Toivoisin, että isäni kuolisi

Vierailija:

Saatanan ääliö

Tekispä mieli sanoa että kiitti vitusti mahtavasta otsikosta.

Oma isäni kuoli kun olin 17-vuotias, ei ollut ylioppilasjuhlissani, ei häissäni, ei nähnyt lapsenlapsiaan.

Millainen ihminen toivoo oman vanhempansa kuolemaa ja vielä paljastaa kylmyytensä laukomalla jotain noin idioottimaista julkisesti?

Toivon että sun miehes tai lapses kuolee niin tiedät mitä suru oikeesti on.

No kuuleppa.

Minua on lapsena hyvksikäytetty (tosin ei isäni toimesta) vuosia. En silti toivo sitä samaa toisille.

Yritähän ymmärtää tämä raaka tosiasia, että jokainen elossa oleva ihminen ei ole läheisilleen ilo.

ap

En koskaan ollut hänen sylissä, eikä hän millään tavalla osoittanut välittävän minusta, vaan enemmän. Usein hän suuttui jostain pikkuasaista ja pelkäsin häntä.

Tätä nykyä en tunne mitään häntä kohtaan ja olisi ihan sama jos hän kuolisi.

meille kävi just niin että poliisit tuli oventaakse just kun mun mieheni tuli reissusta ja luulin että jotain muuta, mutta kun poliisit sanoi että äitisi on löytynyt kuolleena sängyn ja seinän välistä, minulle tuli itku ja helpotus toisaalta siitäkin että piina ja kiusaaminen loppu.



En edes järjestänyt hautajaisia tai käynnyt katsomassa häntä kuolleena.

pelkäsin kamalasti en tiedä mitä varten pelkäsin kai omaa reaktiota olenko onnellinen vai mitä?Sen verran olin hänen elinaikana kuunnellut häntä että halusi polttohautauksen ja sen sai ja vein hänen purkkinsa sinne minne hän sen halusi....mutta sitä siunaamistilaisuutta ym kun ensin ihminen on arkussa ja sen jälkeen poltetaan en mennyt ja hänen juoppo poikakaverinsa ei edes mennyt hän oli papin kanssa kaksin kirkossa.

Kirjoitin sen lapun papille joka oli vissiinkin lukenut sen tyhjälle salille ja arkulle.

Pappi kyllä ymmärsi kun sanoin etten pysty tulemaan vihaltani,surultani...

Mutta helvetinmoinen selvittely jäi sitten mulle hänen perintöasiat ym sotkunsa, ja mä isäni kanssa ne hoidin, muut halusivat rahat....

Vaikka oma ' kultainen' isäsi on kuollut, eikä valitettavasti ole päässyt sinulle tärkeisiin juhlin, niin silti saattaa olla joku toinen joka toivoo isänsä kuolemaa.



Ymmärrän ap:tä!



Itselläni ei ole alkoholisti isää, mutta isä joka oli ihanan kultainen. Nyt on vain haamu hänestä jäljellä. Vielä en toivo, että hän kuolisi. Mutta välillä mietin, että olisiko ollut parempi, että hän ei olisi jäänyt eloon.

vaan surevat sitä, että ovat saaneet sellaisen kohtalon, jonka tulevat muistamaan loppuelämän. Kaikki vanhemmat eivät tosiaan ole enkeleitä, ennemminkin helvetistä lähtöisin.

Pumpulissa kasvaneet eivät sitä tajua, vaan luulevat, että ihminen joka toivoo läheisensä kuolemaa, on itse paha. Ja luulevat, että anteeksianto ja pään silitys muuttaa kaiken...

Jos eläisin täydellisessä maailmassa, jossa haaveilemalla haaveet muuttuu todeksi, toivoisin että isäni raitistuisi ja haluaisi jakaa elämänsä minun ja perheeni kanssa!!



Mutta viina on hänelle tärkeämpää.



Minua raastaa se, että joudun lapseni kännykkänumeron laittamaan salaiseksi ja ilmoittamaan tämän asian isälleni. Lapset ovat hänelle tärkeitä, vaikka hän ei heitä hirveästi näe. Ne harvat kerrat kun isä on selvinpäin ja näkee lapsia, hän konttaa lattialla ja leikkii kuin viimeistä päivää. Aivan mahtava pappa olisi jos...



Tiedän, että hän murtuu täysin kun kuulee, että esikoisen puhelinnumero on salainen ja hän ei sitä tule saamaan tietoonsa. Tilanne voi johtaa kahteen suuntaan: hän joko taianomaisesti herää huomaamaan että viinanjuonti on typeryyttä ja raitistuu. Tai sitten hän sotkeutuu itseääliin ja lähipubissa märisee muille juopoille, miten hänen ainoa lapsensa riistää lapsenlapset häneltä.



