Miehen mummilla uusi mies vanhainkodissa, oma mies kotona. Omituinen tilanne.

Eiköhän tuollaisessa vakavassa sairaudessa pieni kuhertelu jossain sairaalassa ole vain hyväksi? Eikä se dementoitunut ihminen ole sama henkilö enää.

Hän ei todellakaan muista olevansa naimisissa, ei muista puolisoaan, ei lapsiaan. Heissä on ehkä jotain tuttua, mutta siihen se jää.

mutta tää on vaan niin mielikuvitusta ruokkiva juttu :DD

Mikä on hyvää dementikkona olossa? Saa uusia ystäviä joka päivä!

aviomiehensä ja tämä hänen pikaystävänsä. Hyvää tässä on, että mummi viihtyy palvelutalossa (moni dementikko ei viihdy) ja varmasti virkistää mieltä. Mutta silti tuntuu vähän omituiselta ja miettii, pystyisikö sitä itse olemaan vastaavassa tilanteessa yhtä suvaitsevainen kuin miehen ukki ja tämän poikaystävän vaimo.



3, miten tällainen tilanne oltaisiin sallimatta? Kyse ei ole lapsista, joita voi komennella miten lystää, vaan aikuisista (joskin dementoituneista) ihmisistä.



Ap

Osin siinä säilyy tunne elämänkumppanuudesta ja vanhasta rakkaudesta - siksihän sitä vielä käy toista katsomassa ja huolehtii ja niin edelleen - mutta se myös muuttuu, sillä toinen ei enää ole se sama persoona, jonka kanssa se elämä on eletty. Puolison sijasta se demointoitunut muuttuu ikäänkuin lapseksi ja se toinen vanhemmaksi, vastuunkantajaksi ja huolenpitäjäksi.



Toisaalta on myös niin, että kun tuota dementoitumisprosessia katselee lähempää, ymmärtää myös sen, miten VÄHÄN toisesta enää on jäljellä. Eikä se silloin tunnu millään lailla " pettämiseltä" . Ne kuhertelijat eivät rakkaudesta enää edes mitään ymmärrä, kunhan leikkivät kuin ne lapsetkin, joiksi he taas ovat muuttuneet. Ja vanhemmathan tykkäävät katsella, kun lapset leikkivät. Joskus ne leikit ovat vähän suloisenkarvaita vanhemmille, mutta parempi että leikkivät kuin etteivät leikkisi.





Teidän ehkä kuitenkin kannattaisi selittää tyttärellenne asia ihan selkeäsanaisesti ja MIELELLÄÄN JOSSAIN MUUALLA KUIN SEN UKIN KUULLEN. TE nimittäin ette enää ole lapsia jne ja se, mitä ukki voi itseään satuttamatta katsella lapseksi muuttuneessa puolisossaan, kuitenkin voi satuttaa häntä teidän ääneen sanomananne. Varsinkin jos vielä ilmaisette huomaamattanee omaa paheksuntaanne.

Ukin kuullen emme tästä mummin poikaystävästä ole jutelleet kuin silloin, kun ukki ensin otti asian puheeksi, kertoi, että tällainen tilanne on ja silloin kertoi myös, että tilanne on hänelle tavallaan helpotuskin. Ukki aina välillä mummin kuulumisia kertoessaan mainitsee tämän poikaystävänkin, mutta me emme häntä oikeastaan ikinä oma-aloitteisesti ota puheeksi. Asumme vähän kauempana, joten emme käy miehen mummia katsomassa kuin kerran kuussa tai harvemminkin, ukin kanssa puhumme usein puhelimessa, hän on aina ollut miehelleni hyvin läheinen. Tietenkin yritämme olla tilanteen suhteen mahdollisimman hienotunteisia, sillä vaikka kuten sanoin, järjellä se on helppo ymmärtää, niin onhan se aika kimurantti.

Ap

Vierailija:

Teidän ehkä kuitenkin kannattaisi selittää tyttärellenne asia ihan selkeäsanaisesti ja MIELELLÄÄN JOSSAIN MUUALLA KUIN SEN UKIN KUULLEN. TE nimittäin ette enää ole lapsia jne ja se, mitä ukki voi itseään satuttamatta katsella lapseksi muuttuneessa puolisossaan, kuitenkin voi satuttaa häntä teidän ääneen sanomananne. Varsinkin jos vielä ilmaisette huomaamattanee omaa paheksuntaanne.

