Tunnetko ihmisiä, joilla on kaikki hyvin?

nyt kun on lapsia, tulee vain asennoitua, että:

"Kaikesta selvitään."

En kehtaa koskaan tuttavaporukassa ottaa kantaa mihinkään ongelmaan, koska minulla ei niitä ole. Minulla on työpaikka, 3 lasta, ihana mies, ihana koti ja kaikki terveitä ja normaaleja ja pärjääviä. En kerta kaikkaan voi valittaa mistään. Pikkumurheita vaan ja nekin aina yleensä ratkeaa parhain päin. Nolottaa oikeasti joskus, kun arvaan, että tutut naiset ongelmineen pitävät minua jonkinlaisena liian onnellisten tähtien alla syntyneenä.

Periaatteessa minullakin kaikki on hyvin, ihana lapsi, oma talo, opiskelupaikka, työtä riittämiin, ruokaa pöytään jne. ja itse olisinkin sitä mieltä, että elämässä on kaikki hyvin. Mies sen sijaan on aina tyytymätön, rahaa on liian vähän, työttömyys uhkaa, jos tänään menee hyvin, huomenna ei ainakaan.. Ehkä hänellä asiaa painaa oman lapsuudenperheen ongelmat (alkoholismi, mielenterveysongelmat) tai mikä lie, yritän ymmärtää kyllä, mutta omaa onnellisuutta jotenkin "syö" tuo negatiivinen asenne ja se, että ystävienkin kanssa oleminen on hiukan ahdistavaa kun joutuu aina kuuntelemaan muiden murheita eikä kukaan iloitse asioista kanssani?!



Ehkä kaikessa kyse onkin asenteesta? Siitä, että tyytyy siihen mitä on ja on onnellinen pienistä hetkistä? Tuntuu sitten vaan olevan lähes jokaiselta hukassa. Tai jostain syystä minä olen juuri se, jolle ne murheet kerrotaan?



ap

Myös lähipiirissäni on onnellisia ihmisiä, jotka viettävät tavallista hyvää arkea perheittensä kanssa. Harvoin kukaan valittaa ja nurisee. Tietenkin , jos jotakin ikävää sattuu (esim. ystäväni erosi vähän aikaa sitten), ystävää tuetaan ja kuunnellaan ja yritetään piristää muuten.

että suurin osa ihmisistä viettää elämää, jossa olisi kaikki edellytykset onnellisuuteen. Ihmiset vain eivät osaa olla onnellisia ja tyytyväisiä. Yleensä kysymys on lähinnä näkökulmasta, siitä mihin elämänsä asioihin kiinnittää päähuomion, hyviin vai huonoihin - haluaako olla onnellinen. Huonot hetket ja ongelmat tulevat ja menevät mutta eivät valtaa koko elämää jos perusvire onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen.



Totta kai ihmisillä on myös oikeita ongelmia, katastrofeja, erittäin epätyydyttäviä elämätilanteita. Mutta ihan mututuntumalta sanoisin, että nämä ihmiset ovat sittenkin vähemmistö ainakin täällä rauhallisessa ja nykyoloissakin vauraassa Suomessa.

en ole koskaan voinut ymmärtää, miksi juuri minun perheeseeni sattuu suuria katastrofeja hirveä määrä ja muille ei mitään.

sinulla kai sitten on ystäviä, jotka jaksavat olla olkapäänä sinulle kun oma energia ei mene omiin ongelmiin, toivottavasti!?



Tuntuu, että kaikki kaverit niin suurissa kriiseissä, että en omista pienemmistä murheista (mm. miehen erityislapsen iiisot ongelmat) voi kenellekään kertoa, kun eivät jaksa enää omien murheidensa lisäksi kuunnella minun.. Joskus tuntuu, etten itsekään enää jaksa kaikkien ongelmia ratkoa, mutta eihän sellaista voi toiselle sanoa? Tietysti läheiset ihmiseni ovat minulle rakkaita ja heitä tuen sen minkä pystyn, mutta tosiaan joskus tuntuu, ettei itse jaksa.



ap

Tuntuu, että minun lähipiirissäni on vain ihmisiä, joilla joku katastrofi elämässä. Mielenterveysongelmia, ongelmia lasten kanssa, ongelmia vanhempien kanssa, ongelmia miehen kanssa jne... Aina menee yhdessäolo jonkun ongelman puimiseen. Jostain syystä olen aina päätynyt ihmisten olkapääksi, kuuntelenko liikaa tai jotain?

