Miten lohduttaa sydänsuruista teiniä? Ja miksi itsestäkin tuntuu niin pahalta?
Muutama viikko sitten kerroinkin täällä, miten meidän teinimme seurustelee ja kuinka havaitsin itsessäni hirviöanopin aineksia. Nyt sitten 'selvisi', että olin 'oikeassa.' Tyttö petti ja jätti meidän pikkuisen ja vielä haukkui eron jälkeen kakaraksi (tyttöhän oli sen puoli vuotta poikaamme vanhempi ja siis luokkaa ylempänä.) Uusi poikaystävä onkin sitten oikein jo lukiolainen. Asiaan liittyy vielä julkinen nöyryytys, kun tyttö oli perjantai-iltana pussaillut tätä toista julkisella paikalla monien koulukavereiden nähden, vaikka meidän poikamme luuli, että hän ja tyttö ovat vielä yhdessä.
Normaali teinidraama siis, mutta meidän oma on tietysti ihan maassa. Lauantaina emme olleet kotona, mutta lapsenvahdin mukaan oli jo silloin äkäinen ja eilen kiukutteli koko päivän ja sain lopulta illalla koko jutun irti pojasta. Tänä aamuna yritti feikata sairautta, ettei olisi tarvinnut mennä kouluun, mutta mieheni sai hänet uskomaan, että taktisesti viisaampaa on mennä paikalle. Onneksi. Itse olisin saattanut olla niin nössö, että olisin antanut pojan jäädä päiväksi kotiin.
Vaikka teinidraamat aikuisesta näkökulmasta ovatkin usein lähinnä tragikoomisia, niin teineillehän ne ovat täyttä totta, mikä on ollut yllättävänkin helppo pitää mielessä. Jotenkin sitä kuvitteli suhtautuvansa huvittuneemmin lasten sekoiluihin, mutta yllättävän paljon tässä oikeasti elää itsekin mukana ja tuntuu todella pahalta, kun toiseen niin kovasti sattuu. En ihan osannut odottaa sitäkään.
Joka tapauksessa; miten lohduttaa ensimmäisen suuren sydänsurunsa kourissa olevaa teiniä?
Kommentit (23)
Ei varmaankaan hirveästi auta, että kertoo samaa tapahtuvat liki jokaiselle ja että aika parantaa (vaikka molemmat on totta). Ole vain läsnä ja kuuntele, jos poika haluaa puhua. Ja vedä mukaan arkeen, vaikka vähän väkisin. Omaa iakaa tarvitsee, mutta eristäytyminen voi paisuttaa asiaa entisestään.
Se on hyvä, että lähti kouluun tänään. Toivottavasti kaverit on fiksuja eivätkä käytä arkaa paikkaa hyväkseen.
Mies tosin taisi jo tänä aamuna kertoa pojalle omasta pieleen menneestä ensirakkaudestaan ja siitä selviämisestä. Tietysti nuori aina ajattelee, että paitsi että he ovat ensimmäinen sukupolvi ikinä, joka keksi seksin ja rakkauden, he ovat myöskin yksilöinä ainoita, jotka ovat joutuneet sydänsuruihin ja voi tuntua loukkaavalta, jos joku kehtaa epäillä tätä vakaumusta. Voi silti olla tietysti hyväksikin, jos tietää (ja uskoo), että muillakin on ollut sydänsuruja ja niistä voi selvitä.
Olet varmasti oikeassa myös siinä, että pitää hieman pitää silmällä, että poika ei eristäydy eikä pudottaudu pois normaalista elämänrytmistään.
Ei varmaankaan hirveästi auta, että kertoo samaa tapahtuvat liki jokaiselle ja että aika parantaa (vaikka molemmat on totta).
