Miksi te eronneet haluatte lapsille kaksi " kotia" ?

Meillä poika asuu mulla ja sanoo tätä kodiksi. Isäänsä tapaa joka toinen vkonloppu ja joskus viettää aikaa viikollakin muutaman tunnin päivässä.



Meillä ei lapsen isä edes ottais poikaa viikoksi ja hyvä niin.. Eikä poika meniskään niin pitkäks aikaa.

Eroilla on yleensä aina joku syy, eikä se syy yleensä poistu eroamalla. Eli vanhemmat tulevat edelleen huonosti toimeen jostakin syystä. Ja jos ero on tullut esim. alkoholismin, väkivaltaisuuden, jatkuvan uskottomuuden tms. takia niin tämä asia on yhä vain läsnä lasten elämässä eron jälkeenkin. Lisäksi eroa edeltää yleensä aina jo MONTA VUOTTA onnetonta aikaa perheissä. Lapset jäävät silloin yleensä vaille sellaista vanhempiensa huomiota, jota he tarvitsisivat. Kun ero on toteutunut, lasten tunteille on entistä enemmän tilaa, joten he alkavat oireilla. Ihan riippumatta asumisjärjestelyistä.

niin mielummin antaisin lasten olla enemmän isällään, kuin riepottelisin heitä kotien välillä joka viikko. Tietenkin haluaisin pitää heidät mahdollisimman paljon luonani, mutta jos mies ei siihen suostuisi, antaisin heidän asua hänen luonaan ja käydä minun luonani.

niin mielummin antaisin lasten olla enemmän isällään, kuin riepottelisin heitä kotien välillä joka viikko. Tietenkin haluaisin pitää heidät mahdollisimman paljon luonani, mutta jos mies ei siihen suostuisi, antaisin heidän asua hänen luonaan ja käydä minun luonani.

-Toisin kuin prototyyppi-av-mammat, minä en pidä itseäni äitinä niin erinomaisen ja ylivoimaisen tärkeänä lapselleni isään verrattuna, että olisin lähtenyt vaatimaan lapsia ns kokonaan itselleni. Isä on tasapuolisen tärkeä, ollut koti-isänä ennen eroa jne.

-Tunnemme oman lapsemme paremmin kuin kukaan ulkopuolinen ja tiedämme, että hän kärsisi suuresti tilanteesta, jossa ei saisi elää ollenkaan yhteistä arkea toisen vanhempansa kanssa.

-Uskoimme voivamme pysyä niin hyvissä väleissä, että homma toimii.

-Asumme lähellä toisiamme.

-Kohta vuoden kokemuksella uskomme edelleen, että tämä oli paras ratkaisu meidän perheen kohdalla.

Kun lasten halutaan olevan " enemmän isällään" , tarkoitetaan usein sellaista, että lapsi asuu äidin luona, mutta viettää keskellä viikkoa yhden yön ja viikonloppuna kaksi yötä isän luona. Tai sitten saattaa keskellä viikkoa vain käydä illalla isällä.



Tässä ratkaisussa on lapsen riepottelua tuplasti siihen verrattuna että lapsi asuisi viikon tai kahden viikon jaksoissa kummankin vanhemman luona. Mitä useammin tapaamisia, sitä enemmän riepottelua.

oma lapseni ei ole koskaan oireillut eroa. Oli eron tullessa 1kk vanha tai oikeastaan ei ollut edes syntynyt vielä silloin. Seurustelu isänsä kanssa oli jatkunut siinä vaiheessa jo 6vuotta. Kuitenkin tapasi isäänsä vauvasta asti ja noin vuoden ikäisestä joka toinen viikonloppu. Lapsi nyt 10v ja hyvin on mennyt. Isä on saanut tutustua lapseensa ja sama toistepäin. Aina pidemmillä lomilla isä pitää lastaan jos vain mahdollista. Lapsella on silti vain yksi koti, täällä minun luonani. Ja isän uusi vaimo (jonka takia mut jätettiin) kuuluu myös minun ystäviini.



Kyllä se katkeruuden määrä ihmissuhteissa on melko määräävä tekijä.

Ryhtyisit siis mieluummin etä-äidiksi kuin antaisit lapsesi asua yhtä paljon molempien vanhempiensa luona.

Lasta RIEPOTELLAAN kahden kodin välillä. Lapsi TUUPATAAN päivähoitoon alle vuoden vanhana / pikkusisaruksen syntyessä. Lasta ROIKOTETAAN tissillä vaikka se on kohta vuoden ikäinen.

