En osaa olla onnellinen odotuksesta

Ei raskaudesta tarvitse pitää tai nauttia, se on se päämäärä mikä merkitsee. Äskettäin synnytysvalmennuksessä kätilökin ironisoi, miten vain enemmän pitäisi nauttia, vaikka olo olisi kuinka tukala. Raskaus on raskasta, turha siihen on kasata vielä sen lisäksi mitään paineita että pitäisi olla koko ajan onnellinen :-)



hyvää loppuodotusta,



kalliope

Itse odotan toista lasta ja alussa tuntui, että mieheni oli onnesta sekaisin ja minä vaan odotin, että pahoinvointi helpottaa, pahoivoinnin lisäksi kärsin vuodoista eli yritin vaan ajatella päivä kerrallaan. Hae sairaslomaa se ainakin auttoi minulla. Puhuin myös miehelleni joka oli todella aivan ihana teki kaikki kotityöt, kävi kaupassa ja antoi aikaa 7 v. esikoiselle. Tyttäremme ollut isin apuna tehnyt helppoja kotitöitä ja pitänyt minulle seuraa kun jouduin vuotojen takia vaan lepäämään.



Vuodot onneksi loppuivat ja vauva voi hienosti. Onnellisuus raskaudesta tuli pikkuhiljaa kun uskalsin luottaa siihen, että tämä on nyt meidän perheen oma pikku pallero joka kasvaa ja kehittyy.



Tiedän että mielessä pyörii myös paljon muita asioita, mutta luota siihen, että kaikki asiat loksahtaa paikkoilleen.



Voimia sinulle!

Samantyyppinen tilanne on ollut täälläkin, kovasti toivottu vauva oli saatu aikaiseksi, mutta mieli oli maassa pitkään. Itseäni ihan selvästi masensi itse raskaus, kaikki ne vaivat, muutokset ja epävarmuudet sekä huolet. Nyt, kolmannen kolmanneksen lähestyessä, alakuloisuus on mennyt ohi, ehkä sen takia, että on tottunut olla raskaana ja tietää, että se päättyy joidenkin viikkojen päästä.



Mediassa hehkutetaan aina tulevia äitejä ja heidän helppoja raskauksia. Se on täyttä hölynpölyä, että raskaus olisi jotain naisen hehkeintä aikaa ja että koko sen ajan täytyy leijua onnellisuuden pilvissä. Raskaus on tosiaankin raskasta sekä fyysisesti että henkisesti. Huoli vauvasta on kova, koska vauvaa ei näe tai tunne koko ajan. Kun on lisäksi väsynyt, huonovointinen tai vaivainen, onko joku ihme, että olo ei ole onnellisin mahdollinen?



Monella nettipalstalla äidit avautuvat tästä samasta aiheesta ja mielestäni se on rohkeaa ja ihanaa, että näistäkin asioista voi keskustella täällä. Normaalielämässä kaikki eivät välttämättä uskalla sanoa ääneen, että nyt ei tunnu niin kauhean onnelliselta. Palstoilla kuitenkin huomaa, että nämä tunteet ovat ihan normaaleja.



Tsemppiä koetukseen ja voimia odotukseen, aika menee kuitenkin nopeasti ja kohta saamme kaikki palkintomme :)

Juu ei täälläkään olla hymy huulella koko aikaa, eikä oikein kiinnosta yhtään mikään. Rehellisesti sanottuna ****** ihan armottomasti tämä odottaminen ja koko ajan vaan toivoo että tulis äkkiä syyskuu.



Meille tulossa esikoinen ja kovasti toivottu on ja yritetty. Silloin kun plussasin niin olin pari viikkoa ihan taivaissa ja nyt on alkanu tympäsemään :(. Mies on ihan tohkeissaan ja innoissaan, varsinkin nyt ekan ultran jälkeen kun kuuli kaikki sydän äänet ja näki vauvaa. Tottakai tuo oli minullekkin taivaallinen kokemus, mutta kun itse on tiennyt jo kauan että vauva elelee siellä ja miehelle se oikeastaan meni käsitykseen vasta nyt :). Tulee sitten huono omatunto kun ei ole yhtä täpinöissään kuin mies...