Toivon, että reagointitapa on ensimmäinen vaihtoehto, mutta pahoin pelkään, että todennäköisesti se on tuo jälkimmäinen.

Kun kerron asiasta, aion tehdä sen nenätysten ja lempeästi. " Rakastan sinua ja olet hyvä pappa, mutta alkoholi hallistee elämääsi. Lapsen ei tarvitse kuunnella kännisiä juttujasi ja siksi hänen numeronsa on salainen" Ja sitä rataa. Silti pelottaa miten jatkossa...



ap

minun isäni oli ylioppilasjuhlissani, valmistujaisissani, häissäni. kaikissa näissä otti viinaa tai oli kaameassa krapulassa. häissäni oli krapulassa.



pidin isästäni kuitenkin kovasti. hän hylkäsi kuitenkin minut aivan totaalisesti, kun erosi äidistäni ja otti uuden nuoren vaimon. ei vastaa puheluihin. sähköpostia laittaa 4 kertaa vuodessa työpaikan osoitteesta työaikaan. lapseni eivät enää tunne ukkiaan. alkuvuodet oli hyvinkin kiinteästi tekemisissä lasten kanssa, siis ennen eroa. enää ei ole.



häpeä omasta isästä, joka hylkää lapsensa, on sanoinkuvaamaton. se tunne, että minun on hylätty, on kamala. minä en ole minkään arvoinen, saati lapseni. toiset vanhemmat rakastavat vaikka vankilassa olevia lapsiaan, mutta minua ei. noin vaan voi jälkeläisensä yhtäkkiä hylätä.



minusta olisi helpompaa jos hän olisi kuollut. olisi jäänyt edes hyvät muistot, vaikka noita alkoholinhuuruisia muistoja onkin paljon.



ai pitääkö lapsen rakastaa tosiaan vaikka minkälaisia vanhempia, mutta vanhempi voi hylätä hyvätkin lapsensa ihan naps tuosta noin vaan?

ex-ystävätär on alkoholisti ja kuljin hänen rinnallaan pitkän matkaa - vaikka emme pidä enää yhteyttä en todellakaan toivo hänen kuolemaansa pikemminkin tervehtymistä ja onnellista elämää. Kannattelin tätä alkoholisoitunutta ystävää pitkän aikaa ja tiedän asian raskauden. Olen jopa vienyt AA-kerhoon ja silloin pääsi joksikin aikaa irti viinan kiroista.



Tiedän myös mitä on kuunnella kännisen jorinoita puhelimessa yms. On mahdollista pitää puhelin irti seinästä yöllä tai kännykkä äänettömällä.



Jossain vaiheessa tuli kuvioon myös mielenterveysongelmat viinan lisäksi.



En toki tiedä alkoholismista ja perheväkivallasta omassa kodissa.



Omat vanhempani ovat sairaita ja iäkkäitä ja ajatus heidän kuolemastaan on ikävä ja pelottavakin asia, sitä haluaisi pitää aina vanhempansa. Toki en tiedä lähtöjärjestystä vaikka aikani olisi ennen heitä ja onneksi en tiedäkään.

Äitini on juoppo, ei ihan pohjalla mutta aika pahassa jamassa kuitenkin. Jos ei juoppoja tunne, ei voi todellakaan tietää, miten itsekkääksi kusipääksi alkoholi ihmisen tekee. Alkoholisti rakastaa pulloaan ja ajattelee vain itseään. Aivot hapertuvat pikkuhiljaa, joten järkevät keskustelut käyvät mahdottomiksi. Sitä on todella raskas katsoa.



Älkää ihmiset verratko rakkaita kuolleita toisten ihmisten ilkeisiin tai juoppoihin läheisiin. Joku isä ja äiti on hyvä, toinen ei. Ehkä on ollut suurempi onni saada hyvä vanhempi ja menettää hänet kuin huono, josta ei pääse eroon.

Mutta ei se älyä koskaan juoda tarpeeksi.

Pilasi minun lapsuuteni eikä aikuisiässäkään hurraamista, nyt ei vaan tarvitse olla tekemisissä enää jollei ole ihan pakko.

Mutta samaa pelottelua ja piinaa tekee lapsenlapsilleen eli minun lapsilleni. Joskus tekis mieli ihan pikkusen tönäistä sitä parvekkeella.... mut en sentään ala omaa elämääni tuhoamaan. Eiköhän se aikanaan kuukahda.

Rakastan isääni.



Olen surullinen että viina on hänelle tärkeämpää kuin me.