Ja erityisesti sellaisista muistoista, että tuontyyliset tytöt ovat loppupeleissä (kun valitaan ihan oikeaa elämänkumppania) aina niitä, joita kukaan fiksu poika ei huoli ja joiden maine meni jo koulussa. Jokaiselle löytyy joku jostakin, jos niin haluaa. Sellainen nopeasti seurustelukumppaneitaan vaihtava tyttö/poika on oikeasti todellinen luuseri, johon ei kannata aikaa tuhlata.
Sydänsuru iski kovaa keväällä, kun ensimmäinen poikaystävä jätti (ilmeisesti - emme saaneet koskaan tietää). Nuori kieltäytyi jyrkästi puhumasta asiasta mitään aikuisten kanssa ja synkistyi moneksi viikoksi kokonaan. Lähetin hänet jopa juttelemaan tutun mielenterveysalan ammattilaisen kanssa, mutta hän ei halunnut käydä siellä kertaa enempää. Ammattilainen vain totesi meille, että nuori kyllä selviytyy kavereiden ja meidän tuella, mutta ei antanut ohjeita tuen laadusta, kun sanallinen ja fyysinen tuki torjuttiin täysin.
Ainoa neuvoni on siis: anna nuorelle tilaa. Kyllä paha olo menee ohi. Ehkä yrittäisin järjestää jotain kivaa koko perheen tekemistä myös, mutta ei ole niin sanottua, että nuori suostuu enää mukaan. Tämä ensimmäinen sydänsuru on nuoren itsenäistymisen kannalta tärkeä askel.
niin siitä persoonasta kuka on sydänsuruja kärsimässä miten häntä voi lohduttaa. varmaan just kuuntelemalla ja olemalla läsnä ja keksimällä jotain kivaa perheen kesken. aika auttaa.
nuo tarinat vanhempien ensirakkauksista voivat toimia, jos nuori on vielä tarpeeksi nuori tai sitten jo tarpeeksi vanha. Siinä välissä on kuitenkin useita vuosia sellaista aikaa, jolloin vanhempien surkuhupaisat tarinat "ei ole läheskään sama asia" kuin oma tragedia ja nuori tuskin kykenee uskomaan niitä todeksikaan. Hänhän nimittäin ei rakastu millään niin säälittävällä tavalla kuin isä ja äiti eikä koskaan päädy niin keskivertoparisuhteeseen kuin omat vanhemmat - ja se, mikä vanhemmista näyttää "elivät onnellisina elämänsä loppuun asti"-ratkaisulta on teinin mielestä säälittävä kompromissiratkaisu eikä oikeaa rakkautta intohimosta (hui!) puhumattakaan.
Niiden aikana omien esimerkkitarinoiden tyrkyttäminen voi saada aikaan välkivaltaisia turhautumisreaktioita. Ja riitoja. Parempi voisi olla vaivihkaa ohjata nuorta johonkin muuhun tekemiseen, johon surunsa ja vihansa saa purkaa, josta saa uutta tyydytyksen tunnetta, ja parhaimmillaan josta saa eväitä elämään jatkossa. Hyvä kirjallisuus auttaa aina. Mitä se hyvä kirjallisuus on, riippuu paitsi tapauksesta ja nuoren luonteenlaadusta, myös siitä, miten haastavaa kirjallisuutta hän on tottunut lukemaan. Häräntappoase voisi mennä teinipojille?
Jotenkin se ero nolotti niin paljon, etten missään tapauksessa halunnut keskustella siitä isän tai äidin kanssa. Se oli ehkä ensimmäinen asia koko elämässäni, joka ei minusta kuulunut heille ollenkaan. Vastasin yhdellä sanalla kyselyihin enkä todellakaan esim. selittänyt eron syitä tai kuka jätti kenet tai kertonut miltä tuntuu. Nuolin haavani yksin ja ystävien avulla.
Eli jätä vain ap nuoresi rauhaan, ellei hän oma-aloitteisesti halua puhua.
