MItä teette jos lapsellanne on joku kaveri jonka SINÄ et haluaisi olevan hänen kaverinsa?

Lapsella oli jossain vaiheessa kaveri, josta en pitänyt ja joilla oli kotona minun mielestäni liian "löysät oltavat". Perustelin lapselle miksi en halua, että hän viettää aikaansa tämän kaverin kanssa enkä helposti päästänyt olemaan aikakaan pitkiä aikoja hänen kanssaan. Kaverisuhde katkesi sitten kun lapseni huomasi kaverin valehtelevan tms.

soittelee pilapuheluita, ja lähettelee sellaisia tesktiviestejä, että niistä voisi tehdä poliisille tutkintapyynnön laittomista uhkauksista (tyyliin "tulen ja vedän sua perseeseen, läski-idiootti, ei ihme ettei kukaan halua olla sun kanssa" - pojat ovat nyt 11-vuotiaita!), joka valehtelee, pettää lupauksensa, varastaa kioskilta, tapppelee ja houkuttelee toisen mukaansa tyhmyyksiin voidakseen sitten syyttää tätä toista kaikesta jos jäävät kiinni. Ja oma on vielä sen verran tyhmä, että menee mukaan.



EN haluaisi lapseni olevan tämän pojan kanssa, koska siitä aina seuraa ikävyyksiä. Tiedän lisäksi, että hän haluaa olla minun poikani kanssa vain silloin kun ketään muutakaan kaveria ei ole. Ongelma on vain siinä, että munkaan pojallani ei oikeasti ole kauheasti kavereita ja hän siksi on valmis olemaan valikoimatta turhan kriittisesti - joten vaikka puhuisin omalle pojalleni vaskisin kielin, parin kuukauden välein nämä päätyvät yhteen kuitenkin. Sitten sattuu jotain ja oma poikani päättää, ettei hän enää tuon kanssa leiki, mutta parin kuukauden päästä taas.



Olen tavallaan itsekin asian suhteen kaksipiippuinen. Olen oikeasti sitä mieltä, että itse kukin meistä tarvitsee toisia ja komansia tilaisuuksia ja kasvavat lapset muuttuvat ja oppivat. Omallanikin on ollut paljon opittavaa ja vielä sitä on edessäkin. Minäkään en ole aina kaikissa tilanteissa toiminut oikein, edes silloin kun olen yrittänyt, puhumattakaan niistä tilanteista, jolloin en ole jaksanut edes yrittää. Kaikille niitä tulee. Silti harmittaa, että AINA näille kahdelle sattuu jotain ja usein meidän poika joutuu sen takia ikävyyksiin. Tilannetta helpottaa jonkun verran se, että tämän toisen pojan äiti ainakin omasta mielestään "kasvattaa lastaan tiukasti mutta lempeästi" ja on sitä mieltä, että meillä on "Liian löysät oltavat", kuten edellä joku kuvasi. Niinpä myös hän kieltää lastaan leikkimästä meidän pojan kanssa.

Että vanhemmat olisivat välittäneet minusta sen verran että olisivat puuttuneet kaverivalintoihini. En olisi ajautunut huonoon seuraan.

Olisivat murrosiän kynnyksellä vaan laittaneet kotiarestiin valittamisestani huolimatta ja pakottaneet jatkamaan harrastuksiani. Olisin todellakin välttynyt monelta harmita. Näin aion tehdä omien lasteni kohdalla.

mitä se kotiaresti auttaa? Ei mitään, sen jälkeen taas porukkaan mukaan vaan. Alle kouluikäisillä se on vielä helppoa, mutta tuolta 10-vuotiaasta eteenpäin se jo vaikenee huomattavasti. Ne kaveripiirit vaan tulee, ja vaikka kuinka sanot ja puhut asiasta niin lapsi tekee itse ne valintansa. Yrityksen ja erehdyksen kautta. Ei vanhemmat voi elää lapsen elämää, vaikka kuinka sitä polkua haluaisikin silottaa. Lapsi tekee itse ne omat virheensä ja ottaa niistä opiksi jos ottaa. Näin se valitettavasti on.