Jos isäni raittiuden hinta olisi perinnöstä luopuminen, luopuisin hetkeäkään miettimättä! Voisin vaikka maksaa että saisin hänestä raittiin.



Koska mikään ei auta, raitista hänestä ei tule, olisi parempi että kuolisi pois. Ei tuo tunnu itsekään olevan kovin onnellinen elämässään.



ap

Vierailija:

ex-ystävätär on alkoholisti ja kuljin hänen rinnallaan pitkän matkaa - vaikka emme pidä enää yhteyttä en todellakaan toivo hänen kuolemaansa pikemminkin tervehtymistä ja onnellista elämää. Kannattelin tätä alkoholisoitunutta ystävää pitkän aikaa ja tiedän asian raskauden. Olen jopa vienyt AA-kerhoon ja silloin pääsi joksikin aikaa irti viinan kiroista.

Tiedän myös mitä on kuunnella kännisen jorinoita puhelimessa yms. On mahdollista pitää puhelin irti seinästä yöllä tai kännykkä äänettömällä.

Jossain vaiheessa tuli kuvioon myös mielenterveysongelmat viinan lisäksi.

En toki tiedä alkoholismista ja perheväkivallasta omassa kodissa.

Omat vanhempani ovat sairaita ja iäkkäitä ja ajatus heidän kuolemastaan on ikävä ja pelottavakin asia, sitä haluaisi pitää aina vanhempansa. Toki en tiedä lähtöjärjestystä vaikka aikani olisi ennen heitä ja onneksi en tiedäkään.

Yhtään väheksymättä, väitän että eno tai ystävätär ei ole sama asia kuin omat vanhemmat/veli tai puoliso.

ap

Ihminen jota kohtaan sinulla ei ole mitään velvoitteita, ihminen, jonka asiat (taloudelliset tai muut) eivät sinulle kuulu!



Ei sinulle tulla kertomaan, että on ajanut autolla jonkun hengiltä ja samalla itsensä? Ei se ole toisinsanoen sinun taakkasi..



Lapsilla kun on tämä hieman erilainen taakka! Vanhempien teot ja tekemättä jättämiset seuraa, vaikka kuinka yrittäisit työntää heitä pois elämästäsi!

Vierailija:

Aivot hapertuvat pikkuhiljaa, joten järkevät keskustelut käyvät mahdottomiksi. Sitä on todella raskas katsoa.

Juurikin noin. Alkaa tuntua, että selväpäisenäkin käydyt keskustelut ovat ihan puutaheinää.

ap

Sellaisen ihmisen, joka ei ole elänyt alkoholistin läheisyydessä ei tulisi tuomita näitä negatiivisia kirjoituksia. Itse elin onnellisen lapsuuden, mutta mieheni alkoholisoitui ja kuoli pari v sitten.



Toisaalta suren ja kaipaan sitä aikaa mikä meillä oli ennen alkoholisimia ja sitä että lapset joutuvat kasvamaan ilman isää. Toisaalta olen helpottunut ettei lasteni tarvinnut tajuta isänsä sairautta ja ettei minun enää tarvitse nukkua koiranunta ja miettiä missä mies luuraa, minne on sammunut yms. lieveilmiöitä.

toisaalta... minäkin toivoin vuosia alkoholisti isäni kuolemaa. Lopulta hän kuolikin, viime vuoden lopulla joulun alla. Hautajaiset olivat pari päivää ennen joulua. Paljon jäi sanomatta ja selvittämättä. Isäni yritti raitistua, mutta viina vei aina voiton. Hän kuoli alkoholin aiheuttamiin vauriohin elimistössään: hänellä oli maksan, sydämen ja munuaisten vajaatoiminta - näistä sydän petti. Vaikka isäni oli alkoholisti ja vihasin sitä millaiseksi hän muuttui juotuaan - rakastin häntä kuitenkin isänä ja lasteni isoisänä. Lapset kaipaavat vaariaan ja minä kaipaa isääni. Jos voisin vielä toivoa, toivoisin, että hän olisi saanut elää vielä hetken kauemmin.

ja hän kuolikin sitten 52-vuotiaana. Se oli todellinen helpotus meille kaikille sekä äidilleni että veljellenikin. Silti sanon että me kaikki todella rakastimme häntä. Toivoimme kuolemaa lähinnä sen takia että hän pääsisi kärsimyksistään. Tietysti jos vaihtoehtona olisi ollut raitistuminen olisimme toivoneet sitä, mutta kun se ei ollut meistä kiinni.

