Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
"Ja huom, me lempeämmät 1970-lukulaiset emme vielä ole edes sivunneet sitä, mitä he sanoisivat ulkonäöstäsi. "
Viikon vitsipläjäys tulikin tänään näin aikaisin. Todellakin olemme oppineet tästä ketjusta tuntemaan 70-lukulaisten lempeyttä ja erityisesti kaunista kielenkäyttöä.
Se ei ole vitsi vaan totuus, että boomerivanhempiimme nähden me olemme todella lempeitä ja hyvätapaisia. Ei kai se meidän lempeyttämme yhtään vähennä, jos tässä siteerataan omia vanhempiamme tai vaikka muistellaan sitä röhönaurua, jonka äitini päästi kuullessaan työkaverinsa asuvan rivitalossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No eipä ole koskaan tullut mieleenkään ruveta toistelemaan äidin käyttämiä sanontoja, ne on sen verran muita alentavia ja pahantahtoisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ja huom, me lempeämmät 1970-lukulaiset emme vielä ole edes sivunneet sitä, mitä he sanoisivat ulkonäöstäsi. "
Viikon vitsipläjäys tulikin tänään näin aikaisin. Todellakin olemme oppineet tästä ketjusta tuntemaan 70-lukulaisten lempeyttä ja erityisesti kaunista kielenkäyttöä.
Se ei ole vitsi vaan totuus, että boomerivanhempiimme nähden me olemme todella lempeitä ja hyvätapaisia. Ei kai se meidän lempeyttämme yhtään vähennä, jos tässä siteerataan omia vanhempiamme tai vaikka muistellaan sitä röhönaurua, jonka äitini päästi kuullessaan työkaverinsa asuvan rivitalossa.
Laitetaanpa sitten muistin virkistykseksi tänne taas kopio hyvätapaisen ja lempeän 70-lululaisen viestistä. Näitähän on täällä ollut useita.
"No minäpä kerron. En ole yhtää mitään mitä paskamummo kuvittelee mielenvikaisesssa pässinpäässään ja alan olla todella kyllästynyt paskamummon räkytykseen.
Olen tuollaisia paskamummoja joutunut kuuntelemaan koko pienen ikäni ja minulla on todellakin mitta täynnä kaikenlaisia vanhoja perseen silmiä, ketkä räkyttävät räkyttävät räkyttävät räkyttävät räkyttävät ja käyttäytyvät täydellisen sietämättömästi.
Sitten uhriutuvat kun kukaan ei heitä jaksa, ja heidät "kylmästi vaan hylätään"
Voi jee*us mitä kuvottavia paskamummoja pitää olla olemassa!
Ette ymmärrä että teitä ei kukaan arvosta ei kunnioita eikä siedä silmissään.
Teidän lapset kusee ja paskantaa teidän haudalle ja itkee onnesta kun kuolet."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten paljon kirjoittajien äidit, 40-luvulla syntyneet, muistelevat kirjoittajille lapsuuttaan? Viitsivätkö kirjoittajat kuunnella vai tokaisevat, mitä niistä vanhoista asioista.
Minun äiti muisteli lapsuuttaan minulle niin kauan kuin muistan. Olen kuullut tuhanteen kerran ne samat tarinat. Jos teininä minun luona tuli joskus harvoin käymään joku kaveri, äiti tunki meidän seuraan ja aloitti yksinpuhelun lapsuusmuistoistaan. Niitä me sitten pakolla kuunneltiin pitkät ajat. Yleensä kaveri kyllästyi ja sanoi, että hänen pitää lähteä. Minusta olisi ollut kiva kuunnella äidin muistoja meidän lapsuudesta, mutta edes pyydettäessä hän ei keksinyt mitään mukavaa. Korkeintaan sellaista, missä hän oli saanut taas hävetä.
Että teinin äiti tarinoi lapsuudestaan kuin vanha mummo? Keski-ikäisyyttä palata lapsuuteen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten paljon kirjoittajien äidit, 40-luvulla syntyneet, muistelevat kirjoittajille lapsuuttaan? Viitsivätkö kirjoittajat kuunnella vai tokaisevat, mitä niistä vanhoista asioista.