Minulla oli lapsena oikeasti hyvä koti ja hyvät vanhemmat. Meillä ei ollut alko-ongelmia, ei väkivaltaa eikä muutakaan sellaista ongelmaa, josta me lapset olisimme kärsineet. Isä oli kyllä paljon töissä, mutta oli rakastava isä iltaisin ja viikonloppuisin. Äitikin kävi töissä, mutta pyöritti silti perusarjen. Kun äiti eräänä syyskuisena lauantaiaamuna tuli pikkusiskojeni kanssa huoneeseeni ja kertoi, että isä on löytänyt uuden naisen ja aikoo muuttaa tämän kanssa yhteen, minun turvallinen maailmani hajosi sirpaleiksi. Muistan elävästi, kuinka minusta tuntui siltä, että olisi ollut parempi, jos isäni olisi kuollut, sillä silloin hän ei olisi halunnut hylätä meitä. Kun hän vapaasta tahdostaan halusi muuttaa toisen naisen luokse, hän samalla halusi jättää meidät. Näin minä asian koin. Muistan, että sinä aamuna ja sen jälkeen en enää ollut aivan samanlainen kuin ennen. Itkin ja siskojenio kanssa surimme, että emme enää saa joulukuuseen tähteä eikä kukaan vaihda palaneita lamppuja tai kolaa lunta pihalta (isäni töitä). Muistan myös, että olin hyvin peloissani ja huolissani siitä, miten asumisemme laita tulee olemaan. Pelkäsin, että joutuisimme muuttamaan pois omakotitalosta. Halusin aivan välttämättä jäädä äidin luo asumaan omaan kotiini ja samoin halusivat siskotkin. Äiti halusi myös pitää meidät ja isä suostui järjestelyyn, että olemme pääsääntöisesti äidillä. Joskus viikonloppuisin ja lomilla isällä. Ikävöin isää kovasti, mutta silti en tykännyt käydä hänen uudessa kodissaan viikonloppuisin enkä lomilla. Minusta se oli ahdistavaa, sillä ei isän koti ollut minun kotini, vaan olin vieraana. Vieraana oleminen isäni luona tuntui tosi oudolta ja tunsin isänkin heti eron jälkeen vieraammaksi. Surullista kyllä kävi niin, että isäni todella joltakin osin kuoli siihen uutiseen, jonka äiti silloin lauantaiaamuna kertoi. Surin asiaa kauan ja vieraannuin. Oikeasti isäni kuoli 6 vuoden päästä erosta ja siinä vaiheessa hän ei enää tuntunut kovin läheiseltä, mutta rakas oli silti. Olen varma, että olisin ollut läheisempi isäni kanssa, jos olisimme asuneet puoliksi hänen luonaan, mutta olisin luultavasti itse ollut epätasapainoisempi enkä olisi pystynyt luomaan identiteettiäni niin ehyeksi kuin pystyin luomaan asuessani vain yhdessä kodissa. Minä kiinnyn paikkaan ja koti oli jo lapsena minulle niin rakas paikka, että en olisi halunnut asua vuoroviikoin molemmilla vanhemmilla, en edes siitä syystä, että olisin saanut ehkä pitää isääni läheisemmät välit. Tämä on vain minun kokemukseni asiasta enkä väitä, että kaikki lapset kokisivat samalla tavalla, mutta niin hirveää se omien vanhempien ero oli, että en missään nimessä halua samaa lapsilleni. Mieluummin elän avioliitossa vaikka vähän tunneköyhemmässäkin kuin eroaisin. Eroaisin vain siinä tapauksessa, että meillä olisi väkivaltaa tai jos mies jättäisi minut. Itse en eroa ehdottaisi, mutta onneksi tuntuu siltä, ettei tule olemaan tarvettakaan.



eräs kolmen lapsen naimisissa oleva äiti

Toivon kaikkea hyvää elämääsi ja perheellesi!

Elän aika onnellista elämää perheeni kanssa. Minulla on hyvä ja uskollinen mies ja itse olen varmaankin tuon omien vanhempieni eron vuoksi niin nuttura tiukalla uskottomuuden suhteen, että en mistään hinnasta halua itse sortua sellaiseen. Vaikka olen ihan varma myös mieheni moraalista, luulen näiden lapsuuden kokemusten aiheuttavan sen, että olen melko mustasukkainen.



