Tuoreen mummin huoli ja ikävä - antakaa äidin näkökulmaa tilanteeseen.

äitinä erityisesti. Ja tullut siihen tulokseen, että olisihan se surullista ja vaikeaa, mutta yhteydenpitoon ei voi ketään pakottaa. Tietysti toivon, että välit olisi hyvät, mutta en oikeasti kuvittele, että olisin osa poikieni ydinperhettä sitten, kun heillä on lapsia.

anoppini on käyttäytynyt minua kohtaan erittäin loukkaavasti enkä koe, että minulla on mitään velvollisuuksia häntä kohtaan.

Viisas mummi malttaa mielensä ja antaa nuorelle perheelle rauhan tottua uuteen elämäntilanteeseen.

Kannustaisin silti menemään heille kylään, onhan sinulla oikeus käydä tervehtimässä poikaasi ja lapsenlastasi. Viet kahvileivät ja ehkä jonkun ruuan mennessäsi, ja jos yökylä niin tosiaan omat lakanat kuten joku aikaisempi kirjoitti.

Minäkään en koskaan puhu anoppini kanssa puhelimessa, koska meillä ei ole mitään sanottavaa toisillemme. Silti minusta on kiva kun hän käy meillä ja leikkii lasten kanssa. Varsinkin sitten kun lapsenlapsesi kasvaa, niin tuota leikitystä alkaa vanhemmat varmasti arvostaa!

Meillä taas niin päin, että minä saan olla tuputtamassa äidilleni omien lasteni seuraa! Häntä kun heidän elämänsä ei vaikuta pahemmin kiinnostavan. Minä taas haluaisin, että lapsillani olisi läheiset ja hyvät välit omaan äitiini. Kertaakaan ei ole pyytänyt nyt jo yli 3v lastani yö kylään. Joskus harvoin on ottanut nyt kouluun menneen lapseni yöksi luokseen.



Meillä ei ole välimatka esteenä, sitä kun on alle 20km. Nykyään on jo hieman parannusta tapahtunut, kun olen oma aloitteisesti vain tunkenut äitini luokse kyläilemään lasteni kanssa. Nykyään äitini on jo piipahtanut meilläkin muutaman kerran ja viimeksi jopa leikki lasteni kanssa yli tunnin, kun yleensä on vain istunut kahvi pöydässä ja vähän jutellut lasteni kanssa.



Ole vain sinnikäs ja tarjoa apuasi jatkossakin. Myös soittelua kannattaa jatkaa. Minulla on itselläni mennyt jopa koko ensimmäinen vuosi, etten ole huomannut ottaa kavereihini yhteyttä. Se on juuri sitä väsymystä ja sen seurauksia. Minä tosin olisin ilolla ottanut lasten hoitoavun vastaan. Voi olla, että miniäsi ei vielä " raski" antaa vauvaansa kenenkään muun hoitoon, kun on vielä niin pieni. Ja varsinkin kun on ensimmäinen lapsi.

Kuulostaa meidän tilanteelta, minä olin 22 kun saatiin esikoinen, anoppi nuori, itselläkin vielä aika pieniä lapsia sillon oli, ala-aste ikäisiä.



Mä olin tollanen anoppilassa, juttelin kyllä anopin kanssa ja annoin myös hoitaa lasta mutta minua ärsytti suunnattomasti anoppilassa se että mies meni sinne pelaamaan ja istuun nettiin, kuvitteli että hänen ei tarvitse ollenkaan olla meidän kanssa kun mennään sinne. Saatettiin olla viikonloppu anopilla ja mies kävi syömässä ja lopun aikaa istu koneella. Se oli niin raivostuttavaa etten sen takia suostunut etes usein lähtemää enää anoppilaan.



Kotona mies kuitenki myös seurusteli meidän kanssa ja teki jotain vauvan kanssa.

Toisekseen miehen ja anopin välit oli niin tulehtuneet ja anoppi selvästi kärsi tästä tilanteesta. Mies vain morjesti äitiään mutta eivät vaihtaneet kuulumisia ollenkaan. Anoppi ei osannu jutella pojalleen mitää ja mieheni sanoi ettei kiinnosta.



Mies varotti mua heti alkuun että elä sit usko kaikkee mitä " se" kertoo ja elä jää kuuntelee juoruja muista ihmisistä. JA me ei sit kasvateta lapsia niin kuin " se" . JA elä jätä tyttöö sen kans yksin yms.



Anoppi oli tosi ihana lapselle ja mielellää hoiti tyttöö, ehotti et menkää vain nukkuun hän leikkii tytön kanssa. Alkuun tämä oli ihan kiva ja ok.



