G: Kadehditko niitä, joilla on hyvät turvaverkostot tukenaan

sillä olen vilpittömän iloinen heidän puolestaan. Vihaksi pistää vain jos tukiverkkoa käytetään törkeästi ja jatkuvasti hyväksi (lapsetkin kärsii) tai tukiverkkoa ei arvosteta.

Mutta vähän kaihertaa kyllä. On alkanut tuntua välillä siltä että tein väärän valinnan miehen suhteen. Omat vanhemmat asuvat kaukana ja ovat kyllä tarvittaessa apuna. Miehen vanhemmat ovat eronneet eikä heistä ole mitään apua, päin vastoin. Heitä on saanut auttaa vuosikaudet niin että oma elämä on mennyt pilalle.

Itsellä tuntuu ettei ole oikein ketään. Anoppi ja appiukko asuu kyllä lähellä, mutta se lähinnä ärsyttää...

Eikä omatkaan vanhempani kaukana asu, ja isän luona voi vauvan kanssa kyläilläkkin, mutten jättäisi vauvaa hänelle hoitoon.

Äitini hoitaa vauvaa mielellään, mutten voi sietää hänen miestään, enkä halua "altistaa" lastani hänelle kovin usein.

ehkä eniten ärsyttää se, että anoppi tarjoaa joka päivä lastenhoitoapua mieheni veljen perheelle. Saattaa asuakin heillä päiväkausia hoitamassa lapsia. Meidän lasta on pitänyt ehkä kerran sylissä, ei muista merkkipäivinä jne... Mä en ymmärrä tätä että joku jakaa tuon avun ja yleensäkin lapsen elämään osallistumisen noin totaalisen 100-0.

Oispa itelläkin, niin moni asia ois toisin

Mutta esim töissä kun tulee kuittailua jostain lasten sairastelusta ,eikä todellakaan ole ketään joka niitä tulisi vahtimaan kun on kipeinä..

Ja kun pomo olettaa kuitenkin koko ajan että pitäisi jonkun muun vahtia...

Silloin tulee mieleen...

ulkopuolisen silmin joskus näyttääkin. Meillä mies kyllä hoitaa ja osallistuu, mutta karjumista kuuntelen päivittäin ja katselen pahantuulista miestä. Oma äitini esittää muille niin huolehtivaa mummoa, mutta ikinä ei ole mitään apuja tarjonnut. Ei edes siivousapua, kun minut on pari kertaa leikattu. Lapsista sanoo (minulle ja lapsille) että mukava nähdä (parin tunnin jälkeen), mutta on se mukava kun lähdettekin. Lahjoja ja rahaa kyllä lapsille antaa minkä ehtii, aika olisi paljon parempaa. Entäs sitten anoppi. Hoivaa, kun maksan palkkaa. Ja yleensä kun palkan saa, lipeää sovituista hoitoajoista ja välttelee viikon. Kunnes on taas rahan tarve. Opiskelujen vuoksi on pakko joskus hoidattaa lapsia.



Niin ja koko tämä turvaverkosto, vaikka kuinka sairastaisin niin silloin kaikki välttelee kuin ruttoa, ettei vaan tartu...

Meillä mies osallistuu mutta isovanhempia tai muuta sukua ei ole, yhdessä ei oikein koskaan päästä mihinkään.

ja liian läheisiksi käyvät sukulaiset kuvittelevat voivansa määrätä miten elämää on elettävä.



Omaan äitiini ei pidä yhteyttä, koska se yrittää määräillä. Anoppia siedän vain pari tuntia kerrallaan ja mies on ainoa jota kestän vähän kauemmin lapsenhoitoapuna.



Mitä vähemmän rakentaa turvaverkostoja sukulaisten varaan, sitä enemmän saa elää niinkuin itse haluaa.

edetä uralla, harrastaa harrastuksiaan.

En mä ole kateellinen toisten verkoistoista, mutta joskus ottaa päähän kun ko. ihmiset ei ymmärrä, että toiset ovat täysin omillaan.

Ja ottaa päähän kuinka monet eivät tajua kuinka onnellisia heidän pitäisi olla. Kiukutellaan ja käyttäydytään hävyttömästi jos nyt ei joka viikko saa lapsia hoitoon,

Itse olisin onnellinen jos saisimme lapset vaikka edes 2 kk välein yhdeksi yöksi hoitoon, niin että voisimme nauttia olosta ihan kahdestaan...



Kyllä me joskus lapset hoitoon saadaankin, mutta sekin on kauhean järjestelyn takana... Ja ruinaamisen..



