyt valittamisesta on alkanut tulla liiaksikin jo tapa...inhoan sitä itsekin, mutta siitäpä ei pääse eroon noin vain.

Hei miksi kantaa suurta murhetta ja katkerutta siitä, että ELÄMÄ ON ELÄMÄÄ???? Mä en tajua miten joku voi olla kamalan katkera ja masentunut vanhojen vanhempien sairastumisesta/kuolemisesta? Sehän on elämää, ei mitään muuta. lapsiakin kuolee, sekin on elämää, eikä siihenkään tarvita sen kummempaa selitystä ja tilitystä Jumalalta. Kukaan ei ole koskaan luvannut, että elämä olisi täydellistä, pelkkää auringonpaistetta jne.



Joten nauttikaa ihmiset elämästä! Kaikilla on vastoinkäymisensä, se on selvä juttu. Ne ovat osa elämää!



itselläni kovin huolen aihe on lapset ja heidän pärjäämisensä. Mutta kuten synnytys ja sen pelkääminen: jos maailmassa on miljardit ihmiset synnyttäneet ja jääneet henkiin ja nauttineet sen jälkeenkin elämästään, se ei voi olla niin mahdotonta. Sama lasten kanssa: jos miljardit ihmiset ovat onnistuneet "selviämään hengissä" lapsuudesta, miksei minunkin lapseni, varsinkin kun heillä on paljon rakastavia ihmisiä ympärillään.

Minulla kuoli täti, ja hänen mies oli ihan onneton. Ei osannut maksaa laskuja, kun vaimo oli hoitanut ne. Ei tiennyt mistään mitään. Ei edes miten pestään pyykkiä. Siis ihan kaikki oli opetettava vanhalle miehelle, yli 70 vuotiaalle, ja sen vaimo oli siis vain 60v. Joten ei se ihan murehtimatta mene.

Totta on että elämä on elämää. Toivottavasti lapsesi ei sairastu esim leukemiaan, johon et itse voi vaikuttaa, tai muuten loukkaannu vakavasti.

Muuten joutuisit murehtimaan. Ja tipahtamaan pilvilinnastasi! Toivottavasti jos niin käy (en toivo sitä kuitenkaan sinulle 25.) joku tulisi sulle sanomaan että mitä tuota nyt murehtimaan, tämä on vain elämää!!!!

Et tainnut ajatella että tuollainen voi loukata pahasti ihmisiä joilla ei ole kaikki niin hyvin.

Hei miksi kantaa suurta murhetta ja katkerutta siitä, että ELÄMÄ ON ELÄMÄÄ???? Mä en tajua miten joku voi olla kamalan katkera ja masentunut vanhojen vanhempien sairastumisesta/kuolemisesta? Sehän on elämää, ei mitään muuta. lapsiakin kuolee, sekin on elämää, eikä siihenkään tarvita sen kummempaa selitystä ja tilitystä Jumalalta. Kukaan ei ole koskaan luvannut, että elämä olisi täydellistä, pelkkää auringonpaistetta jne.

Joten nauttikaa ihmiset elämästä! Kaikilla on vastoinkäymisensä, se on selvä juttu. Ne ovat osa elämää!

itselläni kovin huolen aihe on lapset ja heidän pärjäämisensä. Mutta kuten synnytys ja sen pelkääminen: jos maailmassa on miljardit ihmiset synnyttäneet ja jääneet henkiin ja nauttineet sen jälkeenkin elämästään, se ei voi olla niin mahdotonta. Sama lasten kanssa: jos miljardit ihmiset ovat onnistuneet "selviämään hengissä" lapsuudesta, miksei minunkin lapseni, varsinkin kun heillä on paljon rakastavia ihmisiä ympärillään.

Siis oman lapsen vakavaa sairastumista, vanhemman kuolemaa, omaa vakavaa sairastumistasi tms. Et muuten voisi sanoa noin.

Ongelmat kuuluvat elämään. Ja niistä saa puhua.



Mutta, ehkä ap tarkoittikin sitä, että on asenteesta kiinni valittaako joka kerta tavatessaan naapurin rumasta keskeneräisestä varastosta siinä rajalla. On ihan eri asia surra ja murehtia jotain paljon tärkeämpää asiaa kuin olohuoneen ikkunasta avautuvaa ikävää näkymää.

Kolme kaunista, alykasta ja tervetta lasta, isovanhemmat kaikki elossa ja joten kuten terveita. Hyva tulotaso, rakkautta viela riittaa, ammatillisesti menee hyvin, elama on suurta seikkailua.



Kohta tama varmaan loppuu - isovanhemmat kuolee tai sairastuu vakavasti, jollain lapsella tulee isompi ongelma, tyo menee, jne.



Pakko toivoa, etta tasta suvantovaiheesta sitten tulee niin paljon vahvuutta ja voimaa, etta kestetaan tulevat murheet ja kriisit.

Tosiaan, olen tainnut ottaa sen terapeutin roolin (joutua siihen, jostain syystä, en tietoisesti ole toki pyrkinyt) ja minulle tosiaan soitetaan siinä vaiheessa, kun ero tulossa, miehen kanssa menee huonosti, muita murheita jne. Samat tyypit soittaa sitten jollekin toiselle, jos on kyse hauskasta menosta ja yhdessäolosta. Voipi olla, että työni takia minulle on helpompi avautua ja osaan usein ehkä konkreettisesti neuvoakin, eikä minua järkytä kovin moni asia enää... Olen vähän ajatellut, että ehkä ystävilleni jotenkin tämän takia liityn heidän vaikeisiin hetkiinsä ja kun suurimmat huolet on ohi, on heidänkin helpompi viettää jonkun muun kanssa huoletonta aikaa, sillä minun seurani saa ajatukset niihin vaikeuksiin. Olen siis "korvaamaton tuki" vaikeina hetkinä, koskaan en ole kääntänyt selkääni toisen murheille.. Ehkä tämä jotenkin vääristää minun kuvaani toisista ihmisistä, tosiaan tuntuu, että elämä kaikilla pelkkää kriisiä.



Miten ihmeessä tästä roolista pääsee eroon?



ap