Minun äiti muisteli lapsuuttaan minulle niin kauan kuin muistan. Olen kuullut tuhanteen kerran ne samat tarinat. Jos teininä minun luona tuli joskus harvoin käymään joku kaveri, äiti tunki meidän seuraan ja aloitti yksinpuhelun lapsuusmuistoistaan. Niitä me sitten pakolla kuunneltiin pitkät ajat. Yleensä kaveri kyllästyi ja sanoi, että hänen pitää lähteä. Minusta olisi ollut kiva kuunnella äidin muistoja meidän lapsuudesta, mutta edes pyydettäessä hän ei keksinyt mitään mukavaa. Korkeintaan sellaista, missä hän oli saanut taas hävetä.
Että teinin äiti tarinoi lapsuudestaan kuin vanha mummo? Ke
Eikö tässä ketjussa ole kyse ihan samasta asiasta? Nämä 70-lukulaiset ovat nyt samanlaisia teinien äitejä ja haluavat puhua lapsuudestaan. Tietenkin saavatkin puhua, mutta minusta on outoa samaan aikaan näiden samojen paheksua,kun oletettavasti suunnilleen saman ikäinen äiti teki sitä ihan samaa aikoinaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten paljon kirjoittajien äidit, 40-luvulla syntyneet, muistelevat kirjoittajille lapsuuttaan? Viitsivätkö kirjoittajat kuunnella vai tokaisevat, mitä niistä vanhoista asioista.
Minun äiti muisteli lapsuuttaan minulle niin kauan kuin muistan. Olen kuullut tuhanteen kerran ne samat tarinat. Jos teininä minun luona tuli joskus harvoin käymään joku kaveri, äiti tunki meidän seuraan ja aloitti yksinpuhelun lapsuusmuistoistaan. Niitä me sitten pakolla kuunneltiin pitkät ajat. Yleensä kaveri kyllästyi ja sanoi, että hänen pitää lähteä. Minusta olisi ollut kiva kuunnella äidin muistoja meidän lapsuudesta, mutta edes pyydettäessä hän ei keksinyt mitään mukavaa. Korkeintaan sellaista, missä hän oli saanut taas hävetä.
Että teinin äiti tarinoi lapsuudestaan kuin vanha mummo? Ke
Äiti kertoi tarinoitaan siitä asti, kun olin ihan pieni. Alle kymmenvuotiaana niitä vielä jaksoi kuunnella vaikka osasin ne silloin jo ulkoa, sen jälkeen ei.
Eikö tässä ketjussa ole kyse ihan samasta asiasta? Nämä 70-lukulaiset ovat nyt samanlaisia teinien äitejä ja haluavat puhua lapsuudestaan. Tietenkin saavatkin puhua, mutta minusta on outoa samaan aikaan näiden samojen paheksua,kun oletettavasti suunnilleen saman ikäinen äiti teki sitä ihan samaa aikoinaan.
En minä jaarittele mitään lapsuusmuistojani uudestaan ja uudestaan omille lapsille. Ymmärrätkö eron? Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen samat tarinat, ei niitä kukaan kestä kuunnella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö tässä ketjussa ole kyse ihan samasta asiasta? Nämä 70-lukulaiset ovat nyt samanlaisia teinien äitejä ja haluavat puhua lapsuudestaan. Tietenkin saavatkin puhua, mutta minusta on outoa samaan aikaan näiden samojen paheksua,kun oletettavasti suunnilleen saman ikäinen äiti teki sitä ihan samaa aikoinaan.
En minä jaarittele mitään lapsuusmuistojani uudestaan ja uudestaan omille lapsille. Ymmärrätkö eron? Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen samat tarinat, ei niitä kukaan kestä kuunnella.
Kauanko olet kirjoittanut tässä putkessa? Se on yli kymmenen vuotta vanha.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö tässä ketjussa ole kyse ihan samasta asiasta? Nämä 70-lukulaiset ovat nyt samanlaisia teinien äitejä ja haluavat puhua lapsuudestaan. Tietenkin saavatkin puhua, mutta minusta on outoa samaan aikaan näiden samojen paheksua,kun oletettavasti suunnilleen saman ikäinen äiti teki sitä ihan samaa aikoinaan.
