Mistä tietää käyvänsä jaksamisen äärirajoilla?

Minä kävin siellä viime keväänä. Vasta nyt jälkikäteen tajuan sen.

Herään öisin ja suoritan unissani arjen askareita/töitä/jotain hanketta. Alan itkemään ihan pienistä arjen vastoinkäymisistä (tyyliin oliivi-öljy on loppu kun haluaisin tehdä siihen salaattikastikkeen rypsiöljyn tilalta). Minäkuvani on vääristynyt, enkä ole lainkaan tytyyväinen omiin suorituksiini/vartaloon tms. Mieheni ja lapseni ovat vain tahallaan ärsyttämässä minua hulluuden partaalle. Otan oikeudekseni haukkua muita kun itseäni ahdistaa. Onneksi tuhnnistan oman väsymykseni (näissä ääri-ilmiöissäkin) ja viimeistään silloin pysähdyn pyytämään apua.

Jotenkin tästä äärirajoilla pyristelemisestä on tullut mukamas normaalia. Hassua, miten kaikkeen tottuu. Milloinkahan tulee seinä vastaan?

Kaikki pikku asiat ottavat aivoon ja todella alkaa itkemään kun paahtoleipä tippuu lattialle.

Ei muista mitään, ei muista että piti hakea lapsi hoidosta. Huomaa seisovansa roskapussi kädessä kaupan edessä, käsilaukku roskiksessa lapsi siellä hoidossa, josta se ensin piti hakea ja ihmettelee miksi seisoo tässä kun pitäsi olla hammaslääkärissä sen lapsen kanssa.

Esim. sulla meno noin kahden tunnin kuluttua, matkaan menis puoli tuntia. Ehdottomasti oltava ajoissa paikalla. Alat pestäkin kylppäriä kaksi tuntia ennen lähtöä kun tässä hyvin ehtii vielä jynssään kaakelit.

Ja sit seuraavassa vaiheessa olet jossain pöydän alla etkä suostu tulemaan pois. Näin muistan erään yritysjohtajan romahtaneen.

kannattaa hakea apua lääkäristä, uupumuksesta kestää toipua todella pitkään

pienten lasten äiti.

jos se jatkuu viikko- ja kuukausitolkulla.

Monet on tuollaisia vuosikausia. Se vain liittyy siihen valvomiseen, lasten sairasteluun jne.

ja samalla muut ihmiset ovat huolissaan joko sinusta, lapsista tai molemmista. Kun ihmiset kysyvät, missä on huumorintajusi, miksi näytät väsyneeltä ja miksi lapset ovat niin vakavia.

burnoutin takia ja hällä rupesi kanssa muisti pätkimään.