Parisuhde ihan paska lasten myötä.

mutta haluan olla yhdessä ja yrittää. Lapset on ihanat mutta päivän pälle tuntuu että ei musta riitä enää miehellekin..

niin minäkin haluan silti olla yhdessä. en halua luovuttaa. vaikka nyt suhteemme tuntuu etäiseltä, ja välillä on vaikea nähdä miten tästä saataisiin kurssi ylöspäin, niin on mulla silti toivoa että joskus meilläkin taas menee paremmin. t.12, joka lähtee nyt lyhentämään sitä univelkaa sen minkä pystyy

Kunhan nuorinkin lapsi on 3-vuotias, niin arki muuttuu kummasti. Lapset nukkuvat yönsä, vanhemmilla ei ole univelkaa ja päivisin voi tehdä omia juttuja kun lapset ovat kerhossa, tarhassa tai koulussa.



Myös uhma alkaa usein helpottaa 3 vuoden kohdalla, tai ainakin lapsi muuttuu ymmärtävämmäksi ja helpommin käsiteltäväksi. Erittäin monet alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmat ovat kovilla, ja parisuhde on jäähtynyt. Mutta kyllä se helpottaa kun lapset kasvavat. Sitten alkaa elämä näyttää taas ihan toiselta kuin vuotta tai kahta aiemmin.

Omaa aikaa on max pari tuntia illassa JOS aikoo saada kunnon yöunet ja jaksaa seuraavana päivänä ruljanssia. Iltaisin onkin hauska arpoa 1) pesenkö pyykkiä, 2) tiskaanko 3) siivoanko, järjestelenkö paikkoja 4) maksanko laskuja olemattomasta kukkarosta 5) vai jotakin kivaa, jota ei jaksa tehdä koska on niin sippi päivästä. Ja vilkuilla kelloa, jokojoko on pakko mennä nukkumaan että jaksaa huomenna.



JOS yritän saada omaa aikaa lisää päivällä istuttamalla lasta tv:n edessä, on hän loppupäivän ylivilli ja sekaisin. Joka aamu nousen kello seitsemän tai nukun myöhempään (jos lapsi nukkuu) ja kärsin nahoissani päivärytmin sekoittumisen seuraukset, kukaan muu ei tee tätä puolestani. Krooninen univelka ja ketutus, syyllisyyden tunne ja huoli lapsesta. Ei isovanhempia lähellä auttamassa, kaikki hoitoapu maksaa. Ei aikaa käydä lenkillä, hoitaa itseään tai käydä harrastuksissa. Ulos pakko mennä joka päivä lapsen kanssa vaikkei huvittaisikaan, muuten koko homma taas sekaisin.



Suosittelen pistämään kaikki voimansa suhteen pelastamiseen, vaikkei se puoliso tällä hetkellä nappaisikaan. On sitä tällä puolen myös hyviäkin hetkiä, ja lastani rakastan. Omalla kohdallani ero oli ainoa oikea vaihtoehto. Mutta helposti ei kannata luovuttaa. -yh

ja lasten hoito vaatii kypsiä ja sitoutuneita ja vastuullista vanhemnpia- ja se se vasta on haaste

puhukaa, puhukaa ja puhukaa. Valitettavasti vaikka moni varmaan tulee sanoman tätä sulle, mutta kaikki on siitä kiinni että kuinka paljon keskustelette. Meillä meni kriisin pahimpaan selvittämiseen melkein kaksi vuotta. Vaikeaa oli, mutta nyt suhde on mitä loistavin ja yksi lapsi lisää.

Lapset ovat nyt neljä ja kolme vuotiaat ja nyt on pari kuukautta mennyt jo paremmin, jopa hyvin. Oli uskomaton fiilis kun alkoi olemaan niitä päiviä ettei tarvinnut koko ajan olla "karvat pysytyssä", kauhea ahdistus päällä, pystyi olemaan kotona niinkuin kotona pitäisi olla, rennosti.



Minä en ihan allekirjoita tuota puhukaa, puhukaa... koska kaikki keskustelut päättyvät aina riitaan ja paha mieli vaan lisääntyy. Tietenkin välillä kannattaa päivittää tilanne, että missä mennään, onko halua jatkaa. Niin kliseeltä kuin kuulostaa, mutta yhdessä oleminen on tahdon asia.

