G: olisitko halunnut, että oma äitisi olisi ollut kotiäiti?

Olisin halunnut päiväkotiin, sillä vaikka tunsin naapurista paljon ikäisiäni, he olivat päivisin hoidossa, ei kotona. Yksinäistä oli.



Toisaalta, jos olisin ollut päiväkodissa niin kenties olisin kaivannut kotiin, mistäs sen tietää.

Viihdyin todella hyvin päiväkodissa. Sieltä on jäänyt muutama kaveri tähän aikaan asti, olen nyt siis 36v. Koulun alettua oli ihanaa, kun sain olla yksin muutaman tunnin kotona ennen muiden tuloa. Olen aina tarvinnut sitä kuuluisaa "omaa aikaa", siis ihan vaan olla omine ajatuksineni - pian siihen sitten alkoi liittyä kirjoittaminen (päiväkirjan tai tarinoiden tai "uutisten".... No, edelleen kirjoitustyö (todellakin työni nykyään) onnistuu parhaiten yksin ollessani.

Sen muistan, että kaipasin päiväkotiin, koska olimme veljeni kanssa tylsillä perhepäivähoitajilla usein ainoina lapsina. Äidin kanssa ehti olla iltaisinkin ihan tarpeeksi, vaikka oikein hyvä äiti onkin.

Vanhempani olivat eronneet, kun olin ihan pieni. Isää näin harvakseltaan, äiti oli yrittäjä. Tuntui, etten nähnyt kumpaakaan, kun äiti oli aina töissä. Ja kun tuli töistä, oli niin väsynyt, että painui nukkumaan.



Ei tehty koskaan mitään yhdessä. Toivoin aina, että äidillä olisi aikaa. Mutta silloin harvoin kun hän oli kanssani (=yleensä ostoksille pääsin mukaan), äiti oli niin kireä, että toivoinkin saavani olla yksin.

Oltiin melkein aina sisällä ja tylsäähän se oli. Edes eskariin en päässyt, kun minua ei jaksettu kuskata.

Äitini oli koulutetumpi kuin kaverieni äidit, isäni myös. Aika harvalla oli asuinpaikallamme akateeminen koulutus, saati sitten että olisivat asuneet ulkomailla ja muutenkin eläneet vähän keskiluokkaisempaa elämää.



Oli kiva tulla kotiin, kun aina siellä oli joku, muistan ihanat kirjastoreissut äidin kanssa, mutta toki oli myös raadollisempia hetkiä. Niitä kuitenkin on varmasti kaikissa perheissä, mitään negatiivista en osaa äitini kotiäitiyteen yhdistää.



Ikinä en ole äitiäni hävennyt, enkä usko, että olisin ollut onnellisempi, jos meillä olisi lapsena ollut hieman enemmän rahaa, mutta vähemmän aikaa olla yhdessä.

äiti oli kotiäiti ja isä aktiivinen isä, joka harrasti lasten kanssa ja touhusi meidän kanssa paljon. Äitini on ahkera ja kiltti ihminen ja varsin sydämellinen. Silti veljestäni tuli narkkis, jonka lapset on otettu huostaan eli ei se kotiäitiys ja hyvä perhe aina takaa onnellista lopputulosta.



Itse olen ollut lasten kanssa kotona lakisääteiset hoitovapaat ja nyt osittaisella hoitovapaalla. Tämä on meidän perheelle hyvä ratkaisu. Kotiäitiydessä huonoimpana puolena on ns. liika tarkertuminen omiin lapsiin ja napanuoran katkaisu. Monesti olen miettinyt, että ei osittainen äidin työskentely tee perheestä tasapainottomampaa vaan ehkä tasapainoisemman, kun sosiaaliset piirit ja elämänkokemukset laajentuvat niin äidillä kuin lapsilla. Itse en olisi kokonaan kotiäiti.

Äitini oli todellinen uraohjus, aina menossa ja väsynyt silloin kun oli kotona. Kuitenkaan en olisi halunnut häntä kotiäidiksi. Parasta olisi ollut, jos äiti olisi ollut vaan muuten enemmän kotona - ei siis aina niin kovin myöhään töissä. Ja että silloin kun kotona oli, olisi ollut enemmän läsnä eikä niin omissa ajatuksissaan. Se olisi ollut ratkaiseva ero, ei jatkuva kotonaolo.



Tavallaan olen kiitollinen itsenäisen ja työelämässä menestyvän naisen roolimallista, jonka sain. Toisaalta haluan tarjota omille lapsilleni enemmän arjessa läsnäolevan äidin. Se kultainen keskitie...