Mä väliin myös vetäydyin omiin oloihin kun alkoi väsyttää anopin puhe tulva ja neuvot. saatoin tytön kanssa olla vierashuoneessa nukkumassa tai lukemassa.



Anoppi alkoi yhä enemmän ja enemmän ottamaan sellasen roolin että " hän tietää kaiken, hällä on kokemusta ja tehkää näin ja noin." Meille tuli myös pian toinen lapsi ja anoppi alkoi tulla pari kertaa viikossa meille avuksi, ei kuunnellut minun toivomuksia. Emännöi talossa, näytti selvästi että on pojastaan hirmu mustasukkainen, poikansa jutteli minulle muttei hälle, syytti minua tästä.:O Minä tein kaikkeni että mieheni ja anopin välit parantuisi. anoppi ei koskaan esim soita minun miehelle vaikka olen pyytänyt ja esittänyt toivomuksen että soittaisi mielummin hälle.



Anoppi olisi halunnut hoitaa lapsemme omalla tavallaan ja minulla oli taas oma käsitys lastenhoidosta. Lasta olisi pitänyt lelliä, rajoja ei saanut asettaa. JA aina jos lapsi alkoi itkee niin anoppi repi lapsen minun sylistä pois. Tilanne alkoi mennä siihen että anoppi oli meillä se äiti joka määräsi. JA minä ja mieheni hänen lapsiaan jolle antoi neuvoja.



Mies huomasi aika pian tilanteen ja tilanteeseen tuli stoppi. Mieheni sanoo suoraa aina ettei jaksa kauaa äitinsä kanssa saman katon alla. JA ymmärrän tosi hyvin nyt kun olen alkanut tuntemaan anoppia.







Me ei kuitenkaa eristäydytty muista ihmisistä.



Nykyää nähdää anopin kanssa n. parin kk välein. ja välit ihan ok. Anoppi on löytänyt paikkansa ja minä omani. Miehen ja anopin välit edelleen huonot, mä tulen paremmin toimee anopin kans entä mies anopin kans.



Näistä jutuista on jo vuosia ja meillä useampi lapsi.



Ehkei teillä kuitenkaan tämmöstä, en usko. Kuullostat mukavalta ihmiseltä.

minäkin vetäytyisin omiin oloihin vauvan kanssa jos mies menisi vain koneelle anoppilassa.



Minua myös alkoi raivostuttaa mies siinä määrin että inhotti myös anoppi, en halunnut tutustua kun oli niin lusmun pojan kasvattanut. Pojan joka ei osaa ottaa vastuuta ja on patalaiska.

Itse piti perusasiatkin opettaa miehelle kun ei äitinsä ollut viitsinyt.



Mies kuvittelee että minä innosta kirkuen lähen anoppilaan, että saan anopin kanssa yhdessä hoitaa tyttöä ja jakaa vauva kokemuksia. Ei reppana tajua että haluan häneltä tukea vauvan hoidossa enkä hänen äidiltään. hänen kanssahan olen naimisiin mennyt enkä hänen äitinsä kanssa.



Anoppi on kuin toiselta planeetalta minun kanssani. Jatkossa kyllä mielellään annan anopille lapsen hoitoon.



Toivon että mieskin joskus kasvaa aikuiseksi eikä ole vain toinen lapsi talossa.



JA vois se mies pitää suhdetta yllä äitinsä kanssa eikä olettaa että minä teen sen hänen puolesta.



Onnea vaan sulle. Elä tyrkytä ittiä vielä. Ei äiti välttämättä etes kaipaa mitää apua tuossa vaiheessa. Voi olla ihan hyvin jaksava ja mielellään itse tutustua ensin lapseen.



Anna nuoren perheen harjotella sitä perheenä olemista ja vauvan hoitoa.



JA hyvä huomioida myös että kaikki ei halua pitää suvunsa kanssa kauheen tiiviisti yhteyttä. Ihan jo sen takia että välit säilyy.

Minkälaiset sinun ja poikasi välit on? Entä poikasi ja miehesi?

että malta ihmeessä! Vauva vasta puoli vuotta ja ruikutat tommosesta. On tainnut unohtua mitä se elämä on pienen vauvan kanssa.



Äiti imettää? Jos imettää haluaa varmaan myös hoidella ja rauhassa syötellä vauvaa. Tutustua häneen. Minkälainen poika sinulla on? Tiedätkö miten osallistuu kotona? Kuulostaa kurjalta että istuu vain koneella kun teille tulevat.:( Voin kuvitella miniän tuntemukset anoppilassa.

joka toinen päivä on aivan liian usein soitella ihmisille. Ei noin usein saa toisille soitella, minä en etes vastais jos joku ihminen alkais soitella joka toinen päivä. Jotain rajaa sentään.

sulkevat miehensä vanhemmat ulos perheestään. Siis raportoivat vain omille vanhemmilleen. Tämä on ärsyttävän yleistä. Voisitkohan puhua pojallesi järkeä. Että rakastat tätä mummin pikku kullannuppua niin valtavasti, että kiinnostaa kuulla kuulumisia.



