Lue keskustelun säännöt.
Uhmaongelma - mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä?
26.02.2008 |
Kolmevuotiaallamme on hirveä uhma nyt menossa. Pahinta ovat eivaa-veivaa -tilanteet, joista ei tunnu olevan pääsyä ulos.
Esim. tällainen:
On välipala-aika ja kysyn tytöltä, ottaako hän mansikka- vai banaanijugurtin. Hän valitsee mansikan. Sitten, kun hän istuu tuoliin, ilmoittaakin yhtäkkiä, että en syö. Minä sitten siihen, että pitää syödä, seuraava ruoka on vasta silloin ja silloin ja jos ei nyt syö, tulee kaamea nälkä ennen sitä. Lapsi: En syö. Minä: Selvä. Ja laitan jugurtin takaisin jääkaappiin. No siitäkös alkaa huuto, että syön, syön, mansikkajugurtin. Ja kun minä annan jugurtin takaisin, sanoo taas, ettei syö. Sitten menee jo käämi ja nostan tytön posi pöydästä, että hyvä on, et sitten syö ja olet nälässä seuraavaan ruokaan asti. Ja tytöllä taas hirveä huuto, että syön syön. Raivoaa siinä sitten joskus kauankin, mutta ruokaa ei saa ennen seuraavaa ateriaa.
Eli siis periaatteessa tyttö voitti, kun aloitti kinastelun en syö-marinalla ja homma päätyy siihen, että ei sitten syö. Mutta toisaalta häntä harmittaa, että minä päätän, että hän ei syökään kiukuttelun takia ja hänelle jää nälkä. Mutta toisaalta haluaisin, että homma päätyisi siihen, että syö, kun varmasti on nälkäinen.
Mitä mä keksisin? Näitä venkoiluja tulee muulloinkin, kun ruuan kanssa. Esim. uloslähdössä, pukemisessa jne.
Argh. Sanokaa nyt ainakin, että tää menee parissa kuukaudessa ohi, jookos...
Kommentit (30)
koskaan ei ole saanut ottaa leluja/kirjoja tms. ruokapöytään, eikä meillä ole harrastettu mitään jippoja (just näitä auto tulee juttuja tms.)
Ruokana on sitä mitä tarjotaan, pakko ei ole syödä jos ei maistu, mutta muutakaan ei tule.
Meillä on ruokarauha ja lapsi on syönyt aina hyvin ja kaikkia ruokia.
Meillä hoidossa ollut lapsen serkku oppi myös kolmessa päivässä syömään venkoilematta. Tästä olivat hänen vanhempansakin hyvin ihmeisään, kun palasivat reissusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Kouluikä on sopiva ikä aloittaa, sen olen omien kohdalla huomannut. Ennen sitä maailma saattaa tuntua aika turvattomalta paikalta, jos joutuu itse tekemään isoja päätöksiä eikä voi luottaa vanhempien harkintakykyyn.
Ainakin oma kaksivuotiaani on tyytyväinen kun saa itse valita. Annetaan tilaa sen lapsenkin mielipiteelle, mutta turvallisella tavalla, niin ettei ole liikaa valinnanvaraa. Eli pari sopivaa vaihtoehtoa.
kuten mihin tahansa muuhunkin. järkkyä katsella kuinka vanhemmat lähtevät lapsen temppuiluun mukaan ja sitten vielä ihmetellään, että kun lapsi syö huonosti. Kerran sanotaan ja toisen kerran varoitetaan, että seuraavasta poistutaan ruokapöydästä ja tämä todellakin tepsii. syömishäiriöisiä lapsia on jo aivan liikaa!! vanhemmuus on juuri rajojen asettamista rakkauden nimissä! miksi se on niin hankalaa? ahdistuneen ihmisen on hankala sietää toisen itkua ja pettymystä..
Kaikki lapset ovat lopulta oppineet syömään nätisti itse pöydässä vaikka taaperona " pelleiltiinkin" .
sokerista puhumattakaan, ja miettiä miks moista moskaa edes lapselle syöttää. Tokaks oletkos ottanu lasta syliin ja halinu ja pusinut oikein kunnolla, ja kysynyt onko pienellä pupulla halipula, yleensä niillä on. ja ihan kummasti rauhoittaa sylissä olo. Kolmanneks kannattaa muistaa että uhmaikä ei kestä loputtomiin ja ihan yhtä hyvä tulos tulee, pysyi tiukkana tai ei, antoi periksi tai ei. Kirjoitan kokemuksesta, 5 omaa ja yli 20 päivähoitolasta hoitaneena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
psykologiaa tietävän. Jos rankaiseminen auttaisi, ni varmaan piiskattais koululaiset ja vangit päivittäin.
Jos sotkee ja joutuu sen vuoksi pöydästä pois, on ok. Piiskaus ei.
Vierailija:
psykologiaa tietävän. Jos rankaiseminen auttaisi, ni varmaan piiskattais koululaiset ja vangit päivittäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
sokerista puhumattakaan, ja miettiä miks moista moskaa edes lapselle syöttää. Tokaks oletkos ottanu lasta syliin ja halinu ja pusinut oikein kunnolla, ja kysynyt onko pienellä pupulla halipula, yleensä niillä on. ja ihan kummasti rauhoittaa sylissä olo. Kolmanneks kannattaa muistaa että uhmaikä ei kestä loputtomiin ja ihan yhtä hyvä tulos tulee, pysyi tiukkana tai ei, antoi periksi tai ei. Kirjoitan kokemuksesta, 5 omaa ja yli 20 päivähoitolasta hoitaneena.
Monta kertaa hetken sylissäpitäminen auttaa kummasti, paitsi jos lapsella on sellainen huutokohtaus että sylittely vain pahentaa asiaa.
Mutta tuo periksiantaminen on niin väärin kuin voi olla. lapsihan hakee omia rajojaan uhmaamalla, ja jos aina antaa periksi, niin niitä rajoja ei ole. Silloin se lapsi vasta turvaton onkin, kun itse pitäisi rajat laittaa vaikkei vielä osaakaan.
Katkase tilanne ja menkää tekemään jotain muuta. Oman järjen käyttö ei ole kielletty, mutta ihan naurettavaa kun vanhemman pitää pysyä kympillä vänkäämässä jotain täysin turhanpäivästä juttua. Ja joo yleensä nää äidit jotka selittää että ei nää meidän lapset, koska kasvatettu näin ja näin, ni ettepä ole paikalla kun lapsi päiväkodissa sitten temppuilee ja riehuu, kun kotona on ku herran enkeli.
Kouluikä on sopiva ikä aloittaa, sen olen omien kohdalla huomannut. Ennen sitä maailma saattaa tuntua aika turvattomalta paikalta, jos joutuu itse tekemään isoja päätöksiä eikä voi luottaa vanhempien harkintakykyyn.