koti-ikava?
vahan taustaa ensin. muutin suomesta pysyvasti reilu kuusi vuotta sitten ja edellisesta lomastakin siella on jo yli kolme vuotta. kuluneen kuuden vuoden aikana olemme ostaneet oman ihanan talon, saaneet kaksi lasta ja olen loytanyt maailman parhaan tyopaikankin.
' ongelmana' on siis koti-ikavan puuttuminen. olen sopeutunut tanne usaan paremmin kuin hyvin, suomesta kaipaan lahinna vain sukua ja kavereita (ja satunnaisesti maksamakkaraa...). kavisimme vierailulla toki vaikka kerran vuodessa, mutta lomat on taalla mita ovat ja lennot neljalle turkasen kalliita, siina siis syyt harvoille suomen visiiteille.
lahinna tassa mietityttaa se, etta iskeeko koti-ikava jossain vaiheessa joka tapauksessa? pitaisiko tassa alkaa henkisesti valmistautua jonkinsortin kriisiin/ahdistukseen?
Kommentit (5)
Olen asunut 12 vuotta vakituisesti muualla eikä tässä ajassa ole tullut koti-ikävää minullekaan :-o
Tottakai kaipaan perhettäni ja parhaita kavereita, mutta Suomi-ikävää ei ole. Yleensä olen vieraillut Suomessa 1-4 kertaa vuodessa, mutta nyt on eka kerta kun viimeisestä visiitistä on yli vuosi. Ensi kesänä olemme mitä ilmeisimmin menossa.
Minä taidan olla jotenkin juureton sielu sillä en muista edes lapsena ikävöineeni kun oli useamman viikon lomalla ilman äitiä ... Kotini on siellä missä minä olen.
Monet Suomessa alkuvuosina kyselivät koti-ikävästä ja huomasin että sen puuttumista kummeksuttiin kovasti.
koti- ikävän iskemistä jossain vaiheessa. Elää elämäsi joka päivä täydellä ja murehdi sitten, jos se aika tulee. Itse olen asunut kolmessa eri maassa ja minusta tuntuu, että olen ihanassa asemassa, kun minulle on ehtinyt kolmeen maahan juuria kasvaa. Kuitenkin tuntuu, että kotimaani on nyt tässä maassa, missä perheeni on, mikä ei kuitenkaan ole synnyinmaani.
Siinä ajassa ei koti-ikävä vielä painanut ennen kuin noin kuukausi sitten sain uutisen: äitini on joutunut sairaalaan ja hän on kriittisessä tilassa.
Koti-ikävä iski tajuntaani kerralla, ja lujaa! Vasta nyt tunnen olevani todella kaukana vanhemmistani ja siskoistani. Olen jutellut heille nyt päivittäin, mutta suru, tuska ja koti-ikävä ovat nyt mittaamattomat. Kävin katsomassa äitiäni, mutta lyhyt vierailu ei tuonut suurtakaan helpotusta. Päinvastoin, ikävä Suomeen kasvoi entisestään.
Vinkkinä voisin vain todeta, että vaikka olet kaukana etkä kovasti kaipaile Suomeen, niin pidä silti sinne säännöllisesti yhteyttä. Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Olen äärimmäisen iloinen niistä tammikuun päivistä, jotka vietimme Suomessa hiihtäen ja nauttien molempien vanhempieni kanssa ja olimme kaikki terveitä.
Enka rehellisesti kaipaa Suomeen. Siella on kiva kayda lomalla ja sukulaisia tietysti on ikava, mutta mitaan " koti-ikavaa" en tunne, pain vastoin tykkaan suuresti nykyisesta asuinmaastamme Belgiasta enka halua taalta pois (ollaan asuttu myos Kanadassa, Saksassa, ja UK:ssa). Taalla v:sta 2003, ja tama on meidan koti, tanne palaan aina mielellani.
Nyt taitaa olla 13.vuosi meneillään. En ole kokenut varsinaista kaipuuta Suomeen ollenkaan. Perheen jäsenet on ainoat, joita ikävöin. Suomalaisia ruokiakaan ei tule kovin usein laitettua tai leivottua. Välillä tietenkin, mutta ei ne mun mielessä liity koti-ikävään, on vaan joku idea ja sitten sen toteuttaa samanlaisilla filliksillä kuin vaikka kiinalaista ruokaa tai saksalaista kakkua... :)
Ainoa, mistä vähän on tullut kaipuuta esiin, sekin kyllä lähinnä vain perheen takia, oli kun on jotakin hankalampaa elämänvaihetta, missä selvästi tajuaa, että on kaukana perheestään, jolta vois saada tukea. Mutta se olis varmaan sama asia vaikka asuis vaan toisella puolella Suomea. Eli varmaan sen tasoista ikävää, kuin muillakin jotka eivät vanhempien ja sisarusten kanssa asu samalla paikkakunnalla.
Suomessa on ihana luonto, suurimmaksi osaksi... :) Mutta muuten en tunne siellä oloani niin hyväksi, että ajattelisin sen olevan mitenkään parempi paikka. Ehkä se auttaa, että olen luonteeltani sopeutuvainen ja innokas uusien asioiden kanssa... no, tuo jälkimmäinen alkaa pikkuhiljaa hiipua. Yhdessä vaiheessa kun oli muutama muutto lyhyin väliajoin, niin ajattelin, että innokkuus alkaa nyt kadota kokonaan, mutta se oli turhaa miettiä sellasta. Elämä olis tylsää, jos olis kovin tasapäistä väkeä, joten kai tämä ulkomanelämä sopii mulle. :)
Olen samaa mieltä edellä kirjottaneiden kanssa, että koti-ikävää on turha jäädä odottamaan. Jos se tulee oikein voimakkaaksi, eikä siitä meinaa päästä millään yli, niin sitten kai on pakko palata, mutta ei sitä kannata odotella. Ei se kaikilla tule ikinä, tai voi mennä vuosikymmeniä, että se tulee... Itse kuvittelen, että ehkä eläkevuosina olis kiva olla Suomessa turvallisissa kuvioissa. Toisaalta miehen kotimaassa eläkeläiset on paljon virkeämpiä, joten voi olla, että se maa lopulta voittaa...
Ainoa asia, mikä saattaa nyt vähän huvittaakin, mutta oon miettinyt että, jos vanhana dementoituu ja unohtuu kaikki muut paitsi kotimainen kieli, sitten ei paljon naurata ulkomailla... Mutta toivottavasti siihen on vielä pitkä aika... :):)