Te joilla on tempperamenttinen aiti, please vastatkaa. Tarkoitan tempperamenttisella sellaista joka hermostuu melko helposti, korottaa aantaan ja leppyykin nopeasti.

Mutta eihän se riitä, jos silti toimin niin ja haavoitan lastani! Kunpa osaisi muuttaa tapojaan, mutta miten se on niin vaikeaa? Kun kiukku tulee, se vain tulee ja menee heti ohi ja sitten kaduttaakin. Tosi typerää. Ehkä jos nyt keskittyisin miettimään aktiivisesti tätä asiaa ja todella tekisin itselleni selväksi, etten voi käyttäytyä näin, vakuuttaisin itselleni että se on lapselle tuhoisaa? Voisinko siten muuttua?



Kiitos että olette kommentoineet asiallisesti!



ap

man kiltii, ettei äiti vaan saanut mistään syytä suuttua minulle ja huutaa siinä samalla pikkusiskollekin. Minusta kasvoi todella huonolla itsetunnolla varustettu ylitunnollinen suorittaja. En uskalla terveellä tavalla olla itsekäs tai puolustautua vieraiden ihmisten minulle tekemää vääryttä vastaan. Kilttinä tyttönä olen kuuliaisesti ja säännöllisesti äitini kanssa, vaikka terve järki käskee ottamaan etäisyyttä.



Kaikkein läheisemmille ihmisille (miehelle ja lapsille uskalla huutaa ja teen sitä tosi paljon, puran pahan oloni heihin) Äitinä vaadin itseltäni täydellisyyttä, turhaudun pienestäkin epäonnistumisestani ja ikävää kyllä huutamalla kasvatan jälleen yhden sukupolven ylikilttejä suorittajatyttöjä.

Ja se aivan varmasti johtuu siitä, että lapsena (ja edelleen aikuisenakin) jouduin aina olla varpaillani, kun äiti saattoi suuttua mitä pienimmistä ja ihmeellisimmistä asioista. Sitten sitä oppi pelkäämään sitä huuto ja raivoa (vaikkei äiti käsiksi käynyt tai mitään) ja jos tiesi tehneensä jotain väärin, yritti sitä piilotella ja valehdellakin. Muistan esimerkiksi monesti kun vein roskia ulkoroskikseen ja kaivoin niitä sinne syvälle, kun olin vahingossa tiputtanut juomalasin lattialla tiskikonetta tyhjätessä... :o/ Tiesin, että äiti suuttuisi. Kerran muistan kun veljeltäni ja minulta tippui joku maljakko ja yritimme sitä itku kurkussa liimata kasaan ennen vanhempien kotiintuloa...



Nyt aikuisena minulla on tosiaan edelleen tuo vallalla, että minun pitää yrittää miellyttää kaikkia ja piilotella virheitä. Pelkään konflikteja ja jos joudun niihin, murehdin niitä viikkokaupalla jälkikäteen. Vaikka olisin oikeassa, niin murehdin silti ja minua mm. hävettää...

Äidin kanssa meillä on ihan hyvät välit, juuri tuosta syystä, että minä olen kasvanut tällaiseksi tossukaksi... Ei hänellä enää ole mitään syytä suuttua, kun emme asu saman katon alla, enkä minä koskaan sano mistää pahasti.... Mutta sisimmässäni olen aika katkera ja kyllä syytän äitiä siitä miten minulle tuli vaivaksi tällainen luonteenpiirre sen vuoksi, että hän suuttui aina ja kaikesta :o/ (Vastapainoksi tosin antoi myös paljon rakkautta - meillä esim. halattiin ja puhuttiin rakkaudesta usein. Tiesin, että huutaminen vain oli äidin huono piirre ja ongelma, mutta silti se satutti ja sillä oli vaikutusta).

Vierailija:

Ja se aivan varmasti johtuu siitä, että lapsena (ja edelleen aikuisenakin) jouduin aina olla varpaillani, kun äiti saattoi suuttua mitä pienimmistä ja ihmeellisimmistä asioista. Sitten sitä oppi pelkäämään sitä huuto ja raivoa (vaikkei äiti käsiksi käynyt tai mitään) ja jos tiesi tehneensä jotain väärin, yritti sitä piilotella ja valehdellakin. Muistan esimerkiksi monesti kun vein roskia ulkoroskikseen ja kaivoin niitä sinne syvälle, kun olin vahingossa tiputtanut juomalasin lattialla tiskikonetta tyhjätessä... :o/ Tiesin, että äiti suuttuisi. Kerran muistan kun veljeltäni ja minulta tippui joku maljakko ja yritimme sitä itku kurkussa liimata kasaan ennen vanhempien kotiintuloa...

