Lue keskustelun säännöt.
Nyt tuli raja vastaan, en jaksa enää
18.02.2009 |
Lapset huutaa, tappelee, sylkee, rikkoo tavaroita, piirtelee seinille, pyyhkii räät, suut ja kädet ikkunaverhoihin tai äidin kylpytakkiin. Isille ei olla IKINÄ tämmöisiä, isi otetaan avosylin vastaan töistä tullessa, ei huudeta tai kiukutella, ja ennenkaikkea totellaan, Olen vain ja ainoastaan piika ja passaaja, en mitään muuta. Omaa aikaa ei juurikaan ole, lapset ovat AINA mukana. En ole IKINÄ yksin. Tätä on jatkunut nyt yli kolme vuotta. Puolisoni tekee pitkää päivää, lähtee aamulla kuuden jälkeen ja tulee illalla seitsemän pintaan. Olen vastuussa kaikesta yksin. Kaikella tarkoitan siis ihan kaikkea; kaupassakäynneistä, kotitöistä... Hoidan hommani omasta mielestäni hyvin, vien lapsia kodin ulkopuolelle virikkeitä saamaan; puistoilemaan, tapaamaan kavereita, kirjastoon jne jne, leivon heidän kanssaan, luen iltasadut ja pidän kodin siistinä. En ole antanut (vielä) periksi masennukselle, silloinhan ei enää välitä mistään mitään.
Nyt tuli raja vastaan. Ei ole tukojoukkoja lähellä, isovanhemmat asuvat etelän lämmössä, ystäviä on muutamia, heilläkin jo omaa perhettä. En jaksa enää. Nyt loppui konstit. Ei ole mitään ulospääsyä tästä tilanteesta. Haluan vain kuolla. En jaksa enää. En jaksa. En jaksa.
Kommentit (42)
mikä sua itteäs huvittaa! Älä yritä lasten takia pitää yllä jotain ihme suorittamisäitiyttä. Makaa sohvalla / lastenhuoneen lattialla, äläkä tee mitään. Kuuntele itseäsi, ja lapsille voi oikeesti asettaa rajoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä meni siihen pisteeseen, että kun mies ei uskonut vaikka vaadin apua kotitöihin, sain yhtenä päivänä naksut ja tein täydellisen stopin. Päätin, etten enää tästä hetkestä lähtien tee kotihommia, jos niitä ei tee kukaan muukaan. En jaksanut enää välittää. En tiskannut, pessyt pyykkiä, pedannut sänkyjä, käynyt kaupassa tms. Päätin jatkaa tätä niin kauan, kun menee jakeluun. Viikko siinä meni, kun ruokakaappi alkoi olla tyhjä ja koti melkoisessa kunnossa (tiskit tiskipöydällä, vaatemyttyjä nurkissa, pyykkikori täynnä jne.), kunnes mies ihmetteli, miksen ole hoitanut hommiani mm. pessyt hänen työvaatteitaan. Kerroin mahdollisimman selvästi sille, etten enää jaksa välittää, kun ei muutkaan tässä perheessä mitään tee. Mies rupesi sitten ihmeissään vähän järjestelmään tavaroita ja kävi lähikaupassa(oli pakko, jos halusi ruokaa). Teki jopa salaatin ruualle. Minä leikin lasten kanssa sen aikaa. Toinen viikko meni, niin mies teki viikkosiivouksen. Sitten juttelimme enemmän asiasta ja oma tyytymättömyyteni tilanteeseemme ja tilanteen vakavuus vihdoin selvisi miehelle.
Lopputulos: minä en ole pinna kireällä, enkä enää vaadi siisteystasolta yhtä paljon kuin ennen - vähempikin riittää, mies tekee siivouksen joka toinen viikko, minä joka toinen. Hän vastaa tiskeistä, minä pyykeistä. Vuorotellaan jonkin verran myös lasten kanssa leikkiminen / ruuan laittaminen iltaisin, vaikkakin teen kyllä enimmän osan ruuista, mutta nykyisin isompia satseja kerralla (kokkaan siis harvemmin). Mies siis vihdoin tajusi, että mun päivätyö on olla äiti/kasvattaja, eikä siivooja/kokki. Mun mies on kiireinen yrittäjä, mutta kyllä sekin selvästi huolestui, kun tajusi mihin pisteeseen mun mielentila on mennyt. Meillä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia ottaa siivoojaa, joten siksi ratkaistiin asia näin. Olen löytänyt itsestäni uuden piirteen - en nalkuta enää, enkä huuda lapsille. Olen paljon entistä mukavampi äiti ja vaimokin.