En minä jaarittele mitään lapsuusmuistojani uudestaan ja uudestaan omille lapsille. Ymmärrätkö eron? Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen samat tarinat, ei niitä kukaan kestä kuunnella.
Kauanko olet kirjoittanut tässä putkessa? Se on yli kymmenen vuotta vanha.
En ainakaan kymmentä vuotta. Entä sinä? Ja toisekseen, ei sinun tarvitse lukea joka kommenttia läpi, hyppää ne vain ohi. En minä siitä suutu. Äiti sen sijaan suuttui, kun lopulta sanoin, että muistele niistä sisarustesi kanssa. Meni siihen useampi vuosi ennen kuin uskoi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ja huom, me lempeämmät 1970-lukulaiset emme vielä ole edes sivunneet sitä, mitä he sanoisivat ulkonäöstäsi. "
Viikon vitsipläjäys tulikin tänään näin aikaisin. Todellakin olemme oppineet tästä ketjusta tuntemaan 70-lukulaisten lempeyttä ja erityisesti kaunista kielenkäyttöä.
Se ei ole vitsi vaan totuus, että boomerivanhempiimme nähden me olemme todella lempeitä ja hyvätapaisia. Ei kai se meidän lempeyttämme yhtään vähennä, jos tässä siteerataan omia vanhempiamme tai vaikka muistellaan sitä röhönaurua, jonka äitini päästi kuullessaan työkaverinsa asuvan rivitalossa.
Laitetaanpa sitten muistin virkistykseksi tänne taas kopio hyvätapaisen ja lempeän 70-lululaisen viestistä. Näitähän on täällä ollut useita.
Voi että sinä jaksat vaalia tuota viestiä kuin kalleinta aarrettasi. Sinänsä onnistunut viesti, kun se tuo sinulle noin paljon iloa.
Oletko miettinyt miten syvältä olet ihmisenä, kun sinulle pitää ihmisten noin pahasti ärähtää? Eihän normaaleille ihmisille kenenkään tarvitse noin paljon suuttua.
Vierailija kirjoitti:
"Älä nyt hermostu, mutta mielestäni sinä olet aika kova jankkaaja."
Kysyt toiselta kysymyksen ja kun hän vastaa, syytät jankkaamisesta?
Kuten tuossa aikaisemmin jo vastasin toiseen kommenttiin. Minä en ollut tässä keskustelussa aikaisemmin mukana, joten en ole tarkoittamasi henkilö. Keskustelua sivusta seuranneena huomautin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millainen ihminen jemmaa näitä viestejä ja vaalii niitä kuin aarteitaan?
"No minäpä kerron. En ole yhtää mitään mitä paskamummo kuvittelee mielenvikaisesssa pässinpäässään ja alan olla todella kyllästynyt paskamummon räkytykseen.
Olen tuollaisia paskamummoja joutunut kuuntelemaan koko pienen ikäni ja minulla on todellakin mitta täynnä kaikenlaisia vanhoja perseen silmiä, ketkä räkyttävät räkyttävät räkyttävät räkyttävät räkyttävät ja käyttäytyvät täydellisen sietämättömästi.
Sitten uhriutuvat kun kukaan ei heitä jaksa, ja heidät "kylmästi vaan hylätään"
Voi jee*us mitä kuvottavia paskamummoja pitää olla olemassa!
Ette ymmärrä että teitä ei kukaan arvosta ei kunnioita eikä siedä silmissään.
Teidän lapset kusee ja paskantaa teidän haudalle ja itkee onnesta kun kuolet."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö tässä ketjussa ole kyse ihan samasta asiasta? Nämä 70-lukulaiset ovat nyt samanlaisia teinien äitejä ja haluavat puhua lapsuudestaan. Tietenkin saavatkin puhua, mutta minusta on outoa samaan aikaan näiden samojen paheksua,kun oletettavasti suunnilleen saman ikäinen äiti teki sitä ihan samaa aikoinaan.