Nyt aikuisena minulla on tosiaan edelleen tuo vallalla, että minun pitää yrittää miellyttää kaikkia ja piilotella virheitä. Pelkään konflikteja ja jos joudun niihin, murehdin niitä viikkokaupalla jälkikäteen. Vaikka olisin oikeassa, niin murehdin silti ja minua mm. hävettää...

Äidin kanssa meillä on ihan hyvät välit, juuri tuosta syystä, että minä olen kasvanut tällaiseksi tossukaksi... Ei hänellä enää ole mitään syytä suuttua, kun emme asu saman katon alla, enkä minä koskaan sano mistää pahasti.... Mutta sisimmässäni olen aika katkera ja kyllä syytän äitiä siitä miten minulle tuli vaivaksi tällainen luonteenpiirre sen vuoksi, että hän suuttui aina ja kaikesta :o/ (Vastapainoksi tosin antoi myös paljon rakkautta - meillä esim. halattiin ja puhuttiin rakkaudesta usein. Tiesin, että huutaminen vain oli äidin huono piirre ja ongelma, mutta silti se satutti ja sillä oli vaikutusta).

Itsekin pyydän anteeksi lapseltani, jos hermostun, ja olen huomannut että hän ymmärtää, rauhoittuu ja antaa anteeksi vaikka on vasta ihan pieni. Kerron myös, että " olen väsynyt" ja että " minä rakastan sinua vaikka huusinkin äsken" . Samalla saatan itkeä muutaman pahan mielen kyyneleen. Minusta sitä ei tarvitse peittää, että itsellekin tulee huutamisesta paha olo. Oma äitini ei itkenyt koskaan. Siis ei koskaan. Äitini ei koskaan myöskään pyytänyt anteeksi eikä muutenkaan osannut analysoida räjähtämistään tai sen syitä, jotka olivat useimmiten ihan muualla kuin meissä lapsissa.



Itse olen joutunut miettimään omia tunnereaktioitani tunnekylmän äidin kasvattamana usean vuoden terapiassa vaikean masennuksen jälkeen.



Tosiaan jo se, että ap mietit näitä, osoittaa sen, että olet katkaisemassa käytöstäsi ja olet eri tasolla kuin oma äitini, joka ei varmasti edelleenkään näe käytöksessään mitään väärää.

eä ja lapsi kokee olevansa taas tuhma, koska sai äidin itkemäänkin!

Vierailija:

Itsekin pyydän anteeksi lapseltani, jos hermostun, ja olen huomannut että hän ymmärtää, rauhoittuu ja antaa anteeksi vaikka on vasta ihan pieni. Kerron myös, että " olen väsynyt" ja että " minä rakastan sinua vaikka huusinkin äsken" . Samalla saatan itkeä muutaman pahan mielen kyyneleen. Minusta sitä ei tarvitse peittää, että itsellekin tulee huutamisesta paha olo. Oma äitini ei itkenyt koskaan. Siis ei koskaan. Äitini ei koskaan myöskään pyytänyt anteeksi eikä muutenkaan osannut analysoida räjähtämistään tai sen syitä, jotka olivat useimmiten ihan muualla kuin meissä lapsissa.

Itse olen joutunut miettimään omia tunnereaktioitani tunnekylmän äidin kasvattamana usean vuoden terapiassa vaikean masennuksen jälkeen.

Tosiaan jo se, että ap mietit näitä, osoittaa sen, että olet katkaisemassa käytöstäsi ja olet eri tasolla kuin oma äitini, joka ei varmasti edelleenkään näe käytöksessään mitään väärää.

ihan samanlaista ylitunnollista suorittamista on minullakin. En osaa ottaa negatiivista palautetta tai kritiikkiä vastaan vaan alan suunnilleen heti (mielessäni, ei oikeasti) itkeä, että kaikki vihaavat minua. Se on maailman yksinäisin tunne. Äiti vaati minulta pienestä asti valtavasti pärjäämistä vaikeissakin tunneasioissa enkä saanut tarpeeksi lohdutusta. Totuin pärjäämään yksin, kun oli pakko, ja maksan siitä nyt aikuisena. Teen kaiken, mitä minulta vaaditaan tai pyydetään ja enemmänkin, ja kärsin kiltteydestäni. Uhraudun muiden hyväksi.