Vierailija:

Sellaisen ihmisen, joka ei ole elänyt alkoholistin läheisyydessä ei tulisi tuomita näitä negatiivisia kirjoituksia. Itse elin onnellisen lapsuuden, mutta mieheni alkoholisoitui ja kuoli pari v sitten.

Toisaalta suren ja kaipaan sitä aikaa mikä meillä oli ennen alkoholisimia ja sitä että lapset joutuvat kasvamaan ilman isää. Toisaalta olen helpottunut ettei lasteni tarvinnut tajuta isänsä sairautta ja ettei minun enää tarvitse nukkua koiranunta ja miettiä missä mies luuraa, minne on sammunut yms. lieveilmiöitä.

Häneltä on jo haima brakannut ja hänellä ei ruoka paljon pysy sisällä. Jotenkin tuntuu pahalta seurata sitä ikuista oksentelua. Oikeastaan tämä onkin yksi syy, miksi en enää halua erotakaan. Koko ajan tuntuu, että kohta se loppu tulee ja välillä tuntuu, että enää ei kestä pitkään. Jostain hän kuitenkin ihmeellisesti taas saa voimia ja oksentelu vähenee ja hän on taas elämässä kiinni. Hänen kanssaan kuitenkin tulee toimeen, vaikka sitä humalaista ääntä inhoankin ja sitä, että en voi puhua päivän kuulumisia hänen kanssaan. Kun tekee mieli kertoa jotain, niin humalassa hän ei tietysti ymmärrä yksinkertaistakaan asiaa, vaikka muuten (yllättävää kyllä) vaikuttaakin järkevältä. Jos vieras hänet näkisi, niin ei välttämättä ymmärtäisi, että toinen on humalassa, mutta kun minä tiedän muutoksen, niin näen kyllä, että nyt taas on viinapää valloillaan.

Hei! Oli ihan pakko vastata. Mieheni on alkoholistiperheen lapsi, itse olen pumpulissakasvanut, normaalin lapsuuden viettänyt ihminen. En koskaan voinut kuvitella millaista on kun vanhemmat ovat juoppoja. Millaista on kun äiti soittelee jatkuvasti ja uhkaa tappaa itsenä, äiti on kadonnut jonnekin känniporukoihin, ryyppää töissä, sekoilee tässä pikkukaupugissa, haukkuu kaikki, joulut yms juhlat on yhtä ryyppäämistä...Anopin kuolema oli meille kaikille helpotus, surullista mutta totta. Itse olin osallisena tässä reilut kymmenen vuotta enkä tuomitse ketään joka kokee alkoholistivanhempansa kuoleman helpotuksena tai toivoo sitä jopa.



Appeni, joka oli lähtenyt perheensä luota 70-luvun lopulla, lasten ollessa pieniä, kävi totaalisen pohjalla. Ei pitänyt yhteyttä lapsiinsa, asui jossain parakissa jne. Hän on nyt ollut kuivilla jo vuosia, tekee nuorten parissa vapaaehtoistyötä ja on aivan eri ihminen kuin se juoppo, hakkaava isä jonka mieheni tunsi isänään. Nyt pitäsi vain jotenkin unohtaa lapsuuskokemukset ja antaa papalle mahdollisuus lastenlastensa kanssa...yritämme kovasti, itselläni ei siis ole ennakkoluuloja mutta ymmärrrän miestäni jos tilanne on vaikea. Itse olen hemmetin ylpeä että appi pystyi ja halusi tehdä moisen käännöksen elämässään. Selviytymistarinoitakin on, silloinkin kun toivo on jo mennyt. Appi ei ole uskossa mutta luulen, että muiden juoppokavereiden kuolema pisti ajattelemaan...



Voimia kaikille vastaavaa kokeneille. Luulen, että ei ole mitään mitä voisitte tehdä auttaaksenne. Joskus on jopa aiheellista katkaista välit aivan kokonaan, oman mielenterveytensä takia.

ja antaa anteeksi ja ties mitä. Mutta se vaan on hirveän raskasta elää alkoholistin lapsena. Kun vaikka kuinka ymmärtää, että vanhempi juo

ehkä herkkyyttään tai lapsuudenkokemuksiensa takia tai mikä nyt onkin syy, niin ei se poista sitä vaikeutta ja hankaluutta siitä kanssakäymisestä.



Ja kun se vaan jatkuu ja jatkuu, kun kyse on vuosikymmenistä, että joku ihminen varjostaa elämää. Raskasta on sitä itsetuohoa vierestä katsoa. Ymmärrän, että ap toivoo, että se hirveä taakka hänen elämästään poistuisi. Varmasti toivoisi, että se voisi tapahtua jotain muuta kautta kuin isän kuoleman kautta, mutta jos muuta mahdollisuutta ei ole?