Kaiken lisäksi työssäni hoidan pääasiassa asioita, jotka liittyy ihmisten ongelmiin (pahoinpitelyt, erot, kuolemat jne)

Siis olenkin alkanut epäillä, onko oikeasti ihmisiä, joilla elämä hymyilee ja voi olla huoleton. Tai edes jotain sinne päin, siis että pääpaino olisi ihan arkisissa mukavissa asioissa.

Tuntuu, että olisi ihanaa, että olisi joku, jonka kanssa vaan olla ja puhua jostain turhanpäiväisestä, kuten vaikkapa sisustamisesta tai puutarhanhoidosta tai matkustamisesta tai lastenvaatteista tai....

Mulla välillä samat fiilikset, että "ei taas, en jaksa olla tukipilarina". No varmaan työsi puolesta tiedätkin, että rajaaminen on avainsana, ei tarvitse olla aina valmiina ratkomaan muiden ongelmia. Vietä vaikka aikaa perheesi kanssa tms. mukavaa. Itse olen yrittänyt lieventää asiaa niin, että jos minulla on ongelmia, vaikka kuinka arkisia, niin puhun niistä muille.

Mulla välillä samat fiilikset, että "ei taas, en jaksa olla tukipilarina". No varmaan työsi puolesta tiedätkin, että rajaaminen on avainsana, ei tarvitse olla aina valmiina ratkomaan muiden ongelmia. Vietä vaikka aikaa perheesi kanssa tms. mukavaa. Itse olen yrittänyt lieventää asiaa niin, että jos minulla on ongelmia, vaikka kuinka arkisia, niin puhun niistä muille.

Niinhän se pitäisi tehdä, mutta tuntee itsensä ihan roistoksi, jos ei jaksa olla apuna vaan "unohtaa" ihmisen keskelle kriisiä. Joskus on vaan luovutettava, että jaksaa, omalle perheelle kuitenkin täytyy riittää :) Näihin tilanteisiin pitäisi varmaan olla lisäksi sellaisia hyvänpäiväntuttuja, jotka on sen verran vieraita, että voi vaan jutella niitä näitä. Jostain syystä helposti vaan saan uusien ihmisten seurassakin sen aseman, että minulle voi jakaa ne vaikeimmatkin asiat.

ap

Ehkä kaikessa kyse onkin asenteesta? Siitä, että tyytyy siihen mitä on ja on onnellinen pienistä hetkistä? Tuntuu sitten vaan olevan lähes jokaiselta hukassa. Tai jostain syystä minä olen juuri se, jolle ne murheet kerrotaan?

Ja varmaan sinulle kerrotaan keskimääräistä enemmän, ei minun ystävilläni yhtä murhetta ole elämä. Mutta asenteella on suuri merkitys. Mun mies on minusta vähän turhan herkästi katkera. Kun tapasimme, hän kertoili kurjasta lapsuudestaan, minä taas kerroin, että olin lapsena(kin) onnellinen. Sitten, kun tarkemmin tutustuttiin ja kerroin lisää faktoja perheestäni, niin mies oli aivan kauhuissaan, ilmapiiri meillä kotona kuulosti kuulemma samalta kuin Teksasin moottorisahamurhaajassa.

Ja joo, oli kaikenlaista - ja siltikin olin onnellinen. Musta tuntuu välillä, niin kuin olisi väärin olla onnellinen, ei saisi, pitäisi rypeä siinä kurjassa lapsuudessa tai pomossa tai typerässä työssä. Minä vaan en saa siitä mitään irti. Keskityn muihin asioihin, niihin hyviin ja onnellisiin.

