Masentuneet! Miten masennuksenne näkyy ulospäin?

Koti on kaaoksessa, mikään ei huvita. Ulos lähteminen on pakkopullaa, kyläily tai juhliin meneminen ei kiinnosta vaan ahdistaa. En halua kutsua meille ketään. Muisti pätkii ja väsyttää koko ajan.



Jos ei olisi miestä ja lapsia, nukkuisin ja makaisin( mutta en minäkään itke) kaiket päivät tämän sotkun keskellä. Kun on lapset, on pakko koettaa mennä eteenpäin, rimaa hipoen.



En tiedä, paljonko tästä näkyy ulospäin. Olen lapsesta asti tottunut valehtelemaan, esittämään hyvää ja kaunista ulospäin vaikka asiat ovat kuinka päin honkia tahansa.



Ap, miten sinulla diagnosoitiin vaikea masennus? Oletko sairaslomalla?

mutta kotona en saa mitään aikaiseksi, mikään ei huvita. syön ja lihon. ja väsyttää koko ajan.

Mutta olin ensin käynyt puolisen vuotta itkeskelemässä pahaa oloani psykiatrisen sairaanhoitajan luona ja sitä kautta sain lähetteen psykiatrille joka sitten totesi vaikean masennuksen.

Olin silloisesta työstä parilla piiitkällä sairaslomalla, ja lopulta sain mahdollisuuden tehdä töitäni etänä, onneksi. Kyllä se kotona työskentelykin välillä on raskasta, mutta saikkua ei ole vielä tarvinnut ottaa. Tykkään kuitenkin, että on jotain muuta mietittävää kuin ahdistavat ajatukset.

Lähiperhe tosin näki apaattisuuteni ja heidän kanssa tuli vatvottua masennusta paljon ja terapiassakin kävin 2krt/vko yli vuoden. Tajusin ettei se auta vaan huomasin vain kiertäväni ympyrää ja vajoavani vain syvemmälle. Siitä irroittautuminen vaati voimia ja vaikkei niitä paljoa ollutkaan aloin tapaamaan puolituttuja ja vanhoja ystäviä enemmän, pyysin heitä syömään (ravintolaan, kotia en jaksanut pitää kunnossa) yms. eikä tosiaan puhuttu koko iltaa masennuksestani. Mielummin ei ollenkaan. Ja joka kerta tajusin kotiin tullessani piristyneeni ja siitä sai voimia jatkaa vaikka välillä pelkkä suihkussa käynti tuntui kauhealta urakalta. Vielä kotiovella teki mieli kääntyä ja perua koko tapaaminen taas jollain verukkeella. Mutta siitä se lähti. Mä olin työkyvytön eikä ollut työpaikkaakaan odottamassa parantumistani. Ilmoittauduin työvoimapoliittiselle kurssille jossa piristyin koko ajan lisää. Oli kiva tutustua uusiin ihmisiin ja kurssi antoi jotain muuta ajateltavaa kuin masennukseni. Ihmettelenkin suuresti miksi ainoa oikea tapa parantua on muka vaan märehtiä masennusta ja pahaa oloa. Ymmärrän jos joku ei pysty puhumaan tunteistaan mitään, mutta minä kyllä pystyin puhumaan. Miksi piti vaan uudestaan ja uudestaan avata samoja tunteita ja asioita ja pahimmalta tuntui kun piti ikäänkuin siirtää syy jonnekin muualle, kaivella menneitä ja syyttää vanhempia tms. Miksei masentuneille vain järjestetä kaikkea kivaa piristävää päivittäistä toimintaa joka pakottaa nousemaan sängystä, kurssiluontoista tai jotain harrastustoimintaa. Tiedän että on päiviä ettei sängystä jaksa nousta, jalat ei vain kanna, mutta paljonko se auttaa jos ei ole syytäkään nousta?