Vaikka eroamiset ovat aikuisen näkökulmasta tuossa iässä ennemmin sääntö kuin poikkeus ja niitä tulee vielä todennäköisesti useita, nuorelle suhde on ollut kuitenkin täyttä totta ja ainutkertainen eikä ero ole yhtään sen "vähempimerkityksinen" nuorelle kuin aikuisellekaan samassa tilanteessa, nuori ottaa sen todennäköisesti paljon raskaammin.
Tarjoat illalla läsnäoloa ja vastapoksautettuja pop corneja. Viet teinin katsomaan uusimman Bondin leffaan. Vältät ehdottomasti vähättelemästä teinisi surua sanomalla, että "odotapa 25 vuotta, kun aviovaimosi pettää ja jättää sinut " -tyyliin.
että nykyihmiset ovat niin itsekeskeisiä kun edes teinien komediavoittoisia lemmentragedioita ei saa "vähätellä"... Ei minusta ole yhtään paha asia pistää asioita perspektiiviin teini-ikäiselle, kun ne eivät itse vielä ihan tajua miten helppoja heidän murheensa ovat. Kyllä niitä voi vähän vähätellä.
Mutta kyllä se suru sillä hetkellä on se maailman suurin. Eikö ihminen koskaan saa surra kunnolla, kun aina pitää ajatella, että kuinka paljon pahemmin voisi asiat olla. Onhan se totta että teinin kahden viikon seurustelu ei todellakaan ole maailmanloppu, mutta ehkä sillä hetkellä kyseistä teiniä ei lohduta moisen kuuleminen.
kuin tähänkin asti; eli aika parantaa haavat. Se on vain elämää, ehkäpä teinipoika ei kaipaa äippää ja iskää siihen lepyttelemään.
Se ei tuossa tunnemyrskyssä paljoa lohduta jos mennään selittelemään että ei se ollut hyvä tyttö...
perimmäisten kysymysten äärellä... Siis voiko toista nyt oikeasti lohduttaa sydänsuruissa - itse ne on kärsittävä. Mutta sitä kärsimystä voi kyllä yrittää laittaa perspektiiviin, IMHO.
ajatuksia, että tuollaiset tytöt ovat sitä ja tätä.
Hoksatkoon itse tai sitten ei, mutta jossain vaiheessa nuoruuteen kuuluu kokeileminen. Mieluummin tietysti vanhempana kuin yläasteella. Mutta huoraksi / pukiksi leimaaminen on tyhmää!
Ja erityisesti sellaisista muistoista, että tuontyyliset tytöt ovat loppupeleissä (kun valitaan ihan oikeaa elämänkumppania) aina niitä, joita kukaan fiksu poika ei huoli ja joiden maine meni jo koulussa. Jokaiselle löytyy joku jostakin, jos niin haluaa. Sellainen nopeasti seurustelukumppaneitaan vaihtava tyttö/poika on oikeasti todellinen luuseri, johon ei kannata aikaa tuhlata.
Tässä on nyt kyse murrosikäisistä nuorista ja silloin nopeasti vaihtaminen on ihan tavallista, ja useimmista tulee kumminkin ihan ihmisiä.
mutta osaan kuvitella, miten kauhea se ensimmäinen ero on.
Luulen, että tärkeintä, mitä voitte tehdä on se, että uskotte siihen, etä tämä tekee oikeasti kipeää, eikä vähättele pojan tunteita. Tosin niin olette jo kertomasi mukaan tehneetkin.
Itse muistan kun oli vähän saman tyyppinen juttu kun olin nuori, nin äiti sanoi, että kun noin tyhmästi käyttäytyi, niin en ollut noin tyhmän ja tunteettoman ihmisen arvoinen vaan ansaitsin parempaa. Eli tuosta seuraava ei voi olla muuta kuin parempi.