Piilottelin myös teininä paljon asioita äidiltäni, kun minulla oli tunne, ettei hän kuitenkaan ymmärrä minua eikä valintojani. Välimme olivat kaikkea muuta kuin avoimet.

moni on ollut täällä sitä mieltä, että anteeksipyyntö ja hellyden/rakkaudenosoitukset riittävät pyyhkimään pois ne epäreilut ja ikävät huutamiset... Olen kyllä eri mieltä.



Minun äitini oli ja on erittäin vahvasti tunteensa näyttävä ihminen. Tiedän satavarmasti, että hän rakastaa meitä lapsiaan enemmän kuin mitään maailmassa. Hän halasi/halaa usein, sanoi/sanoo rakastavansa ja pyysi aina anteeksi huutamistaan. Hän myös huolehtii meidän hyvinvoinnista kuin leijonaemo ikään. Ja siitä huolimatta hän onnistui vahingoittamaan meidän lasten kehitystä aikuisiksi. :o(



Minusta se oleellisin asia tässä on se, ettei lapsilta hyväksytty epäonnistumisia ja virheitä. Elämä tuntui jatkuvasti minusta epäreilulta - äiti tuntui epäreilulta. Ja vaikka jälkeenpäin aina yhdessä itkettiin ja äiti pyysi anteeksi, niin ei se sitä katkeruuden tunnetta pois pyyhkinyt. Minua oli kohdeltu epäreilusti ja se vaikutti silloin ja se vaikuttaa nyt.



Minusta on ok olla tempperamenttinen luonteeltaan ja korottaa ääntään, mutta tee se reilusti ap. Pysähdy miettimään ennenkuin huudat ja jos et pysty, niin pysähdy edes keskellä huutamista miettimään, että voisiko? Voisiko lapsi sittenkin olla oikeassa sanoessaan itku kurkussa, että " äiti anteeksi - se oli vahinko" tai että " äiti, en tehnyt sitä."

Siinä tilanteessa en voinut itkua estääkään. Ei mulla ole tapana tirautella _tahallaan_ pienen lapsen edessä. :-o Yleensä olen kuitenkin iloinen ja positiivinen äiti. Pointti oli se, ettei tunteita tarvitse peittää kuten äitini on aina tehnyt. Se on paljon vahingollisempaa.



t. 4

Vierailija:

Siinä tilanteessa en voinut itkua estääkään. Ei mulla ole tapana tirautella _tahallaan_ pienen lapsen edessä. :-o Yleensä olen kuitenkin iloinen ja positiivinen äiti. Pointti oli se, ettei tunteita tarvitse peittää kuten äitini on aina tehnyt. Se on paljon vahingollisempaa.

t. 4

Kiivastun tosi helposti, ja huudankin, mutta toisaalta uskon (ja toivon) etten aiheuta lapselle traumoja koska



-Pyydän anteeksi

-Selitän miksi huusin ja suutuin

-Huudon päälle halataan, ja tosi usein myös sanon että kaikki hyvin ja että rakastan vaikka suutuinkin

-Osoitan myös positiivisia tunteita paljon ja avoimesti, sanoin ja teoin, halin ja hellin paljon



Ja ihan oikeasti yritän hillitä kiukkua, mutta tällä hetkellä sen verta stressaava tilanne elämässä (työ) että hermot on pinnassa. Kehitystä on kyllä tapahtunutkin, mutta ei mielestäni vielä tarpeeksi.

Vierailija:

Kiivastun tosi helposti, ja huudankin, mutta toisaalta uskon (ja toivon) etten aiheuta lapselle traumoja koska

-Pyydän anteeksi

-Selitän miksi huusin ja suutuin

-Huudon päälle halataan, ja tosi usein myös sanon että kaikki hyvin ja että rakastan vaikka suutuinkin

-Osoitan myös positiivisia tunteita paljon ja avoimesti, sanoin ja teoin, halin ja hellin paljon

Ja ihan oikeasti yritän hillitä kiukkua, mutta tällä hetkellä sen verta stressaava tilanne elämässä (työ) että hermot on pinnassa. Kehitystä on kyllä tapahtunutkin, mutta ei mielestäni vielä tarpeeksi.

et varmaankaan ikinä itse ole ollut alakuloinen, väsynyt tai hermostunut, vaan superihmisenä olet aina tasainen ja kärsivällinen. Myös viimeisilläsi raskaana pukiessasi huutavaa ja vatsaasi potkivaa uhmista haalariin. :-D



t. 4

" Ei saa, nyt en enää jaksa tota temppuilua, nyt menet omaan huoneeseen" jne.