Äitini oli todella kiinnostunut tekemisistämme jne. ja soitti aina heti kun tulin koulusta, siskolleni myös. Ahdistavaa kyttäystä ja olisi varmaan ollut vielä pahempi, jos olisi ollut kotona odottamassa. Ihan suotavaa, että aikuisellakin on lasten lisäksi oma elämä.

Mutta onnellinen lapsuus mulla silti oli, vaikka äidin täytyikin käydä töissä (yh). Olisi varmasti mieluusti itsekin viettänyt meidän kanssamme enemmän aikaa.

Äitini teki uraa, pitkää päivää minun ollessani pieni. Olin välillä kotona mummien tai muiden sukulaisten hoidossa, ja välillä perhepäivähoitajilla.

Ihan kivaa niissä hoitopaikoissa oli, mutta äidin kaipuu jäi. Kunnon suhdetta häneen olisin kaivannut, hänen läsnäoloaan, että olisi joskus ollut sitä pullantuoksuakin :)



Omien lasten kohdalla tein valinnan, että olen kotona ne muutamat vuodet kun he ovat pieniä. Kuitenkin innostuin opiskelemaan, ja hommasin lapsille puolipäivä tarhapaikan, kun alkoivat olla n. 2 vuotiaita. Paketti oli mielestäni toimiva, opiskelin&tein keikkatöitä aamupäivät, ja kotiäiteilin lopun aikaa.



Lapseni eivät ole jääneet paitsi mistään :)

En juuri muista mitään ihmeempiä tapahtumia siltä ajalta... Paitsi, kun taloamme rakennettiin, ja siellä raksalla oltiin aikalailla oman onnemme nojassa. Sen sijaan päiväkodista muistan tosi monta retkeä, juhlaa ja pientä tapahtumaa! Minusta oli tosi kiva aina mennä sinne ja siellä oli kivoja kavereita.

Äiti ja isä tekivät pitkää päivää töitä joten olen ollut vauvasta asti tarhassa. Ei minulle mitään traumoja siitä ole jäänyt. Sitten kun oltiin kotona yhdessä niin se oli laatuaikaa, yhdessä tekemistä ja kylän muksujen kanssa leikkimistä. Siihen aikaan kun ei ollut videosysteemeitä että olisi voinut istuttaa kakaran päiväksi töllön ääreen. Minusta on kasvanut vahva ja itsenäinen ihminen joka selviää elämän vastoinkäymisistä ilman terapiaa ja pällilääkityksiä. Ja välit vanhempiini ovat erittäin läheiset. Sori, Niina Mikkonen.

Ensin pph:lla ja sitten päiväkodissa. Olin ensimmäinen, joka tuotiin (klo 7) ja viimeinen, joka haettiin (klo 17). Muistan kyllä, että välillä oli rankkaa olla niin pitkää päivää. Äitini jäi kotiin ekan luokan alkaessa ja on ollut kotona siitä asti. Minusta se oli aivan ihanaa! Mulla oli hyvin osallistuva äiti: askartelimme, hiihdimme, luistelimme, kävimme uimassa, retkillä jne. Useasti halusin olla mielummin äitini kanssa kuin kavereiden. Teini-ikäisenä olisin sitten kaivannut enemmän omaa rauhaa mutta onneksi sain sitäkin, sillä äiti oli usein ystävillään tai auttamassa jota kuta.



Turvallinen lapsuus ollut ja paljon lämpimiä muistoja. Niitä haluan antaa myös omille lapsilleni.

Eikä se ole vastaus vielä mihinkään. Äiti ei ollut läsnä meille. En muista että äiti olisi lukenut, leikkinyt, vienyt jonnekin retkeilemään..

Olen syntynyt 80- luvulla ja sillon asuttiin ekat vuoteni kerrostalossa ja kasvatus oli että kaikki mukelot juoksee vapaana ja joku aina katsoo vähän perään.



Mulla on mielikuva äidistä joka häärää vaatteiden ja ruuan kimpussa. Mutta siihen se jäi.



En ole vanhemmilleni silti katkera. Tiedän mitä itse kaipasin ja annan enempi lapsilleni -vaikka kävisinkin töissä!

Ei työssäkäyminen ole este sille että osaisi ostaa oikeat lahjat tai leikkisi. Olisi kiinnostunut lapsesta, koska ei jaksa. Oma työ on fyysisesti tosi raskasta ja silti mikään ei ole niin ihanaa kun leikkiä lapsiensa kanssa, tehdä ne iloisiksi.