Minun äitini on masentunut ja hänellä ei ole juuri muita kiinnostuksen kohteita kuin lapseni. Soittelee esim kolme kertaa päivässä. Kun huomautan, että max soittomäärä päivässä olisi noin yksi, niin loukkaantuu. Sitten puhelut ovat pelkkää kysymystä täynnä ja aistin koko ajan, että punnitsee, että teenkö oikein vai väärin lastenhoidossa. Ahdistaa. Olen sanonut, että kysymysmaksimi on 5 per puhelu, mutta ei se kyllä millään tunnu onnistuvan. Loukkaantuu hirmuisesti näistä rajoitteista. Vielä kun soittaa sen kolme kertaa päivässa ja sanon, etten oikein nyt ehtisi, sanoo, että kyllä sä ehdit, olethan vaan kotona lapsen kanssa. Ei sulla mitään tärkeetä ole.

tilaa, että sulkee isovanhemmat pois perheestä. Ennen vanhaan sentään asuttiinkin yhdessä ja lapset hoitivat vanhat vanhempansa. Se voi olla nykypäivää piankin. Ainakin poliitikot vihjalevat siihen suuntaan, kun rahat eivät riitä.

tee itsellesi vielä yksi lapsi. Se voi hyvinkin onnistua. Lestadiolaiset saa viimeisen keskimäärin iässäsi. Itsekin yrittelen 44v.

lestadiolainen. Mulla 1 lapsi ennestään.

itse vauvan, sulla olisi yhteistä juteltavaa paljonkin miniän kanssa.

Mä otan nyt kantaa tähän suunnilleen poikasi ikäisenä äitinä. Lapsia mulla on kolme.



Asumme omista vanhemmistani noin 150km päässä, anopille on matkaa noin 400km. Minun vanhempieni luona käymme ehkä neljä kertaa vuodessa, anopin luona korkeintaan kerran. Meille kummatkin isovanhemmat ovat tervetulleita niin usein kuin haluavat. Me emme mielellämme käy isovanhempien luona, sillä matka pienten lasten kanssa on rankka ja palata täytyy lemmikkien vuoksi jo samana päivänä muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta.



Itse en mielelläni puhu anopin kanssa. Niin mukava kuin hän onkin, aina minusta tuntuu sille, että tekemisiäni katsotaan suurennuslasin läpi. Sen sijaan kannustan miestäni pitämään yhteyttä äitiinsä. Ei miehenikään puhu puhelimessa minun äitini kanssa.



Me olemme eristäytyneet kotiin. Sinun miniäsi tietysti on vielä äitiyslomalla, mutta me opiskelemme päivisin, illat ja viikonloput haluamme olla lastemme kanssa, ja siksi tapaamme ystäviämme koulun ulkopuolella vain hyvin harvoin.



Kaikesta huolimatta tuntuu hyvälle tietää, että jos tarvitsen apua (ihan millaista vain) voin pyytää sitä omien vanhempieni lisäksi anopilta.



Ehdotankin sinulle (omien tuntemusteni pohjalta) että yrität jutella poikasi kanssa. Kerro hänelle vaikka millaista elämä oli silloin kun hän oli pieni. Yritä parantaa välejä häneen millään tapaa miniää haukkumatta ja poikaan takertumatta. Kerro, että jos joskus tarvitsevat apua niin olet käytettävissä. Tarjoudu menemään heidän luokseen sen sijaan että he tulisivat sinun luoksesi.



T: Nuori äiti ja miniä, lapset 5,5v, 4v ja melkein 2v

Riippuu vain siitä kuka määrittelee epänormaalin ja normaalin. Oli asia sitte mikä tahansa. Joku voi kokea aivan normaaliksi sen että haluaa omaa tilaa sillon kun vauva on vielä 6kk, ja aivan normaaliksi sen että ei halua antaa vielä 1vuotiasta yöhoitoon = lapsi ei ole siihen vielä valmis.



Kun taas sinunsta se on epänormaalia. Katsos ihmiset ovat yksilöitä. Se mikä sinulle on normaalia voi toiselle olla epänormaalia.





voishan se olla kiva että kaikille asioille yhteiskunta tekis pienen raportin missä määrittelisi mikä on epänormaalia ja mikä normaalia. JA ne raportit sitten laitettas esim nettiin josta pääsis aina jokainen yksilö ja perhe kurkkaamaan että onkohan tämä minun toiminta nyt normaalia vai ei.







