Noloin paikka jossa olet haluamattasi ruvennut itkemään/kyynelehtimään

eihän sille mitään voi jos on pillipiipari. En kyllä usein nolostelekaan.



Noloin oli ehkä, kun olin sokkotreffeillä leffassa yhden miehen kanssa.

Leffa oli komedia, jotain jenkkihöttöä, mutta siinä leffaa katsellessa jotenkin aloin ajattelemaan omia juttuja ja jotenkin liikutuin hirveästi. Itkin ihan vuolaasti siinä tovin. Kun leffa loppu ja valot tuli päälle, kaikki muut ihmiset olivat hyväntuulisia ja iloisia, mulla silmät punaisena ja kyyneleet poskilla. Deitti vähän häkelty ja kyseli, että onhan kaikki hyvin.

Lemmikki oli kuollut edellisenä päivänä ja menin mainitsemaan asiasta pomolle. Seurauksena hillitön itkukohtaus...

Kaikki kirjoittamasi sai nauraa pyrskimään. Vaikutat ihan mahtavalta tyypiltä.



Voi kun en olisi niin aktiivisesti deletoinut kaikkia juttuja mielestäni... No. Olin ekaa kertaa käymässä ulkkaripoikaystäväni (nyk. aviomies) luona, ja olin ihan paniikissa vannottanut sen kertomaan HETI jos teen jonkin kamalan arkkimokan. Sitten ruokapöydässä tajusin yhtäkkiä että kaikki olivat tehneet voileipänsä silleen kaksi siivua päällekkäin, ja minä vaan mätystin suomalaista avovoileipää. Luojan kiitos olivat miehen vanhemmat juuri poikenneet keittiöön, sillä kyyneleet alkoi heti valua ja voihkin miehelle että miksei se voinut sanoa? (Arvatkaa näyttikö hieman hämmästyneeltä.) Sitten rynnin kylppäriin itkeskelemään.



Voileivän takia.



Christ... Joo, oli kai vähän paineita sillä reissulla. :D

Pakko kertoa, että tuo vanhempainvartti-märykin oli vielä mun aikaansaannostani.



OMG, noloudella ei ole rajaa. Pahimmat jutut olen vielä tosiaan aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan.

Mun puolestani saat nyyhkyttää vaikka 24/7 vuolaasti ja häpeilemättä. Minulle henkilökohtaisesti nolointa on ollut ruveta itkemään yksinäni ilman syytä raitiovaunussa ja junassa. Kas kun minulle ei ole ihan jokapäiväistä pärskähdellä itkemään missä sattuu. Ystävällisin terveisin 10.

pysäytti kun olin raskaana ja ajelin taksikaistaa kiireessä. Purskahdin itkuun enkä voinut lopettaa. poliisikin hätääntyi ja pyyteli rouvalta anteeksi...ei tullu sakkojakaan

Olen töissä pk:n erityisryhmässä, jossa on lapsia joilla on pahoja käytöshäiriöitä. Pari viikkoa sitten mulla oli (on edelleen, mutta jo lieventynyt) iso henk. koht. kriisi menossa ja yksi todella ilkeästi puhuva lapsi löysi heikon kohdan ja satutti puheillaan tosi pahasti. (Yleensähän ammatti-ihmisenä pahimpiakaan puheita ei tule otettua itseensä vaan ymmärtää että lapsi oirehtii mitä sitten oirehtiikaan.) Olin jo valmis pakkaamaan tavarani ja lähtemään kokonaan pois töistä. Jouduin kuitenkin nukkariin ja silittelin siinä yhtä lasta ja mietin samalla että nyt silitän tätä lasta viimeistä kertaa, samalla soi rauhallinen tunteita muutenkin herkistävä musiikki taustalla ja eikös mua alkanut itkettää ihan hirveesti, onneksi lapsi ei huomannut itkemistäni. Sinnittelin päivän loppuun asti ja kun olin lähdössä töistä tämä pahiten minua satuttanut lapsi huusi perääni, että " hyvä kun lähdet ei sua täällä kaivatakaan" . Sanoin siitä työkaverilleni mutta itku tuli kesken lauseen. Sitten lähdin ja ajattelin etten ikinä enää mene sinne töihin. Olin yhden päivän sairaslomalla, mutta palasin sitten kuitenkin takaisin. Nyt on jo helpottanut eikä ilkeät puheet ja lyömisen kohteeksi joutuminen enää itketä.