Kyllä se vanhempien ero minuun elinikäiset arvet jätti ja vielä nyt melkein 20 vuoden päästä isäni kuolemasta, olen hänelle hirvittävän vihainen. Se jos mikä on surullista. Onneksi aika on kuitenkin parantanut ne syvimmät haavat ja ruvet ja elämäni oman perheeni kanssa on ihanaa (ja rasittavaa myös;-))



t. se 37

Perheen esikoinen oli 9 vuotias eron aikaan ja halusi jäädä isän luokse asumaan. Joten hän kävi sitten äidillään joka toinen viikonloppu.

Perheen kuopus oli eron aikaan alle 2v ja jäi äidilleen ja kävi isänsä luona parin viikon välein viikonloppuisin.

Kun kuopus oli 3v6kk ja isä oli löytänyt uuden vaimon, kuopus aloitti tuon viikko systeemi elämänsä. Eli hän on vuoro viikoin isän ja äidin luona ja vaihto on aina sunnuntaisin. Tätä on jatkunut nyt 8 vuotta ja toimii edelleen. Esikoinen on jo muuttanut omaan kotiin poikaystävänsä kanssa.

Tuota asiaa helpottaa se, että tuo ex asuu samassa kaupungissa, ei kuitenkaan samassa kaupunginosassa, mutta suht lähellä kuitenkin.

Koskaan ei ole ollut mitään ongelmia esim. koulun suhteen. Aina on tieto kulkenut äidiltä isälle ja toisin päin, vaikkeivät he enää olekkaan niin hirmu hyvissä väleissä. Myös koulukirjat kulkee kodista toiseen. Muuten tavaroita ei kuljeteta kodista toiseen vaan lapsella on kummassakin kodissa kaapilliset vaatteita sekä leluja ym.

Olisiko ap hyvä ja hanki se oma elämä äläkä mieti liian vaikeita asioita joita et kumminkaan ymmärrä.

Vierailija:

Erotaan heti, kun alkaa arki tökkiä. Haetaan jotain ihme elämää suurempaa rakkautta ja kihelmöintiä kun kerran leffoissa sanotaan, että sellaista on. Onhan sitä, suhteen alussa, mutta se tasaantuu ja sen kuuluukin tasaantua. Yhdessä olo ei ole sitä, että kaiken pitää mennä niin kuin minä haluan. Kompromissejä ja lisää kompromissejä. Sitä se on. Kyllä perheeseen on sitouduttava ja joko kestettävä se " huono" tai sitten tehtävä sille jotain.

Mikään suhde ei koskaan ole täydellinen aina ja ikuisesti.

Vierailija:

Nykyään ihmiset on niin saamatomia ja laiskoja tekemään mitään ihmissuhteidensa eteen, että mieluummin erotaan. Ei suhde todellakaan ole aina ruusuinen, mutta sen eteen pitää tehdä töitä!

Ja lapsille EI todellakaan ole ero paras ratkaisu. Jokainen lapsi haluaa perheen - isän ja äidin. Jos hankkii lapsia, niin pitäisi olla valmis myös ajattelemaan heidän parastaan ja sitoutua perhe-elämään.

Vierailija:

miksi olla huonossa suhteessa. lapsetkin kärsii

Vierailija:

Erotaan heti, kun alkaa arki tökkiä. Haetaan jotain ihme elämää suurempaa rakkautta ja kihelmöintiä kun kerran leffoissa sanotaan, että sellaista on. Onhan sitä, suhteen alussa, mutta se tasaantuu ja sen kuuluukin tasaantua. Yhdessä olo ei ole sitä, että kaiken pitää mennä niin kuin minä haluan. Kompromissejä ja lisää kompromissejä. Sitä se on. Kyllä perheeseen on sitouduttava ja joko kestettävä se " huono" tai sitten tehtävä sille jotain.

Mikään suhde ei koskaan ole täydellinen aina ja ikuisesti.

Vierailija:

Nykyään ihmiset on niin saamatomia ja laiskoja tekemään mitään ihmissuhteidensa eteen, että mieluummin erotaan. Ei suhde todellakaan ole aina ruusuinen, mutta sen eteen pitää tehdä töitä!

Ja lapsille EI todellakaan ole ero paras ratkaisu. Jokainen lapsi haluaa perheen - isän ja äidin. Jos hankkii lapsia, niin pitäisi olla valmis myös ajattelemaan heidän parastaan ja sitoutua perhe-elämään.

