Millaisia fiiliksiä teillä on ollut uhmaikäisten

Itse joskus katselen pojan vauvakuvia, mikä saa kaikenegatiivisen häipymään. Se sama suloinen tyyppihän se siinä on, nyt vaan isompana ja lisäksi sillä raukalla on vaikea ikä menossa. Ei enää suututa, tulee vain iso halu auttaa toista selviytymään omien tunteidensa kanssa.

Lisään: joskus tuntuu että inhoan koko riehuvaa penskaa, miten se voikin olla välillä niin epämiellyttävä ja miksei mikään järkipuhe mene perille?! Päivästä toiseen samat väännöt, joskus en jaksaisi vaan tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja mennä sohvalle lukemaan lehtiä, huutakoon yksinään. Epäonnistumisen ja turhautumisen ja voimattomuuden tunteita, kun en keksi mikä toimisi , enkä jaksaisi, epäilen etten myöskään osaa. Ärsyyntymistä, kun joku lastenpsykiatri tellussa kertoo, miten pitäisi pysyä rauhallisena aina ja ikuisesti tilanteessa kuin tilanteessa - hemmetti soikoon, voiko olla ihminen ollenkaan?

teinen " vauvaikä" menossa. Luulin uhman loppuvan 3v viimeistään, mutta ainakin meidän esikoinen on tulta ja tappuraa ja koko ajan vääntöä jostain. Jos ei muuta, niin tappelevat keskenään tai sitten joku loukkaa itsensä tai muuta.

Olen tosi väsynyt olemaan äiti.

olen ihan poikki ja ihmettelen, olenko vaan niin paljon heikompi ja paskempi mitä ne kaikki muut maailman äidit, jotka jaksavat olla koko ajan onnellisia ja seesteisiä, eivätkä koskaan menetä hermojaan eivätkä korota ääntään. Ihana kuulla, etten ole ainoa. Viime viikkoina tämän asian kanssa on saanut tosiaan taistella...