Itsekin tiedän yhden samantapaisen. Tai tiesin, nyt on jo molemmilla dementia edennyt niin pahaksi, että eivät enää muista toisiaankaan.

itse hoitajana tuntuu pahalta kun vanhusten lapset tuomitsevat omien vanhempiensa seurustelun, vaikka puoliso olisi jo kuollutkin tai olisivat eronneet jo kauan aikaa sitten. vanhukset (dementoituneet siis) pitävät toisiaan kädestä, halailevat, ja ovat vain lähellä, hyvin viatonta ja kaunista. saavat loppueloon turvaa, rakkautta ja rauhaa. Ei se rakkaus ole vain meidän nuorten tai keski-ikäisten juttu..

sinulla ei selvästikään ole paljoa kokemusta dementoituneista ihmisistä. He tekevät todella outoja asioita. Niiden kanssa on sukulaisten vaan pakko elää. Sen lisäksi että sairastuneet tekevät outoja juttuja, myös läheiset tekevät niitä.



Tuolle kertomallesi asialle ei mitään voi. Sairauden kuvaan kuuluu tietynlainen viettien varassa elämisen voimistuminen, ja esim. seksuallisuus tulee monilla potilailla vahvaksi itseilmaisun keinoksi jossain vaiheessa. Keneen se sitten kohdistuu kenelläkin. Jotkut masturboivat ja jotkut hankkivat mummo/pappakavereita osastolta.



Sen alkuperäisen papan ja tämän sairastuneen mummosi seksuaalinen suhde on luultavasti jo vuosia sitten muuttunut päivä päivältä enemmän hoivasuhteeksi. Monikaan omaishoitaja ei varmasti voisi kuvitellakaan seksiä sen pahoin dementoituneen omaisen kanssa, ajatukset ovat ihan muualla.

Hän asui viimeiset vuotensa vanhainkodissa ja puhui aina leppoisaan sävyyn siitä, miten hänen veljensä oli käynyt kylässä ja kuinka he olivat aviomiehen kanssa saunoneet. Veli tosin oli kaatunut sodassa ja mieskin kuollut parikymmentä vuotta sitten... Mutta isomummo silti " eli heidän kanssaan" ja oli tyytyväinen. Ihan niin hyvin ei mennyt mummollani, joka näki pimeitä huoneita ja portteja manalaan ja jonka mielestä terveyskeskuksen käytävillä ajettiin leikkuupuimureilla ja ties mitä venäläisiä sotilaita se oli näkevinään... Että jos jollain mummelilla ja papalla on kivaa vanhainkodissa, niin siitä vaan. Helpompaa muillekin.

Meillä on dementoitunut mummo, anoppini. Ja meillä lapset 6v & 3v. Mummo on vielä kotona mutta enenevissä määrin sairaalajaksoilla ja tulevaisuudessa tulee siirtymään sairaalahoitoon, varmaan hyvinkin pian. Mummo tekee paljon erikoisia asioita, välillä hän saattoi mm. lyödä lapsia yhtäkkiä ja siinä sitä olikin vahtimista ja lapsille selittämistä. Viime aikoina ei onneksi ole sellaista enää tehnyt vaan on ollut hyväntuulinen, ei ahdistunut enää.



Lapsille olemme sanoneet että mummolla on sairaus, se alzheimerin tauti, jota leikillisesti kutsumme Herra Alzheimeriksi. (Papan lanseeraama termi jota hän itse käyttää). Ja että mummon käytös johtuu tuosta taudista. Että sen takia vanhoista ihmistä joskus tulee ikäänkuin lapsia.



Lapsethan suhtautuvat hyvin mutkattomasti erilaisiin ihmisiin ja erilaisiin tilanteisiin. Aikuisille hyväksyminen on joskus vaikeampaa. Esim. viime kuukausina mummon pidätyskyky on mennyt pahasti rempalleen ja hän käyttää vaippoja, joista huolimatta on joskus melkoisia kakkakatastrofeja housuissa, lakanoissa, vessassa, olkkarin matolla... Tähänkin huomaan että itseni on paljon vaikeampi suhtautua kuin lasten. Lapset vain toteavat että mummolla on vaipat tai mummolle tuli kakkavahinko, hihittelevät vähän ja sitten joku muu asia valtaa mielen.

He eivät osaa kaivata sitä persoonaa, joka hiljalleen menetetään. Tällainen suhtautumistapa toimii hyvin myös hoitohenkilökunnalla (jos siihen pystyy), mutta jotenkin sitä toivoisi, että omaiset muistaisivat ja muistelisivat sitä dementoitunutta vanhusta myös sinä ihmisenä, joka hän oli. Harva varmaankaan haluaisi tulla muistetuksi rappeutuneena ihmisrauniona, vaan sellaisena, kuin oli silloin, kun oli vielä voimissaan.



Siihen on syy, miksi tämä on suosittu muistolause:

" Olen siirtynyt vain rauhaan lempeään, silti teidän olen, lähellenne jään. Tallentakaa menneen parhaat muistot, muiden olla antakaa, kuin ennen voimissani minut muistakaa."