Pystyykö äitipuoli olemaan pari kertaa kuussa vieraileville lapsille " kuin yhtä suurta perhettä" ?

alaikäisiä jätetä esim. omaa ruokahuoltoaan suunnittelemaan, noin esimerkiksi. Ja oma aikataulu kulkee lasten ehdoilla, kun he paikalla ovat.

He kuuluvat perheeseemme mieheni lapsina ja yhteisten lastemme sisaruksina. He eivät ole koskaan asuneet meillä, sillä olivat yli kymmenenvuotiaita jo silloin, kun mieheni erosi.



Olen heille ystävällinen, kuten kenelle tahansa ja pidän heistä, mutta en halua leikkiä äitipuolta nyt jo aikuisille lapsille. Heillä on hyvä ja rakastava oma äiti. Minä olen heidän isänsä vaimo ja sisarustensa äiti.



Tilanne olisi ehkä eri, jos he olisivat asuneet meillä edes jonkin verran ja olisimme tutustuneet heidän ollessaan pienempiä. He asuvat meistä toinen kilometrin päässä ja toinen viiden kilometrin päässä.

Täytyy olla myös sellaisia yhteisiä kokemuksia, jotka tekevät tilanteen otolliseksi. Näin minä ainakin ajattelen. Pienemmällä lapsella on niin paljon hoivatilanteita, joiden kautta voi tulla läheiseksi. Kun lapsi on jo iso ja omatoiminen, tilanne on jo toinen. Silloinkin tietysti jossain kriisissä tukeminen voi luoda yhteishenkeä, varsinkin jos välit omaan äitiin huonot. Mutta jos lapsen äitisuhde on hyvä, ei hän välttämättä halua mitään uutta mammaa.

Kyllä se perheen muodostuminen vaatii aika paljon sitä yhteistä aikaa. Olen ollut miehen lapsille " äitipuoli" kohta seitsemän vuotta ja silti lapset ovat jääneet minulle aika vieraiksi. Samoin olen huomannut että miehen ja lasten välinen suhde kärsii myös tuosta että yhteistä aikaa on niin vähän ja siitä että sitä yhteistä arkea ei ole.

Vierailija:

Itse väitän, että EI voi, vaikka kuinka haluaisikin. Ja sitä on aivan turha edes odottaa.

Eri asia, mikäli lapset asuvat vakituisesti tai käyvät useammin. Mutta muutaman kuukausittaisen käynnin aikana mikään tiivis ja yhtenäinen PERHE ei pääse muodostumaan (siis niin, että se olisi tähän alkuperäiseen ydinperheeseen rinnastettavissa), vaikka kuinka sitä toivoisi.

t. äitipuoli

Vierailija:

Samoin olen huomannut että miehen ja lasten välinen suhde kärsii myös tuosta että yhteistä aikaa on niin vähän ja siitä että sitä yhteistä arkea ei ole.

Miehen ja lasten välinen sanaton viestintä ei myöskään toimi niin saumattomasti kuin se voisi toimia, mikäli yhteistä arkea vietettäisiin.

t. ap

Vaikka lapsi ei tuntisi äitipuolen kuuluvan perheeseen kanssaan, eikä äitipuolikaan tuntisi olevansa suurta perhettä lapsipuolten kanssa.

Ajoituksessa en tainnut ainakaan minä " kitistä" rakastamisesta tai sen tarpeesta mitään - myöskään en mitenkään erityisesti tähdentänyt, että tämä perhetunteen puuttuminen olisi mielestäni erityisen tärkeää tai merkityksellistä, siis itseisarvona. Kunhan sanoin, että kun lapset ovat läsnä vain 4vrk/kk, ei voida oikein yhdestä suuresta perheestä puhua. Ehkä vuosien varrella joskus ohikiitävinä hetkinä. Mutta ne 26 kuukauden muuta päivää ovat aika enemmistössä muokkaamassa ajatusta ja tunnetta siitä, missä perheessä lapset asuvat.

ehkä lasta ei rakasta kuin omaa (on muuten aika kova vaatimus jos mietitte miten raivokkaasti ja kaikenuhraavasti sitä omaansa rakastaa), mutta suhde voi olla hyvin lämmin ja huolehtiva silti. Eikä tarvitse tuntea kuuluvansa samaan perheeseenkään.

joka toinen viikonloppu nähtiin 10 vuotta, ja kun se loppui niin ihan kuin lapsetkin olisi huokaisseet helpotuksesta. Nyt nähdään muutaman kerran vuodessa, mies soittelee heille useammin.

On aika rasittavaa kun täältä palstalta lukee kuinka miehen lapsia pitäisi rakastaa kuin omiansa. Vähän sama kuin yrittäisi rakastaa jotain sukulaisen tai naapurin lapsia niin kuin omiaan, yhtä " tiivisti" ollaan tekemisissä. Vaikka miestä rakastaakin ei minusta silti automaattisesti kehitä samaan tunnesidettä hänen lapsiinsa.



Minusta riittää että lapsia kohtelee hyvin ja kunnioittavasti, ihan kuin kaikkia lapsia. 2

Minun perheeseeni kuuluu myös rakkaimmat ystäväni. Ja ei, emme asu yhdessä, emme edes näe joka päivä.

Niin mekin on valittu miehemme.