Ja mun diagnoosi oli vaikea pitkittynyt masennus. Masennuskausia on edelleen mutta harvoin tarvitsen sairista, enkä suostu enää mihinkään psygologin juttusille jos tiedossa on taas sitä samaa vatvomista. Jos ihmisellä särkee vaikka pää, niin ei silloinkaan mennä juttelemaan pari kertaa viikossa jonkun kanssa että miltä nytpänsärky tuntuu ja keskustele läheistesi kanssa päänsärystäsi ja etsitään sen syy jostain lapsuudesta. Ei kai se päänsärky sillä katoa vaan pahenee vain ja muuttuu psyykkiseksi.

t. toinen masentunut

Vierailija:

Lähiperhe tosin näki apaattisuuteni ja heidän kanssa tuli vatvottua masennusta paljon ja terapiassakin kävin 2krt/vko yli vuoden. Tajusin ettei se auta vaan huomasin vain kiertäväni ympyrää ja vajoavani vain syvemmälle. Siitä irroittautuminen vaati voimia ja vaikkei niitä paljoa ollutkaan aloin tapaamaan puolituttuja ja vanhoja ystäviä enemmän, pyysin heitä syömään (ravintolaan, kotia en jaksanut pitää kunnossa) yms. eikä tosiaan puhuttu koko iltaa masennuksestani. Mielummin ei ollenkaan. Ja joka kerta tajusin kotiin tullessani piristyneeni ja siitä sai voimia jatkaa vaikka välillä pelkkä suihkussa käynti tuntui kauhealta urakalta. Vielä kotiovella teki mieli kääntyä ja perua koko tapaaminen taas jollain verukkeella. Mutta siitä se lähti. Mä olin työkyvytön eikä ollut työpaikkaakaan odottamassa parantumistani. Ilmoittauduin työvoimapoliittiselle kurssille jossa piristyin koko ajan lisää. Oli kiva tutustua uusiin ihmisiin ja kurssi antoi jotain muuta ajateltavaa kuin masennukseni. Ihmettelenkin suuresti miksi ainoa oikea tapa parantua on muka vaan märehtiä masennusta ja pahaa oloa. Ymmärrän jos joku ei pysty puhumaan tunteistaan mitään, mutta minä kyllä pystyin puhumaan. Miksi piti vaan uudestaan ja uudestaan avata samoja tunteita ja asioita ja pahimmalta tuntui kun piti ikäänkuin siirtää syy jonnekin muualle, kaivella menneitä ja syyttää vanhempia tms. Miksei masentuneille vain järjestetä kaikkea kivaa piristävää päivittäistä toimintaa joka pakottaa nousemaan sängystä, kurssiluontoista tai jotain harrastustoimintaa. Tiedän että on päiviä ettei sängystä jaksa nousta, jalat ei vain kanna, mutta paljonko se auttaa jos ei ole syytäkään nousta?

Ja mun diagnoosi oli vaikea pitkittynyt masennus. Masennuskausia on edelleen mutta harvoin tarvitsen sairista, enkä suostu enää mihinkään psygologin juttusille jos tiedossa on taas sitä samaa vatvomista. Jos ihmisellä särkee vaikka pää, niin ei silloinkaan mennä juttelemaan pari kertaa viikossa jonkun kanssa että miltä nytpänsärky tuntuu ja keskustele läheistesi kanssa päänsärystäsi ja etsitään sen syy jostain lapsuudesta. Ei kai se päänsärky sillä katoa vaan pahenee vain ja muuttuu psyykkiseksi.

En osaa näyttää ihmisille heikkouttani, tuntuu että jos näytän sen, minua pidetään epäonnistuneena. Tiedän, että se on tyhmää, mutten halua antaa periksi.. Tuntuu, että tästä selvitään ilman että muiden tarvitsee nähdä pintaa syvemmälle..