Häneltä ei puutu koskaan mitään, hän on täysin terve ja elämä on ihanaa, kun saa vain maata lämpimässä sängyssään. Hänellä todettiin hiljattain Alzheimerin tauti, josta tämä pilvien päällä eläminen johtuu.

Tuntuu, että kun tulee tarpeeksi ikää, niin murhetta tulee kaikille. Rakkat vanhemmat alkavat sairastella ym. Mistä sitä iloa ja elämänasennetta voisi löytää, kun huoleton nuoruus on kadonnut ja surullisia asioita tulee enemmän ja enemmän, vuosi vuodelta? Kertokaa, kaipaan iloa!

Kumpikin harrastukseni saa minut tuntemaan lähes rakastumiseen verrattavia tunteita jatkuvasti. Harrastusten ansiosta pystyn nauttimaan elämästäni enemmän myllerrysten keskellä.



Saan myös valtavasti hyvää mieltä esim. teatterissa käymisestä, uusista vaatteista ja lasten ilosta. Välillä huolet painavat minuakin, mutta tiedän kyllä miten saan piristettyä itseäni huonoina aikoina.



Miettikää mitkä asiat saavat teidät onnelliseksi ja tehkää niitä enemmän!

on kaikki hyvin. Ei ole mitään ongelmia, ei myöskään läheisilläni.



Minulla oli kaikki hyvin myös silloin, kun rahat loppuivat viikkoa ennen tilipäivää. Kyllä se on asenne, joka ratkaisee. Olen tietoisesti pyrkinyt positiiviseen asenteeseen. Teosta tulee tapa. Ja tavasta toinen luonto.



En kyllä ole niin positiivinen, että osaisin olla positiivinen, jos lapseni kuolisi, itse saisin aivokasvaimen ja mieheni paljastuisi skitofreenikoksi... Vai selviäisikö siitäkin sitten asenteen avulla?

Olen 40 v ja olen aivan toista mieltä alla olevan kanssa! Toki elämän rajallisuus on käsinkosketeltavaa, mutta se on murhe, joka on pakko hyväksyä. En ole vielä niin pitkällä, mutta työstän sitä.

Vähän huolettaa rypistyminen ja vanheneminen, mutta joku kirjoittin tällä palstalla muutama päivä sitten sellaisen moton, että aion kirjoitaa sen jääkaapin oveen: "nuoret naiset pähittävät minut ainoastaan kahdessa asiassa: raikkaassa ulkonäössä ja nuorten miesten suosiossa. Kaikessa - ihan kaikessa - muussa minä päihitän heidät".

Tämä "päihittäminen" nousee juuri elämänkokemuksesta. Ihminen, joka ei ole koskaan kokenut mitään rankkaa, on sangen tampio.

Tuntuu, että kun tulee tarpeeksi ikää, niin murhetta tulee kaikille. Rakkat vanhemmat alkavat sairastella ym. Mistä sitä iloa ja elämänasennetta voisi löytää, kun huoleton nuoruus on kadonnut ja surullisia asioita tulee enemmän ja enemmän, vuosi vuodelta? Kertokaa, kaipaan iloa!

Aina soitti kun hänellä oli joku ongelma, tai tuntui ettei jaksa tai joku asia pänni. Vaikka olisin sanonut että en ehdi jutella, niin kuitenkin puhelu jatkui ja jatkui. Jos sitten itselläni oli jokin juttu että halusin vain jutella jollekin, niin eipä löytynyt tältä ystävältäni aikaa kuunnella. Sanoi että nyt on huono hetki jutellaan myöhemmin, eikä juteltu. Tai sitten se selitti vain kuinka NYT heillä on niin hienosti alkanu menemään että! Ja kuinka suloisia ne lapset nyt on olleet (ne riiviöt joiden päällä piti istua että ei raivostuessaan hajottaneet paikkoja tms mistä minulle soitti ja kyseli neuvoja ja tukea) Ja taas minun murheeni olivat toissijaisia.