Kyllä minä eka lapsen kanssa mielellään vierailin ja esittelin vauvaani kaikille. Olin niin onnellinen ja täynnä pientä lastani, ylpeänä kerroin joka editysaskelta.





Ymmärrän myös ap:n miniää, jos hänen poikansa istuu anoppilassa tietsikalla niin en kyllä minäkää anoppilaan olisi menossa. kyllä poika vois seurustella ja olla myös aktiivisesti kylässä.



Tunnetteko miten hyvin toisianne ap? Minkälaiset välit oli ennen vauvan syntymää? Oletko liian innokas? Tyrkyllä liikaa? Olitko kiinnostunut poikasi elämästä ennen vauvan tuloa? Vai heräsikö kiinnostus vasta nyt kun nyytti syntyi?

Kuten vastaaja 50 sanoi

Vierailija:

ihmiset on erilaisia eikä kenelläkään ole velvollisuutta tavata sukulaisiaan, jos ei halua. Ei ole mitään yhtä normaalia tapaa hoitaa sukulaissuhteita tai mitään tiettyä normaalia tapaamismäärää. Homma vaihtelee ihmisten fiilisten, tapojen ja luonteen mukaan ja joskus vaan ei lapsiperheen ja isovanhempien tavat natsaa yhteen.

kun nämä kaikki kirjoitukset summaa yhteen niin asia on niin että tämä on pojan ja äidin välinen asia..



Voi olla juurikin niin että se " miniä" kokee siten että poika ei kotonaan tee mitään, istuu vain netissä tai rötväilee eikä tämä miniäkään osaa olla luontevasti tuolla anoppilassa.



Pojalle siis äidin kuuluu näistä jutella. Mutta ehdottaisin kyllä kyläilyä, pyytäisin/kutsuisin tuota nuorta perhettä kylään uudelleen, ohi mennen puheessa että tuntisivat sen että ovat tervetulleita.

että mieheni istuu vain tietokoneella, niin luultavasti minäkin mököttäisin omassa huoneessani. Vauva olisi tietysti kanssani, muutenhan minä mököttäisin yksin :)



Minulla on ollut vähän samantapaiset tunteet kun olemme vierailleet kesäisin mieheni mummolassa. Siellä mieheni tuntee kaikki paikat ja kaikki ihmiset kaukaisia naapureitakin myöten, minulle kaikki on outoa. Miehen mummon kanssa meillä ei ole juuri mitään yhteistä. Niinpä keskustelu on vähän väkinäistä. Haluaisin auttaa, mutta en oikein uskalla tarjoutua, koska mummo niin haluaa passata. Niinpä tunnen olevani vaivaksi.



Tiedän, että on hassua tuntea näin, mutta tältä minusta vain tuntuu!



Anna miniälle tilaa lähestyä sinua omalla tavallaan. Vierailu heilläpäin olisi minustakin parempi vaihtoehto kuin se, että kutsut heitä kyläilemään. Tällöin miniä saa olla omalla alueellaan ja sinä saat olla vieraana. Suosittelen kuitenkin asumista hotellissa, ainakin ensimmäisillä vierailuilla :)

anoppiini alun alkaenkin huonot välit, kun olin liian " köyhästä" perheestä heidän pojalleen. Kotipaikkani on kerrostalo eikä maatila kuten heillä jne. Sain suoraan sanottuna paskaa niskaani alusta alkaen. Miestäni rakastin niin paljon, etten antanut appivanhempien häiritä sitä.

Esikoisen saatuani piikitteli yhdestä jos toisesta asiasta. Siksi päätinkin, etten millään lailla ota siihen suuntaan yhteyttä ja mieskin kyläilee siellä vain esikoisen kanssa. 4kk ikäistä kuopusta emme ole vieneet kertakaan.



En halua sitä, että äitiyttäni arvostellaan vaikken teekään asioita kuten anoppi 30 vuotta sitten. jokainen on äiti tavallaan.



Sinä sanot hienosti, että yrität. Oma anoppini ei edes yritä.



Jos olisit minun anoppini, haluaisin, että kertoisit minulle suoraan kaiken tuon. Eli et halua tyrkyttää neuvojasi ja apuasi mutta annat niitä jos haluan. Kertoisit miten haluat kuulua lapsenlapsesi elämään ja miten tärkeä hän on sinulle. Sano, että sinulle voi sanoa suoraan jos jostain pahoittaa mielensä.

(oma äitini ja anoppini loukkaantuvat silminnähden jos heille sanoo vastaan. sekin yksi syy pitää kuulumiset mahdollisimman vähäisinä)