En minä jaarittele mitään lapsuusmuistojani uudestaan ja uudestaan omille lapsille. Ymmärrätkö eron? Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen samat tarinat, ei niitä kukaan kestä kuunnella.
Kauanko olet kirjoittanut tässä putkessa? Se on yli kymmenen vuotta vanha.
En ainakaan kymmentä vuotta. Entä sinä? Ja toisekseen, ei sinun tarvitse lukea joka kommenttia läpi, hyppää ne vain ohi. En minä siitä suutu. Äiti sen sijaan suuttui, kun lopulta sanoin
Äitisi suuttui kun sanoit ettet halunnut lapsuusjuttuja kuunnella. Sinä suutut jos sinun lapsuusjuttujesi toisto päivästä (ja luultavasti vuodesta) toiseen alkaa yleisöä kyllästyttää. Eikö tuo mene ihan samalla kaavalla?
Oma äitini kertoi paljon juttuja lapsuudestaan, minusta ne oli kivoja juttuja. Isäni ei juurikaan omasta lapsuudestaan kertonut ja se on minua harmittanut myöhemmin. Isä kuoli nuorena, joten teini-iän jälkeen ei ollut enää mahdollista häneltä asioista kysellä. Olen kertonut omille lapsilleni sekä juttuja omasta lapsuudestani että heidän lapsuudestaan. Minun juttujani maaseutulapsuudesta lapseni ovat pitäneet lähinnä eksoottisina. Yksikään heistä ei noista jutuista ole ollut naama nurinpäin. Olen tosi yllättynyt miten olet kokenut äitisi jutut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Millainen ihminen jemmaa näitä viestejä ja vaalii niitä kuin aarteitaan?
"No minäpä kerron. En ole yhtää mitään mitä paskamummo kuvittelee mielenvikaisesssa pässinpäässään ja alan olla todella kyllästynyt paskamummon räkytykseen.
Olen tuollaisia paskamummoja joutunut kuuntelemaan koko pienen ikäni ja minulla on todellakin mitta täynnä kaikenlaisia vanhoja perseen silmiä, ketkä räkyttävät räkyttävät räkyttävät räkyttävät räkyttävät ja käyttäytyvät täydellisen sietämättömästi.
Sitten uhriutuvat kun kukaan ei heitä jaksa, ja heidät "kylmästi vaan hylätään"
Voi jee*us mitä kuvottavia paskamummoja pitää olla olemassa!
Ette ymmärrä että teitä ei kukaan arvosta ei kunnioita eikä siedä silmissään.
Teidän lapset kusee ja paskantaa teidän haudalle ja itkee onnesta kun kuolet."
Sellainen ihminen, joka on täysin pöyristynyt "lempeiden ja hyvätapaisten" 70-lukulaisten kirjoituksista. Millainen ihminen on se, jonka pitää tuollaisia viestejä oikeasti vieraista ihmisistä julkisesti kirjoittaa?
Ironista tässä keskustelussa on se, että joku nuorempi kirjoittaja kuvittelee keskustelevansa vain yhden vanhemman kirjoittajan kanssa ja tämä vanhempi kirjoittaja kuvittelee kirjoittavansa vain yhden nuoremman kirjoittajan kanssa. Molemmat syyttävät toisiaan jankkaamisesta ja harhaisuudesta jokaisen kommentin jälkeen, oli kommentin sitten kirjoittanut kuka tahansa. Onko tässä mitään järkeä?
Vierailija kirjoitti:
Sinä et nyt tajua. Kyse on siitä, että minä sain kuunnella niitä äidin lapsuusjuttuja ihan jatkuvasti. Uudestaan ja uudestaan, äiti olisi puhunut niistä tuntikausia. Äiti tunki puhumaan monologiaan myös silloin, jos minulla oli kaveri käymässä. Kuuntelin niitä valehtelematta vuosikymmeniä. Minun lapsuutta äiti ei suostunut muistelemaan, mutta ei ihme, sen verran huono avioliitto hänellä oli.
