Toivoton tilanne..?
Hei kaikki,
olemme mieheni kanssa kärsineet 7 vuotta lapsettomuudesta. Jossain vaiheessa teimme tarkempia tutkimuksia, tuloksena: kaikki normaalia paitsi mulla kaksi kohtua ja lievä endo, joitten ei kummankaan pitäisi merkittävästi vaikeuttaa raskautumista. Yksi laparoskopiakin on tehty 3 vuotta sitten. Mulla on mennyt täysin usko luomusti raskautumiseen. Lapsettomuushoidot olisi luonnollisesti seuraava askel.
Sovimmekin viime marraskuussa että jos en vuoden loppuun mennessä tule raskaaksi, menemme hoitoihin. Koska miehen työprojektin kiireisin jakso lykkääntyi, emme heti laittaneet pyöriä pyörimään, vaan olemme odotelleet tähän asti. Nyt eilen sitten otin asian taas puheeksi. Mieheni sanoo ettei enää tiedä mitä ajatella koko asiasta. Tunnusti että suostuisi lapsettomuushoitoihin vain minun takiani, jotta minä olisin onnellinen. Hän siis haluaa lapsen, mutta ei välttämättä hoitojen kautta, mutta suostuisi hoitoihin minun takiani.
Adoptio ei ole vaihtoehto, koska mies ei siihen ole valmis enkä minuakaan välttämättä kelpuutettaisi vanhemmaksi mielialahäiriön vuoksi.
Olo on aika toivoton. Onko nyt aika luovuttaa? En tahtoisi ryhtyä hoitoihin, jos mies tekee sen vain minun takiani. Mitä jos ne jotenkin epäonnistuvat, tuloksena vammainen lapsi, keskenmeno tms. Sitten saan syyttää vain itseäni, kun minähän niihin hoitoihin halusin.
Olisin kiitollinen ajatuksista, kommenteista, myötäelämisestä, mistä vain.
Kommentit (3)
Voi ollakin että mieheni ei tiedä tarpeeksi hoidoista... mutta olemme olleet jo yhdessä keskustelemassa niistä lääkärin kanssa. Ja miestä jotenkin ahdistaa koko asiasta puhuminen. Työstressillä saattaa toki olla vaikutuksensa asiaan, mieheni on aika uupunut juuri nyt. Mutta tänään hän suostui siihen että koitan vaihtoehtohoitoja. Varasin jo ajan homeopaatille ja akupunktioon. Jos ne ei auta, voisin kokeilla vyöhyketerapiaa. Ja jos sekään ei auta niin hoitoihin sitten...
Minä menisin sinuna reippaasti hoitoihin. En odottelisi. 7 vuotta on jo aika pitkä aika yrittää luomusti eli ikääkin karttuu koko ajan. Mahdollisuudet pienenevät ja se on fakta. Tehtyä ei yleensä koskaan kadu, tekemättä jättämistä sen sijaan useinkin. Mies ehkä suostuu hoitoihin lähinnä sinun takiasi. Entä sitten. Oma mies on suostunut hoitoihin peräti kaksi kertaa minun takiani. Lapsiin sen sijaan on ollut tyytyväinen. Eli lopputulos on se palkkio eikä se hoitoon lähtemisen pieni motivaatio tunnu enää lopussa. Minä myös halusin niin kovasti äidiksi, että olisin halunnut lapsia ilman miestäkin. Eli mieti, mitä sinä haluat. Kuinka kovasti haluat äidiksi? Mies vastaa omista ajatuksistaan. pahinta on, että kadut joskus myöhemmin.
Keskenmenon voi saada luomuraskaudessakin, samoin muita kompikaatioita. Toisaalta kumpaa katuisit enemmän, että menisit hoitoihin ja ne eivät onnistuisi, kuin että et olisi ikinä yrittänyt?
Menkää miehenne kanssa yhdessä juttelemaan lääkärin kanssa, ja tehkää sitten päätös jatkosta. Keskustelussa selviää varmaan moni miestäsikin askarrutava asia. Se ettei mies halua lasta "hoitojen kautta", kuulostaa siltä ettei ole täysin tietoinen hoitojen kulusta. Vauva on ihan samanlainen, vaikka luontoa vähän autettaisiinkin.