Jotenkin hävettää kun menin sillä tavalla romahtamaan, mutta toisaalta meillä on tosi ymmärtäväinen ja hyvä työilmapiiri. Rankkaa kuitenkin on ja on tässä tullut viime viikkoina itkeskeltyä muulloinkin, esim. yhdellä tietotekniikan (!!) luennolla. Onneksi silloinkaan kukaan ei huomannut.

minä kans itkeä vollotan kun soitan lääkärille aikaa just tyyliin Byää , lapsella kurkkukipeä . . . *volloti volloti*



sitten itkin kun 4v tytöltä paikattiin hammas , tyttö itki niin minähän vollotin solkenaan , kyllä hammaslääkäri katsoi kummissaan .



Lapsi sai kerhotädiltä positiivista palautetta , on kuulemma Persoona isolla P : llä ja taas vollotettiin .



Ekaa kertaa kun oli täitä niin vollotin apteekintädille kun shamppoota hain .



töissä itken alituiseen , viimeksi muuan viikko sitten kun eräs vanha rouva tuli ostoksille ja se oli ilmetty vasta kuollut mummoni . oli pakko kerätä kaikki voiman rippeet ja palvella alaleuka väpättäen .

Mulle ensimmäisen lapsen kanssa olivat neuvolareissut yhtä tuskaa, kun aina rokotuksen tullen meikämamma vollotti enemmän kuin vauva.



Siis niiin noloa!

joskus tiristämään yhden kyyneleen per silmä.



Haluaisin useinkin itkeä ja kahdehdin niitä jotka osaa päästellä oikein sydämentä kyllyydestä. Käyn tällä hetkellä mielenterveystoimistossa juttelemassa parin viikon välein ja SIELLÄ sitten on pakko aina itkeä, vaikken todellakaan haluaisi.

Itselle noloimpia itkuja on tullut esim. kelan toimistossa, kun täti on ihan ystävällisesti kertonut, että minun pitää toimittaa vielä joku lappu.

Myös virallisia asioita hoitaessani puhelimella, itken aina.



Lapsena muistan itkeneeni terkkarille kovaa päänsärkyä kun olin toisen oppilaan tukena siellä. Suuri oli tuki tälle toiselle kun itse vollotin. Lisäksi siitä sai koko luokka kuulla ja silloin nolotti.

oltiin alttarilla (olin kaasona) Siinä sitten oikein kovaääninen itku pääsi: pyyh... En saanut sitä millään loppumaan ja katsoin siskoa niin sen jälkeen rupes naurattamaan. Isäni katsoi minua vihaisena. Olin kyllä nolona!!!!

kirkossa kuvia otti ammattilainen ja niissä näkyy kun mä vollaan silmät punasena käsi suun edessä kun hääpari marssii alttarille... pari oli mulle vielä aika vieras.



toinen mieleenpainuva itku tuli kun olin oman äitini kanssa pienessä kylpylässä saunassa ja sinne saunaan tuli vauva, äiti ja mummi... mulla alko kyyneleet heti valuun poskille ja pakko oli sanoa heille että mulla on niin kauhea vauvakuume että en pysty olemaan samaan aikaan saunassa heidän kanssa... siitä lähdin sitten kyyneleet valuen pois...



onneks oma pulla nyt uunissa ja raskausaikana tulee nyt itkettyä sitten ihan kaikelle!

Siis en ole läheskään ainoa, ihana tieto. :-) Minä kanssa aina manaan herkkyyttäni, kun soitan terveyskeskukseen " ..Päivää. Lapsella on (tähän asti asiallisesti, sitten alkaa ääni täristä) ollut toissapäivästä asti (yhyy) oksentelua, (nyyh), pitäisikö jo huolestua kuivumisesta (tyrsk)."