Olen 30 v opetellut hallitsemaan kiukkuani, joten yrityksen puutteesta ei ole kyse.

täällähän juuri mietitään, että miten tuon kierteen saisi katkaistua. Jos itse on saanut pelkkää karjuntaa ja tunnekylmyyttä osakseen koko lapsuuden, ei tosiaankaan tarvi enää syytöksiä siihen päälle, kun miettii, miten itse olisi toistamatta samoja virheitä.



Mene johonkin toiseen ketjuun riehumaan - täällä koetetaan päästä kiukusta eroon. :-D

Sun raskautesi, väsymyksesi tai what ever ei oikeuta purkamaan sitä lapsiisi!

Sulta muuten näyttää puuttuvan kyky mennä itseesi ja ottaa negatiivista palautetta vastaan. Hyökkäät heti ja syyttelet. Toivottavasti et ole samanlainen nyrkit pystyssä koko ajan myös lapsillesi.

Vierailija:

et varmaankaan ikinä itse ole ollut alakuloinen, väsynyt tai hermostunut, vaan superihmisenä olet aina tasainen ja kärsivällinen. Myös viimeisilläsi raskaana pukiessasi huutavaa ja vatsaasi potkivaa uhmista haalariin. :-D

t. 4

Itkettää, kun mietin omia kiukkupuuskiani ja suustani päässeitä sammakoita... Jo nyt olen huomannut, että etenkin rauhallinen esikoisemme muuttuu ylikiltiksi, kun huomaa mun olevan huonolla tuulella :' ( Meillä on parhaillaan aika tiukka elämäntilanne, paljon univelkaa ja taloudellisestikin tiukkaa, siksi pinna on välillä toooosi kireällä. En huuda kovin usein, mutta kivahdan nykyisin välillä tosi ikävästi ja yllättäen lapsille :-/ Ja miehellekin välillä lasten kuullen. Tietenkin pyydän kyllä kiukutteluani anteeksi sekä lapsilta että lasten nähden mieheltänikin, mutta se ei riitä. Ei ole oikein, että äiti purkaa pahaa fiilistään syyttömään perheeseensä, etenkään lapsiin! Muutenkin olen tosi temperamenttinen, mutta rauhallisemmissa elämäntilanteissa se on pysynyt ns. kurissa hyvin jo vuosia. Olen oppinut aika hyvin hillitsemään itseni. Välillä silti typeriä ylilyöntejä reagoinneissa tulee, valitettavasti. Ikinä en satuta lapsiani millään tavalla fyysisesti, mutta kyllä meuhkaaminen taatusti satuttaa henkisesti kaikkein rakkaimpia ja minusta eniten riippuvaisia pieniä ihmisiä :(



Tämä ketju herätti. Kiitos siitä. Päätin juuri tehdä asialle jotain vaikka väkisin, enää ei lasteni tarvitse kavahtaa kotonaan huonotuulista tai räjähtelevää äitiään. Toivottavasti koskaan.

Käsittääkseni ei ollut myöskään tarkoitus tässä ketjussa arvostella minunkaan äitiyttäni, josta et oikeasti tiedä mitään.



Tämä taas todistaa sen, ettei av:lla voi käydä järkevää, kohteliasta, toisia kunnoittavaa ja avointa keskustelua. Olen pahoillani ap, tätä kesti taas niin kauan kuin kesti. Toivottavasti saat vielä asiallisiakin vastauksia.



t. 4 (joka poistuu nyt linjoilta)

Mun äiti niitä sota-ajan lapsi joiden lapsuus ollut todella puutteellinen, asuminen, ruoka, hygienia aivan toista luokkaa kuin nykyään. Äitini ei esimerkiksi ymmärtänyt ettei 5-vuotias pärjää yksin tunteja kotona kun hänkin oli aikoinaan ollut yksin kotona. Mun mielestä huutajaäiti jotenkin pelkää sitä tunnetta kun kaikki ei menekään toivotulla tavalla. Mulla on erityisesti auttanut se kun muistan tosi hyvin miltä äidin huutaminen tuntui. Itsekin toki saatan suuttuessani huutaa ja kiroillakin, kuitenkin vältän sanomasta mitään henlkilökohtaista tuolloin kenellekään. Puran kiukkuni esim. sanomalla pahuksen tuoli kun on tuossa tiellä tai jos on kiire sanon ( huudan) että taas on liian vähän minuutteja tunnissa. Lapset tietävät että silloin on kiire muuta heidän henkilökohtaisia tunteita ei loukata vaikka syy heissä välillä olisikin. Onko se syy sitten kuitenkaan lapsissa vai olisiko vaan liian kiireellisessä elämässä.