Kasvatuksellinen pieni pulma
Lapseni ovat 4-vuotias poika ja 6-vuotias tyttö, joka käy eskaria ja lähtee kouluun elokuussa. Poika on osoittautunut erittäin lahjakkaaksi kielellisesti ja huomasin nyt, että hahmottaa kirjoitettuja sanoja tosi hyvin vaikkei vielä lukea osaakaan.
Eilen tyttö teki puuhakirjan tehtäviä, joissa piti yhdistää kuva ja vastaava kirjoitettu substantiivi toisiinsa. Poika tiesi kaiken parissa sekunnissa siinä missä tyttö mietti, mietti, hapuili ja monesti meni ihan väärin. Hermostui, kun pikkuveli itsevarmasti kerta toisensa jälkeen osoitti aina oikeaa sanaa. Tyttö etsi äidistä apua, " eihän olekaan äiti tuo oikein?" . Valitettavasti oli..
Yritin saada poikaa muihin puuhiin, jotta sisko saisi keskittyä rauhassa, mutta siskon mielenkiinto oli jo mennyt.
Auttakaapa kokeneemmat äidit, kuinka osaan tarpeeksi hienovaraisesti hoitaa tämän jutun niin, että tytöllä intoa riittää opetteluun omaan tahtiinsa vaikka pikkuveli tuntuisi kuinka loistavan. Ei tyttö ole ikäisistään yhtään jäljessä, eskariopen mukaan suoriutuu tehtävistään ryhmänsä parhaimpien joukossa.
En kuitenkaan haluaisi latistaa pojankaan intoa, vaan päinvastoin kannustaa lisää. Mutta kuinka.. ettei harmitus iske liian suureksi kenellekään?
Kommentit (2)
se on melkein samaa kuin sanoisi että lapsi B onkin sitten ihan surkea asiassa A
Voithan tytöllekin kehua, kuinka kappas vaan, poika osaakin nämä hyvin. Mutta samaan hengenvetoon kehut tyttöä asiassa, jossa poika ei olekaan niin taitava. Ja puhut ikäänkuin itseksesi, että niin ne ovat ihmiset erilaisia.
Sitten vielä myöhemmin muistat uudelleen kehua tyttöä jossain asiassa, missä nimenomaan hän on hyvä.