Ja edelleen: jos sinua täällä ketjuun kirjoittaneiden kommentit alkaa kyllästyttää, älä lue ketjua. Täällä on tuhansia muita ketjua, joista voit valita mieleiset. Voit myös ilmoittaa minun kirjoittamat kommentit asiattomiksi, jos ne sinua loukkaavat.
En yhdistä sinua kovin asiattomiin kirjoituksiin, pitäisikö? Ei ole vain tullut mieleen, että lapset voisivat pitää pahana tarinoita omasta lapsuudestani. Pitää varmaan kysyä asiasta omilta lapsilta kun seuraavaksi nähdään, siis olenko puhunut niistä asioista liikaa.
Omien lasten lapsuusmuistot, siis minun muistoni niistä, saattavat olla osin hajanaisia ja jopa sekoittua keskenään, vaikka paljon muistankin. Siis useampi lapsi, työ, ruuhkavuodet, väsymys syynä. Siksi kirjoitin paksut vauvakirjat täyteen jokaisesta.
Onko isäsi kertonut sinulle lapsuudestasi?
Minä tiedän yhden 60-luvulla syntyneen, joka ensimmäisessä kesätyöpaikassaan saamistaan palkoista joutui luovuttamaan melkein kaikki rahat alkoholisoituneelle 40-luvulla syntyneelle äidilleen. Äiti perusteli tätä että tyttö joutuu myöhemminkin elämässään maksamaan elämisestä niin näkeepähän jo nyt mitä eläminen maksaa. Äiti ryyppäsi ja hassasi kaikki tytön rahat.Tyttö löysi jostain 40-luvulla syntyneen miehen ja meni tämän kanssa naimisiin ja sai lapsenkin. Sen jälkeen hän avioitui vielä kaksi kertaa ja sai lisää lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä et nyt tajua. Kyse on siitä, että minä sain kuunnella niitä äidin lapsuusjuttuja ihan jatkuvasti. Uudestaan ja uudestaan, äiti olisi puhunut niistä tuntikausia. Äiti tunki puhumaan monologiaan myös silloin, jos minulla oli kaveri käymässä. Kuuntelin niitä valehtelematta vuosikymmeniä. Minun lapsuutta äiti ei suostunut muistelemaan, mutta ei ihme, sen verran huono avioliitto hänellä oli.
Ja edelleen: jos sinua täällä ketjuun kirjoittaneiden kommentit alkaa kyllästyttää, älä lue ketjua. Täällä on tuhansia muita ketjua, joista voit valita mieleiset. Voit myös ilmoittaa minun kirjoittamat kommentit asiattomiksi, jos ne sinua loukkaavat.
En yhdistä sinua kovin asiattomiin kirjoituksiin, pitäisikö? Ei ole vain tullut mieleen, että lapset voisivat pitää pahana tarinoita omasta lapsuudestani. Pitää varmaan kysyä asiasta omilta lapsilta kun seuraavaksi näh
Joo, isä on kertonut pari, kolme muistoa lapsuudestaan. Yksi niistä on sellainen, jossa äiti ja lapset juoksee metsään turvaan, kun alkoholipsykoosissa oleva isä jahtaa heitä kirveen kanssa.
"Joo, isä on kertonut pari, kolme muistoa lapsuudestaan. Yksi niistä on sellainen, jossa äiti ja lapset juoksee metsään turvaan, kun alkoholipsykoosissa oleva isä jahtaa heitä kirveen kanssa."
Voi kauheaa!
Onko isälläsi sinun lapsuudestasi yhtään kivaa muistoa?
Minun äiti muisteli lapsuuttaan minulle niin kauan kuin muistan. Olen kuullut tuhanteen kerran ne samat tarinat. Jos teininä minun luona tuli joskus harvoin käymään joku kaveri, äiti tunki meidän seuraan ja aloitti yksinpuhelun lapsuusmuistoistaan. Niitä me sitten pakolla kuunneltiin pitkät ajat. Yleensä kaveri kyllästyi ja sanoi, että hänen pitää lähteä. Minusta olisi ollut kiva kuunnella äidin muistoja meidän lapsuudesta, mutta edes pyydettäessä hän ei keksinyt mitään mukavaa. Korkeintaan sellaista, missä hän oli saanut taas hävetä.