Mutta entä rakastatko ystäviesi lapsia kuin omiasi?

ja lapsia kenties jopa viisi, eivät varmastikaan koe kuuluvansa mitenkään kovin kiinteästi meidän perheeseemme.



Tämä ei tarkoita sitä, että mitenkään halveksisin ystäviäni tai pitäisin heitä vähäarvoisina.



t. ap

Hyvin läheisiä ovat, ja kaikki miellämme kuuluvamme samaan perheeseen. Meillä myös laajasti ristiinrastiin sukua, joka on läheistä.



Lapset olivat aika pieniä tavatessamme, joten se on varmaankin edesauttanut kaikin tavoin. Ja tähän toki meni aikaa pari vuotta, ennen kuin saattoi sanoa perhe-elämän muodostuneen sujuvan normaaliksi.



Koen meidät eräänlaiseksi uuden ajan suurperheeksi, josta olen kyllä aikamoisen ylpeä.

niin oletteko ajatelleet ettei ne lapsetkaan välttämättä siitä äitipuolesta tykkää. Kaikkien vaan on toimeen tultava. Ja tullaankin, välillä paremmin ja välillä huonommin.



Miehelläni on 2 teini-ikäistä tytärtä. Kun tapasin heidät vähän pienempinä, olin valmis rakastamaan, omiakaan ei ollut. Pienemmän kanssa syntyikin ihan hyvä, vähän kummitätimäinen suhde. Vanhemman kanssa ei ole koskaan oikein siedetty toisiamme ja on otettu yhteenkin muutaman kerran. Sanallisesti siis.

Mutta ei ne kaikki varsinaiset äidit ja tyttäretkään niin ruusuisesti aina toisistaan ajattele, tällä tyttärellä on myös äitinsä ja isäpuolensa kanssa varsin rankat välit. Ja siis nuorempi tulee kaikkien kanssa toimeen. Ne on omia persooniaan lapsetkin, näes.

mutta jos kovasti yrittää, perheenä oleminen ei ole enää luontevaa ja perhe on minusta normaali olotila, ei tarvitse yrittää . joten .

ei ole terve tilanne eikä terve parisuhde että yksi yrittää olla muuta kuin on. Äitipuolellakin on oikeus omaan elämään eikä tarvitse olla vain välinen jolla isä mahdollistaa tapaamiset ja näennäisen perhe-elämän. Kun äitipuolella on kuitenkin vain velvollisuuksia, ei mitään oikeuksia lasten suhteen, kun ei ole mikään vanhempi eikä sukulainen tms.



11.

Vierailija:

Hyvin läheisiä ovat, ja kaikki miellämme kuuluvamme samaan perheeseen. Meillä myös laajasti ristiinrastiin sukua, joka on läheistä.

Lapset olivat aika pieniä tavatessamme, joten se on varmaankin edesauttanut kaikin tavoin. Ja tähän toki meni aikaa pari vuotta, ennen kuin saattoi sanoa perhe-elämän muodostuneen sujuvan normaaliksi.

Koen meidät eräänlaiseksi uuden ajan suurperheeksi, josta olen kyllä aikamoisen ylpeä.

Asenne kohdillaan. Ei ihme, että lapset mieltävät tässä tapauksessa äitipuolen perheeseensä.

Minusta on oikeastaan vähän säälittävääkin, kun aikuiset naiset nettipalstoilla kitisevät, kuinka heidän ei ihan oikeasti tarvitse rakastaa toisten kakaroita kuin omiaan jos eivät halua ja kuinka heilläkin ihan oikeasti on oma elämä. Lapsi joka on kokenut eron, uudet perhekuviot, mahdolliset muuttamiset yms. voivat tosiaan olla aika " pihalla" ja rasittaviakin. Ajatelkaa jos itse joutuisitte yhtäkkiä varoittamatta muuttamaan, perheenne hajoitettaisiin ilman että teillä olisi siihen mitään sanomista ja sen päätteeksi toinen vanhempanne alkaisi käyttäytyä " jotenkin oudosti" (lapsi ei tätä sen paremmin kykene käsittelmään). Kuulostaa kurjalta ihan näin aikuisestakin, saati sitten lapsesta :-(

Ja teille aikuisille ihmisille (?) on tärkeää, että ette joudu kutsumaan lapsia perheeksenne (" mieskin jotenkin on muuttunut niille etäiseksi..." kyllä häpeäisin!) ja että ette vain missään tilanteessa joudu ketään rakastamaan. Yrityskin on liikaa, menee pian oma elämä, mitä kans tässä pitäisi elää, teennäiseksi. Huh huh.

Mikäli yhteistä aikaa perheytymiseen ei ole - ja lapset kokevat jo muutenkin perheen olevan toisaalla, äidin luona. On eri asia tulla perheeksi lasten kanssa, jotka yöpyvät 8-9 yötä kk kuin lasten kanssa, jotka ovat läsnä 4 vrk/kk.

Vaikka tätä ei rakastakaan. Jotenkin tuntuu että oletetaan että äiti- tai isäpuoli heti kohtelee lasta huonosti jos ei tätä rakasta. Eihän se sitä tarkoita. Eiväthän pph tai päiväkodin hoitajatkaan rakasta hoitamiaan lapsia ja silti pitävät ja huolehtivat heistä hyvin.