Uskon niin että sattuu: se aika jonka lapsilleni voin antaa, annan sen puhtaasti heille enkä itke vessassa töissä kun en ole 247 kotona jos siitä vaan osa menee töihin mutta olen kotona lapsiani varten.

Töihin olen palannut kun sen aika on, perustelut selvinä.

Parempi se kuin olisin kotona 247 ja lapset jää sivutuotteeksi ja elän pyykin ja ruuan kautta.

Äiti olen hautaan saakka, ei sitä voi ottaa pois vaikka osan olisin töissä. Se ei tee kenestäkään huonoa tai heikommin osallistuvaa.



Minusta työ kuuluu elämään, vaikka voittaisin lotossa viikonloppuna 5 milliä niin maksan talon, ostan pari autoa, jotain kivaa suvulle ja ehkä jonkun kivan mökin, veneen JA teen töitä.

Minusta on outoa että sukupuoli määrittelee niin paljon elämää: mies voi palata parin viikon (vapaavalinnaisen) isyysloman jälkeen töihin ja siinä se olikin!

Miehellä alkoi arki mutta naisen kotona olo olis joku "suositeltava" 3 vuotta?

Miksi sitä aikaa ei voitaisiin vaikka puolittaa? Ekan puolen vuoden jälkeen suositellaan jo kiinteitä niin ei se ole enää edes ravinnon vuoksi miksi ÄIDIN tarttee olla kotona.

Mutta aihe karkaa.. Minäkin lähden vauvani kanssa nyt ulkoilemaan!

joten tavallaan myös kotiäiti, koska siinä kotonahan me oltiin veljien kanssa. Mulla ei ole mitään muisti kuvaa siitä ajasta, mutta minusta sekä molemmista veljistäni tuli tosi arkoja lapsia ja siksi olisi varmasti ollut hyvä että olisimme olleet muualla hoidossa. Kärsin siitä koko lapsuuden, nyt olen siitä onneksi päässyt eroon, mutta sellaista lapsuutta en omille lapsille halua ja se on yksi syy miksi lapsemme ovat hoidossa.

Olimme kotihoidettuja mutta meillä oli vaihtuvat palkatut hoitajat. Ikävöin päivisin äitiäni ja iltaisin halusin hänen aikaansa ja huomiotaan. Hän oli töitten vuoksi väsynyt ja kiireinen myös iltaisin eikä jaksanut kuunnella ja pitää sylissä vaan oli pahantuulinen ja äreä. Kadehdin kavereita joilla oli kotona oma äiti joka oli lapsestaan kiinnostunut.

Te puhutte että halusitte hoitoon kun KOULUKAVERITKIN oli tai muut ISOT lapset. Kaipasitte tekemistä jne. Mutta kun puhutaan kolmivuotiaista ja alle sen, harva kaipaa virikkeitä ja kavereita. Kyllä äiti on äiti ja kiintymyssuhde muodostetaan kolmen ensimmäisen ikävuoden aikana rauhallisella yhdessäololla ja äidin suurella läsnäololla.

tekeydyin aina kipeeksi että äiti tuli hakemaan kotiin sieltä.

Te puhutte että halusitte hoitoon kun KOULUKAVERITKIN oli tai muut ISOT lapset. Kaipasitte tekemistä jne. Mutta kun puhutaan kolmivuotiaista ja alle sen, harva kaipaa virikkeitä ja kavereita. Kyllä äiti on äiti ja kiintymyssuhde muodostetaan kolmen ensimmäisen ikävuoden aikana rauhallisella yhdessäololla ja äidin suurella läsnäololla.

Jos ei ole jäänyt mitään traumoja ja pahoja viboja, niin lopputuloshan on ihan ok. Ja kyllähän tässä ketjussa on tullut esille sekin, että kotonakin olevaa äitiä voi kaivata. Eikä sitä paitsi olla puhuttu koulukavereista tai isoista lapsista.

"kyllä äiti on äiti". Joo-o, niinhän se on ja muista sinäkin, että äiti on äiti monella tavalla! Ja isäkin on isä. Ja mikä sinä olet väittämään, ettei alle 3-vuotias kaipaa virikkeita ja kavereita?? Onko sulla joku fletkumato lapsena vai? Kyllä todellakin alle 3-vuotiaskin leikkii toisten lasten kanssa ihan toisella tavalla kuin äidin ja isän kanssa.