Vierailija:

miksi olla huonossa suhteessa. lapsetkin kärsii

Minä olin aina haaveillut ihanasta miehestä, kauniista häistä ja lapsista, jotka tehdään nuorina.

Jeps, iskin koulun parhaimman näköisen kundin toisten tyttöjen edestä. Mentiin naimisiin ja sain isot häät ja kaverit kadehti.

Tehtiin pari lasta lyhyellä ikäerolla ja kaikki mun kaverit kadehti kauniita vaunuja ja ihania vauvanvaatteita.



No, alkoi sitten miehen kans ärsyttään kun ei oikein ollut enää mitään kun tuli arki. Se oli vain työtä ja lastenhoitoa ja telkkarin katsontaa. Kaverit biletti ja niillä oli ihania poikaystäviä ja jänniä juttuja ja matkoja ja muuta.

Kasvettiin erilleen ja erottiin.

Nyt on kiva kun on isiviikot ja äitiviikot. Mää pääsen juhliin ja matkustaan äitiviikoilla ihan rauhassa kun ipana on isällään. Sitten on kiva kun ipanat on mulla viikon kun on ne ihan kivoja kuitenkin.



Tää sopii meille. Kiva kun nykyään ei tarvitse kakkua säästää ja syödä vaan voi saada kaiken.

Ja taas kaverit kadehtii mua.

Vierailija:

Eroilla on yleensä aina joku syy, eikä se syy yleensä poistu eroamalla. Eli vanhemmat tulevat edelleen huonosti toimeen jostakin syystä. Ja jos ero on tullut esim. alkoholismin, väkivaltaisuuden, jatkuvan uskottomuuden tms. takia niin tämä asia on yhä vain läsnä lasten elämässä eron jälkeenkin. Lisäksi eroa edeltää yleensä aina jo MONTA VUOTTA onnetonta aikaa perheissä. Lapset jäävät silloin yleensä vaille sellaista vanhempiensa huomiota, jota he tarvitsisivat. Kun ero on toteutunut, lasten tunteille on entistä enemmän tilaa, joten he alkavat oireilla. Ihan riippumatta asumisjärjestelyistä.

ottamaan " vanhemman roolin" ja suojelemaan äitiä/isää. Eiköhän se olisi vanhempien tehtävä, ei lasten.

Lapsethan on hyvin lojaaleja vanhempiaan kohtaan ja oppivat hyvin äkkiä vaikenemaan tietyistä asioista. Se ei ole normaalia! miksi hänen pitäisi koko ajan olla varpaillaan ja miettiä " voiko näin sanoa vai ei" , tuleeeko nyt äidin/isän pahamieli jos tämän kerron...

Vierailija:

Eroperheen lapsille kehittyy ihan omanlaisensa tapa puhua perheen asioista, koska he rakastavat vanhempiaan ja varovat muistuttamasta asioista, jotka tuottavat vanhemmille mielipahaa. He oppivat nopeasti, saako äidin luona puhua isästä ja isän luona äidistä, ja jos saa niin mikä sävy on sallittu, ja mitä nimitystä isän/äidin kodista saa käyttää.

On paljon erovanhempia, jotka kyllä ajattelevat niin paljon lastensa parasta, että haluavat suhteen toiseenkin vanhempaan säilyvän vahvana, mutta eivät silti oikein kestä sitä, että myös siitä toisesta kodista puhutaan kotina. Heistä on mukavampaa puhua isän ja äidin luo menemisestä, ja lapset omaksuvat sen heiltä.

On opettajana vaikea tietää kumman vanhemman kanssa hoitaa asiat. Ja ei ole asiallista kysyä sitä viikottain lapselta itseltään.



Minulla oppilas, joka asuu osan viikkoa äidillä ja osan isällä. Itse en ole vielä saanut selville miten nuo päivät menee, kun poikkeuksia saattaa tulla viikottain (äiti sairaanhoitaja eli vuorotyössä). No sitten jos soitankin äidille isän " vahtivuorolla" , niin siitäkös meteli alkaa... viimeksi nainen paiskasi luurin kiinni sanoen " ei ole mun ongelma, soita lapsen isälle, se siitä nyt vastaa..." Poika on aina vaikeuksissa, joten stressaa se tietenkin vanhempiakin (tosin tuo jatkuva kodinvaihto on varmaankin osasyyllinen noihin ongelmiin).