Kerran sitten kyllästyin tähän touhuun. Sanoin vain suoraan että en oikeesti nyt jaksa kuunnella enää sun murheita. Mun täti oli kuollut ja järjestin hautajaisia. Odotin lasta, ja epäiltiin että sillä olisi jotain poikkeavaa. Olin tärkeässä tapaamisessa ja tämä ystävä vain pommitti minua puheluilla ja tekstareilla. En vain enää jaksanut. Sen jälkeen ei olla oltu tekemisissä. Toisaalta olen surullinen kun menin niin törkeäksi, mutta en vain enää jaksanut. Ystävä sanoi suoraankuinka rankkaa hänellä on lasten kanssa ja tuntuu ettei jaksa, hommasi lapsensa hoitoon ja niillä kävi viriketyöntekijää ja lasten hoitajaa ja ties mitä ja ihan tosissaan aikoi alkaa lisää lapsia tekemään. Tietää että saa taas "lusmuta" kotona seuraavat 3v, isovanhemmat tulee hoitamaan kun raskauden alku-aikana on niin huono olo ettei voi kun maata, ja puolivälissä on jo selkävaivat eikä voi siivota, ja loppuaikana jo viiltelee ja tekee vaikka mitä ettei voi hoitaa lapsia. Ja sitten valitti mulle. En vain jaksanut.

Toivottavasti ap keksit paremman ratkaisun kun minä, jaksaa olla ystävillesi olkapäänä. Minä jaksoin, aikani.

Nyt olen kuitenkin paljon iloisempi ja stressittömämpi kuin silloin. Tunsin että minulle kuuluu myös ne ystäväni murheet, mietin ja koitin aina keksiä jonkun ratkaisun, lohdutuksen tms. Nyt saan olla ns. tavallisten ystävieni kanssa. Ilman että aina on jonkun kriisi puitavana.

Iloista kevättä vaan kaikille!

t:Entinen ystävänsä psykologi/lastenkasvatusneuvoja/väkivaltatyöntekijä/neuvolantäti/puheterapeutti/pariterapeutti/AA-neuvoja/lakimies... jne

Sekin on niin suhteellista mikä on hyvin. Esimerkiksi meidän talon rähjässä joku saattaisi tuntea itsensä onnettomaksi. Mutta minua ei pahemmin haittaa :) Tunnen onnellisuutta kaikesta jännittävästä kivasta mitä saan joka päivä elämässäni tehdä



ja välttelen ihmisiä, jotka ovat aina valittamassa jostakin tai joilla on hirveästi jotain ongelmia.

Minusta tuntuu, että minulla ja aikamonella läheisellämme on asiat pääpiirteissään hyvin. Mutta se riippuu siitä, miten asioita katsoo. Jos jokaisen pienenkin asian vääntää ongelmaksi, niin kyllähän sellaisiakin asioita pakosti ihmisen elämässä on. Toiset ovat onnellisempia ja hyväksyvät asiansa ja joillekuille ongelaa pukkaa joka puolelta, vaikka toinen ihminen olisi ikionnellinen samassa tilanteessa.

Oletko varma ettei sinulla vaan satu olemaan tietynlaista terapeutinroolia ystäviesi keskuudessa?

Ihmiset kokee, että he voivat avautua sulle, koska hoidat vastaavia tapauksia myös työksesi.



Olen lakimies ja aina silloin tällöin joku serkku tai muu sukulainen pirauttaa puhelimella, vaikka en olekaan kuullut hänestä vuosikausiin. Yleensä on kyseessä jonkun kuolema, avioero, naimisiin meno (avioehto siis mielessä), homeongelma juuri ostetussa talossa tai joku vastaava tilanne, johon kaivataan juristin konsultaatiota.



Tunnen ihmisiä, joilla on kaikki hyvin, mutta meillä jokaisella on varmasti aina hetkittäiset kriisimme.

jos perheessä on yksi kuollut ja toinen parantumattomasti sairas, ei siinä aina jaksa iloita siitä, mitä nyt vielä sattuu olemaan jäljellä, kun eivät muutkaan niin tee. Jotkut tosiaan porskuttavat vailla sen suurempia murheita.