Joskus muutama kuukausi sitten tällä palstalla kirjoitti äiti, päiväkodin keittäjä, eräästä ujosta, yksin päiväkodin aulassa istuvasta tytöstä. Keittäjä halusi jutella lapsesta johtajalle, mutta häntä pelotti

itkuherkkyytensä. Siis hän halusi keskustella siitä, miksi ujo tyttö jätetään aina yksin, miksi hoitajat eivät kiinnitä häneen huomiota. Keittäjä huolehti, kuinka hän onnistuu kokoamaan itsensä. Hän sai hirveän tylyjä vastauksia, mitä ihmeen kokoamista siinä on ja mitä itkemistä tuossa on... Säälitti tuo keittäjä, ajattelin, olenko hänen kanssaan ainoa märyiikka, mutta on niitä muitakin. Jos tuo keittäjä lukee tätä (myöhässä tulee, en ehtinyt silloin vastata): mene puhumaan johtajalle tytöstä ja itke vain, kyllä me muutkin joskus ja vaikka missä!

Anteeksi, juttu meni sivuraiteelle, muistin vain tästä tuon ketjun.

Minua harmittaa, kun en pysty juttelemaan mieheni kanssa edes mistään pikkuasiasta, kun alkaa itkettää niin vietävästi. Sitten koko homma menee niin dramaattiseksi ja pikkuasia saa valtavat mittasuhteet.



Yhden kerran muistan kun olin työharjottelussa toimistossa ja pomo ei keksinyt minulle mitään hommia, ja käski vaihtamaan mullat toimiston kukille. Muut työntekijät tulivat ihmettelemään, että semmoistako joudut tekemään ja minä aloin vuolaasti itkeä...

esim. työkaveri kertoo lastensa sairauksista, en siis varsinaisesti itke äänekkäästi vaan tulee vedet silmiin... olen todella herkkä kaikin puolin... noloa!

- ristiäiset

- lapsen lääkärissä käynti

kuin mitä sukuni ja sattui sit että meillä oli suvussa rippijuhlat jonne sitten kerääntyi enot, sedät, tädit ja kaikki kummin kaimat.



Hitto mä pillitin varmaan jokaisen edessä joka tuli juttelemaan ja kyselemään kuulumisia. Jotenkin tuli vaan niin tunteellinen olo kun koko suku oli paikalla ja itse tunsi olleensa niin kaukana kaikesta.



Hävetti tosi paljon niiden juhlien jälkeen ja hävettää vieläkin vaikka aikaa on kulunut jo 6 vuotta.

Voitin nettikilpailussa karkkifirmasta edestakaisen junamatkan kahdelle ja rautatieaseman täti oli tosi hapan ja ilkeä. Ei millään uskonut että voittoilmoitukseni oli aito, luuli varmaan minun askarrelleen kirjeen itse.



Lopulta sain luvan soittaa voittokirjeen alareunassa olevaan monikansallisen karkkifirman puhelinnumeroon, josta sain hyvää palvelua. Piljetinmyyjä pisti edelleen kampoihin, " ettei hänellä ole valtuuksia luovuttaa lippuja" jms. eikä kukaan tuntunut tietävään mitään koko rautatieasemalla. Lopulta namifirman edustaja sai lippupirkon antamaan minulle Yhden ilmaisen matkan. Olo oli tosi nolattu ja nöyryytetty, ostin itse toisen matkan. Ei siinä mitä, kiva reissu joka tapauksessa...

Mulla jäi (suullisesti) sovittu palkankorotus saamatta raskauden takia. Kun palasin äitiysloman jälkeen töihin, peräsin korotusta kehityskeskustelussa. Pomo ehti vaihtua äitiysloman aikana, ja jouduin selittämään uudelle miten kuvio oli mennyt. Vanhan pomon toiminta ja sanat suututtivat niin älyttömästi, että en voinut estää kyyneleitä tuossa tilanteessa. Hyvä vaikutus heti uuteen pomoon... Enkä muuten saanut edelleenkään sitä korotusta.



Toinen paha oli vuosia sitten, ajettuani omaa tyhmyyttäni pahasti ojaan itkin poliiseille, jotka harkitsivat sakkoa liikenteen vaarantamisesta. Itkin ja sopersin, että enhän mä tahallani tuota tehnyt. Muistan elävästi kuinka jalat tärisi vielä onnettomuuden jäljiltä ja olin ihan paniikissa.