Uusperheelliset! Kuinka vaikeaa on ollut suhtautua toisen lapsiin?

Nyt olisi vaikea kuvitella, että hän ei olisi perhettämme, vaikka käykin vain joka toinen vkonl.

Etenkin sen jälkeen, kun mieheni lapsi muutti meille kokonaan, on ollut helppoa. Rakastan häntä ja huolehdin hänestä mielelläni.



Vaikeaa oli vain silloin, kun en vielä tuntenut häntä ja hermoilin, että jos en tulekaan toimeen. Mutta huoli oli aivan turha. En olisi omilla geeneilläni voinut saada aikaan yhtä briljanttia pakkausta kuin tämä meidän perheen nöpö.

alkuun tuntui että hyvinhän tässä menee, mutta nyt vuosien päästä tajuan kuinka meillä ei ole oikein mitään yhteistä. enkä tunne tätä lasta kohtaan mitenkään enemmän kuin vaikkapa naapurin lapseen.

(Johtui edellisen liiton riidoista). Kuitenkin, asetelma on ollut erittäin mielenkiintoinen aina - isä ja lapsi ovat verisiteessä keskenään, minä olen aina ollut uhka ja kilpailija tälle lapselle. Ei helppoa!

ei kai oo omassa tapauksessani oikee määritelmä, miehen lapsi käy tapaamassa meillä säännöllisesti isäänsä. Ei kyllä oo ollut ihan helppoa, en ymmärrä hänen äitinsä kasvatusperiaatteita (niitä ei ole...). Mieheni haluaa tietysti, että lapsi viihtyy meidän luona, ja siis ei haluaisi asettaa rajoja toisin kuin minä. Minun on taas jotenkin vaikeaa esim. komentaa lasta, jos isänsä ei sitä ensisijaisesti tee. Välillä myös nyppii, kun mies ostelee aika kalliita pelejä jne lapselle ja yhteiselle lapsellemme ei niinkään, se taas olisi kai miehen mielestä minun tehtäväni. Mies maksaa aika korkeita elareita exälleen, ja tämän äiti ei kuitenkaan edes saa puhdasta ja ehjää vaatetta lapselleen päälle. No, huonomminkin kai voisi vielä olla...