Jos olen sairaana, mies jää töistä kotiin, ja jos satutaan olee samaan aikaan kipeenä, ei kukaan auta,



Onneksi on mun isovanhemmat, melkein 80 v jo molemmat, ilman heitä saisin raahata lapset jokaiseen alapäätutkimukseen jne mukaan. He voivat silloin tällöin katsoa tunnin tai pari:) Ja suuri kiitos heille siitä:)

Meidänn verkosto on päiväkodin henkilökunta. Sitä ennen kodinhoitajat satunnaisesti. Mummut hoitavat todella harvoin, ehkä kerran puolessa vuodessa, kun meillä vanhemmilla on jotain erityistä menoa. Nekin kerrat pitää varata hyvissä ajoin.

Kyllä se hoitovastuu kuuluu vanhemmille eikä kenellekään muille. Ja olen ravannut hammaslääkärit ja gynekologit lapset mukana.

Säälittäviä vastuuta pakoilevia luusereita tollaiset äidit, jotka hoidattavat lapsensa mummoillaan ja muilla sukulaisilla.

Meillä esimerkiksi asuu molempien isovanhemmat ulkomailla, mutta ollaan itse rakennettu tukiverkostoa tarpeiden mukaan. Meille saa tulla leikkimään ja sen jälkeen on helpompi pyytää myös itse apua. Meillä on tukiverkostossa naapureita ja ystäviä, joilla siis kaikilla on itselläänkin lapsia.



Me ei kaivata sellaista koko viikonlopun hoitoapua ollenkaan, mutta välillä tarvitaan tarhasta hakua tai jonkin iltamenon ajaksi apua. Sairaspoissolot on onnistuttu hoitamaan itse, käytännössä sitten tehdään työt illalla tms.



Mieheni ei ole tukiverkoston osa. Hän on meidän perheessä aviomies, isä ja huoltaja.

lastenhoitoapua? Nykyisin perheet ovat niin hajallaan ja ihmisten ajatusmaailma erilainen kuin ennen, uskoisin että meitä tukiverkostottomia on aika paljon enemmän kuin ennen. Minullakin pienen vauvan äitinä olisi hyvinkin aikaa leikittää muutaman vuoden vanhaa lasta tässä ohessa aina silloin tällöin.

Ettei lapsilla ole sukulaisia lähellä. Kunnon suhteita isovanhempiin, setiin, täteihin ja serkkuihin ei pääse syntymään. Asuvat kaikki 1000- 2000km päässä ja hyvä kun kerran vuodessa jokaista nähdään.



Omaa aikaa en kaipaa enkä hoitoapua. Muuta kuin jos jotain arvaamatonta sattuu, olisi sukulaisten verkosto ihana olla turvana. Tämä ei nyt ole kovin dramaattista, mutta lasten sairastaessa vesirokot peräkkäin olisin ollut ikionnellinen jos olisi ollut joku jolta apua pyytää.

Mutta itse en kyllä mihinkään gynelle lapsia mukana raahaisi. Meidän gynellä kun ei ole edes verhoja joita vetää tutkimusten ajaksi eteen. Ja hammaslääkärille jos menen paikkauttamaan hampaita, ei tule mieleenkään ottaa paria alle 5-vuotiasta sinne mukaan. Miten siinä hamppilääkärin työt sujuisi, jos pitää lapsia vielä vahtia. Ei se vastuu kyllä itsellä voi siinä vaiheessa olla kun pora viuhuu suussa ja makaat pitkää pituutta tuolissa.

Kyllä se hoitovastuu kuuluu vanhemmille eikä kenellekään muille. Ja olen ravannut hammaslääkärit ja gynekologit lapset mukana.

suunnilleen vuorokauden ympäri, ja me olemme saaneet pärjätä melkolailla omillamme aina. Eli heille olen kateellinen.



Ja siitä pahoitin oikeasti mielemme, kun mummo meille vielä selittää, että miten tyttärensä piti synnytyksen jälkeen puolikuntoisena vauvaansa hoitaa, ja miten järjesti ristiäiset ja kaikki, kun oli niin väsynyt. Mekin olemme olleet väsyneitä, mutta aina on itse järjestetty ristiäiset ja muut ilman apua, eikä heille ole koskaan tullut edes mieleen kysyä, miten pärjäämme. Sitten kehtaavat vaatia jotain sääliä meiltä perheelle, jossa neljä aikuista hoitaa yhtä vauvaa.