En oikein ymmärrä tätä lapsi tuli, parisuhde meni -juttua. Mä ainakin arvostan miestäni entistä enemmän nyt, kun on lapsia. Tiedostan, että olisin henkisesti tosi tiukoilla yksin tässä tilanteessa, ihmettelen, kuinka yksinhuoltajat pärjäävät.

miltä tuntuu, mutta tuossa ei ole tarpeeksi syytä erota. Olette nyt vaan aallon pohjalla. Ajatelkaa niitä lapsia, kun kuitenkin tuli ne tehtyä.

että parisuhteelle on kaikkein riskialtteina aikaa kun lapset ovat pieniä. Yhteinen aika on kortilla ja joillain on kovastikin univelkaa. On paljon rasitteita. Hienoa, että teillä ei ole niin ja te kunnioitatte ja arvostatte toisianne. Suurimmalla osalla niin ei ole kun lapset ovat pieniä. Hassua, jos kuulette siitä ensimmäisen kerran vasta nyt!

Esikoisen jälkeen miehestä tuli lapsellinen vittupää, jättää kotityöt tekemättä ja vaan laiskottelee koko ajan. Mies on päästänyt itsensä lihomaan, ei viitsi edes suihkussa käydä säännöllisesti ja nyt kun on vuorostaan lapsen kanssa kotona, yrittää lintsata rutiineista (ulkoilu, päiväunet tiettyyn aikaan jne.). Olen väsynyt, stressaantunut ja vihainen! Meillä on puhuttu, puhuttu ja puhutta, mutta mies ei näe mitään väärää omassa toiminnassaan vaikka mitä tekisin- niinpä olen antanut olla ja annan itselleni luvan ajatella rumia miehestäni.

ja jos ihminen vaan on henkisesti terve, hän ei ole toiselle ilkeä, ellet sinä ole hänelle. Järjestäkää yhteistä aikaa, yrittäkää ajatella niitä positiivisia asioita toisesta, kirkosta saa ilmaista parisuhdeneuvontaa. Lapset ovat pieniä ja oma aika kortilla, väsymystä on paljon. Keskustelkaa, mieti niitä asioita, joihin olet puolisossasi aikanaan rakastanut.



Ja muistakaa, että kun naimisiin mennään, kysytään, HALUATKO rakastaa eikä, että rakastatko. Rakastamista tulee siis haluta, se on tahdonalainen asia. Vaikka vaikeaa olisi, ei toista saa hylätä. Ymmärrän tietenkin erot, jos toinen on narsku, juoppo tai väkivaltainen. Mutta näitä eroja kommunikaatio-ongelmien vuoksi en tule koskaan ymmärtämään. Mielestäni se on itsekästä ja lapsellista, jos vanhemmat ovat niin typeriä, etteivät saa omia ongelmiaan selvitetyksi ja sen vuoksi erotaan ja lapset sitten kärsivät.

t. itsekin parisuhdeterapiassa käynyt

lapsia en itsekään syytä, mutta niiden tulon jälkeen on parisuhde vain jäänyt vähälle. univelkaa on hirveästi, ja jaksaminen on ollut tiukilla. olen sairastunut masennukseen vielä lisäksi. kun en aina tahdo jaksaa itsestänikään huolehtia niin hyvin kuin pitäisi, niin kaikki ylimääräinen mitä minusta irtoaa menee kyllä lapsille. miehen huomioiminen on jäänyt lähes kokonaan niin surullista kuin se onkin. minusta ei vaan tässä elämän tilanteessa riitä enempään.



toki meitä on kaksi tässä parisuhteessa, eikä miehenikään täydellinen ole. myönnän silti, että paljon on minusta kiinni. en ole jaksanut satsata parisuhteeseen. läheisyys on nykyään kortilla, samoin keskustelut ajautuvat helposti piikittelyksi ellei suorastaan riitelyksi.

miehen kanssa on viimeksi oltu pari tuntia kahdestaan vuonna 2006. Mutta me ollaan hankittu tämä perhe yhdessä, ja tiedetty etukäteen, että väsymystä ja ajanpuutetta riittää. Ei silti tulisi mieleen alkaa siitä toiselle kiukuttelemaan, tai mieltä osoittamaan, ihan samassa veneessä tässä molemmat ollaan.