Mulla vaan ärsyttää kun koko ajan joku on lässyttämässä korvan juuressa että mitä saan syödä, mitä en, mitä saan tehdä ja mitä en.

Onneksi mies on ymmärtänyt minun murjotuksen ja eletään tavallista elämää, eikä vauvasta edes puhuta joka päivä. Minun vointia mies onneksi jaksaa parantaa ja tehdä paljon hommia etten ihan tympäänny tähän odottamiseen.



Sitten kun vielä suurin osa hehkuttaa sitä niiiiin ihanaa raskautta ja että nauti nyt kun saatte olla vielä kahdestaan miehen kanssa. Siis ollaanhan me nyt hel***** oltu kahdestaan jo vaikka kuinka kauan ja eiköhän me kumpikin tiedetä että mitä " uhrauksia" lapsi tuo.

Enkä kyllä muutenkaan oikein ymmärrä tuota ns. uhrautumista lapsen takia.... Jos me oltais täysin itsekkäitä oltu eikä oltais haluttu luopua kahdestaan olosta niin eikai sitä nyt oltais lasta saamassakaan!



Ja arvatkaa kysyykö kukaan enää että mitä meille kuuluu? Ei vaan että onko hommattu vauvalle sitä ja tätä ja tuota. Ja kaikki puheet kääntyy vaan siihen tulevaan vauvaa, ihan kuin minulla ja miehellä ei nyt olisi enää mitään muuta maailmaa kuin vauvan tulo ja sen tarvikkeet.

Huoh.... Kuulostaa ihan tosi katkeralta. En kyllä myönnä sitä olevani vaan tahtoisin vaan vauvan syliin ja elää tavallista elämää (= saada syödä maksapasteijaa).



Voih, odottavan aika on pitkä....

meillä kotona miehen kanssa naureskellaan joka päivä tälle akkainlehtien " ihanalle odotukselle" , kun närästää ja mielialat heiluu miten sattuu. Raskaus ei ole elämän parasta aikaa. Mua on ihan alusta asti todella rasittanut tämä yleinen lässytys " kehossa tapahtuu muutoksia" ja kuinka hehkuvalta (muka) näytän - salaisuus on reippaanpuoleisessa poskipunan käytössä... Olen jo yli kolmekymppinen ja aina saanut rauhassa tehdä asiat niin kuin parhaaksi näen, niin yhtäkkiä onkin koko ajan jotain rasvaa levitettävä johonkin, tukisukkia käytettävä ja reippailtava ja syötävä oikein ja otettava vitamiineja...



Nyt kun olen jo äitiyslomalla - alkaa vähän helpottaa, kun ei tarvitse kuunnellla ihmisten kommentteja ja ohjeita koko ajan ja saa olla ihan rauhassa, jos haluaa. Jännittää tietysti tuleva, itkettääkin välillä, että mitenkähän tästä selvitään. Mutta eihän onni olekaan sellaista kokoaikaista touhua, vaan se tulee aaltoina - niitä odotellessa.



merimörkö 36+5



ps. maksamakkaraa saa nykyohjeiden (hki) mukaan kohtuudella syödä...

ja lähinnä pelottaa tällä hetkellä.



eka raskauteni oli aika vaativa henkisesti ja fyysisesti, pahoinvointi vei mehut ja jouduin nesteytykseen useaan otteeseen. Lisäksi olin todella väsynyt.



Koko ensimmäisen raskauteni ajoista en muista paljon muuta kuin nukkumisen, nukkumisen ja nukkumisen. Kävin töissä ja töistä suoraan sänkyyn ja lonkkaa seuraavaan aamuun asti ja taas töihin.. huoh. Ja vielä piti muka olla hehkeänä, just...



Nyt yritän hemmotella itseäni mahdollisimman paljon mm. kaikilla ihanan tuoksuisilla naamioilla ja syön vitamiineja alusta asti, että välttäisin väsymyksen. Jännittää milloin pahoinvointi alkaa ja väsymys.