Todella ikävän tempun tyttö teki. Piääkin pitää huoli, ettei meidän tyttö tuollaiseen ikinä sorru. Aina pitää kunnioittaa toisen tunteita.
niin että teini saisi hetken "lomaa" surusta. Menkää leffaan ja tehkää jotain sellaista mikä vaatii keskittymistä, pelatkaa vaikka lautapeliä. Niin ja tietenkin ole siinä vieressä jos lapsi haluaa puhua. Voit antaa tilaisuuksia siihen kysymällä välillä onko kaikki hyvin ja alkaako suru helpottamaan jne.
Minua varsinkin inhottaa nuorten ja etenkin tyttöjen leimaaminen huonoiksi tai halvoiksi. Muutenkin on oman ideologiamme vastaista väittää lapsillemme, että on olemassa jotenkin parempia ja huonompia ihmisiä varsinkaan, kun kyse ei ole mistään lakien tms. rikkomisesta vaan ihan tavallisesta nuoruuden kokeiluista. Minusta ei ole mitenkään erikoista, että 14- ja 15-vuotiaiden rakkaussuhteiden kesto mitataan viikoissa ja kyse kaikella todennäköisyydellä ei ole tulevista elämänkumppaneista.
Tässä tilanteessa ymmärrän, jos poika mielessään ajattelee tätä entistä tyttöystäväänsä esimerkiksi pettäjähuorana, mutta hänen on parempi olla vihjaamattakaan mitään sellaista ääneen minun kuulteni, enkä oikein usko, että miehenikään sellaista kuuntelisi poikaa korjaamatta. Tämä ei varmastikaan tule olemaan viimeinen pojalla kariutuva rakkaussuhde ja jos jotain siitä asiasta haluamme lapselle opettaa, niin sen, että exää ei haukuta (ainakaan kovin julkisesti), hänelle ei kosteta ja asiat hoidetaan sivistyneesti, vaikka sydämeen sattuisikin.
Ja erityisesti sellaisista muistoista, että tuontyyliset tytöt ovat loppupeleissä (kun valitaan ihan oikeaa elämänkumppania) aina niitä, joita kukaan fiksu poika ei huoli ja joiden maine meni jo koulussa. Jokaiselle löytyy joku jostakin, jos niin haluaa. Sellainen nopeasti seurustelukumppaneitaan vaihtava tyttö/poika on oikeasti todellinen luuseri, johon ei kannata aikaa tuhlata.
Kahden vuoden romanssi, loppui myös tytön pettämiseen ja kovaan riitaan. Kovin meilläkin on nuori mies siipi maassa. Minä sanoin vain, että kuuntelen mielelläni ja voin koettaa antaa jotain neuvoja jos kelpaa. Illalla tulikin sitten juttelemaan lähinnä siitä miten nyt sitten koulubussissa tai muualla kun näkevät. Minä en kuitenkaan halua haukkua tyttöä, sillä hän oli poikani valinta ja vaikka se osoittautui huonoksi valinnaksi niin aika auttaa yli. Vain voi toivoa, että seuraava on uskollisempi. Nuoriahan nuo ovat, mutta muistan itsekin miten jonkun seurustelun loppu oli aina lähes maailmanloppu.
No muuten minä sitten hieman "lellin" surevaa teiniä eli laitoin pojan mieliruokaa ja järkkäsin elokuvaillan, että ajatukset edes hetkeksi olisi muualla kuin erossa ja petetyksi tulemisessa. Minä vähän luulen, että se toiseen vaihto on pahempi nieltävä kuin itse ero. Kaveriporukoissa kun asiaa kuitenkin vatkataan ja nuoret pojat eivät osaa olla mitenkään erityisen hienotunteisia.
kun oma poika vasta 5-vuotias... Mutta muistan kuin eilisen sen päivän kun kotiuduimme sairaalasta ja minä itkin sairaalan hississa valtoimenaan ajatellessani kuinka poika joskus rakastuu ja sitten joku tyttö särkee hänen sydämensä... :-(
Toivottavasti joku muu osaa vastata jotain järkevää.