Lisäksi ihmettelen, ketä muka auttaa tosiasiassa joku pitkä sairasloma masennuksen takia? Kuka toipuu märehtimällä ja tonkimalla omaa pahaa oloaan kotona vuoden päivät? Jos ainoa terapia on tunti viikossa psykologin juttusilla ja muuten vaan " levätään" kotona.

kun niin moni sanoo esittävänsä.. Teen itsekin samoin, mutta tajusin, että se vaan vie kauheasti voimia.. Yritän nyt opetella olemaan oma itsensä.. Se on todella vaikeaa. Mutta ehkä ainoa tapaa hyväksyä itsensä ja parantua.. Voimia kaikille masentuneille!!!!! Yritetään jaksaa!! :)

Palkattiin siivooja, kun en saanut kotia pidettyä kunnossa. Kävin suihkussa vain kun olin menossa johonkin. Miehen kanssa tehtiin yhdessä paniikkisiivous, jos oli vieraita tulossa.



Eipä se paljon ulkopuolelle näkynyt. Mistä ihmiset tietää mitä me syödään tai kuka meillä siivoaa. Sama ihminenhän minä silti olin.



Vein kyllä lapsia pariinkin kerhoon viikossa. Käytiin kylässä ja meillekin kutsuttiin vieraita. Että ulospäin oli tällaista ihan normaalia toimintaa.

mistä sen sitten tietää että on sitä itteänsä jos pystyy viettämään ihan normaalia elämää??? eikö kaikilla ole välillä alakuloisia fiiliksiä?

Ja pienetkin jutut vaativat suhteettoman paljon energiaa. En voi tuosta noin vain lähteä esim. kaverin luokse kahville, vaan pitää saada rauhassa valmistautua. Käydä suihkussa jne ja usein siitä huolimatta tuntuu että ei jaksa lähteä (vaikka haluaa!)

Eli jos istun paikallaan näprään hermostuneesti aina jotain. Minäkään en makaa sängyssä (vaikka haluaisinkin) enkä itke. Itkisin jos pystyisin, mutta en ole koskaan osannut edes itkeä, vaikka yrittäisinkin.

Varmaan siinä onkin osasyy mun masennukseen, että en näytä tunteitani.

Vierailija:

Varmaan siinä onkin osasyy mun masennukseen, että en näytä tunteitani.

Ihmiset jotka ei tiedä asiasta mitään, tekevät juuri tuollaisia johtopäätöksiä.

Minä esitän aina sukulaisille ja tuttaville, ja ulos mennessä olen laittautunut. Eli tsemppaan kaikissa tilanteissa missä masennus voisi paljastua. Muuten olen yleensä aina kotona, väsynyt ja työtön. Joinakin päviinä jaksan tehdä kotitöitä ja harrastaa, ja toisina minua ei saa sängystä ylös muuta kuin sohvalle istumaan.

Itseäni ärsyttää, se että ihmiset luulevat tietävänsä mitä on masennus ja se luulo, että masentuneet olisivat kaikki samanlaisia.

Vierailija:

Ihmiset jotka ei tiedä asiasta mitään, tekevät juuri tuollaisia johtopäätöksiä.

Minä esitän aina sukulaisille ja tuttaville, ja ulos mennessä olen laittautunut. Eli tsemppaan kaikissa tilanteissa missä masennus voisi paljastua. Muuten olen yleensä aina kotona, väsynyt ja työtön. Joinakin päviinä jaksan tehdä kotitöitä ja harrastaa, ja toisina minua ei saa sängystä ylös muuta kuin sohvalle istumaan.

Itseäni ärsyttää, se että ihmiset luulevat tietävänsä mitä on masennus ja se luulo, että masentuneet olisivat kaikki samanlaisia.

mutta yöt menee valvoessa ja miettiessä ja tietty itkiessä kun en pääse eroon näistä ongelmista ja en osaa niitä ratkoa. olen ravannut terapiassa ja hoitajilla mutta sekin stressasi joten en ole nyt käynyt yli puoleen vuoteen joten ajatusmaailma alkaa olla mitä kauheimmasta päästä ja ei jaksa kohta enää olla teko iloinen. mutta takasin laitokseenkaan en halua koska siellä en näe lapsiani.