kyllästyttääkö kotiäitys?

Olen ollut kotona yli 5 vuotta, ja vielä pitäisi reilu vuosi jaksaa. Nuorin täyttää reilun vuoden kuluttua 3v ja olen ilmoittanut töihin palaavani silloin vasta. Tämä loskatalvi on ollut aivan mahdoton sairastamisineen ja säineen.

En vain ole useinkaan jaksanut lähteä ulos, kun heti kun saan talvivaatteet ja kurahousut sun muut 3-ja 5-vuotiaiden päälle, niin menee 20-30 minuuttia kun haluavat sisään kun ulkona on tylsää. Hirveä tekeminen sen pukemisen kanssa ei houkuta 20 minuutin tähden. Kerhoja on molemmilla 2 x viikossa, lisäksi uimassa käyvät ja muuta.

Mä olen aivan kypsä. Tuntuu että kaksi vanhinta 3v ja 5v kaikki kotonaoloaika kuluu jostain hölmöstä jutusta nahisteluun. Mulla jää kaikkien kotitöiden, kerhoon kuskaamisten ja muiden jälkeen niin vähän aikaa olla OIKEASTI läsnä.



Olen nykyään hyvin usein ärtyisä ja turhautunut, ja kun sanon siitä jollekin, kaikki sanovat että NAUTI NYT kun Saat olla kotona. Joo, olenhan tässä nautiskellut reilut 5 vuotta ja tuntuu oikeasti että ei enää jaksais vaikka miten tsemppais.



Kaipaan omaa aikaa jota ei nykyisin juurikaan ole, ja omaa työtä, omia palkkatuloja, aikuista seuraa (työkaverit) jne. Mulle ei ainakaan perhekerhot ja puiston laidalla palelu ole mitään henkistä virikettä. Työssäkäyntiaika on myös omaa aikaa kun työmatkatkin on vain itseä varten.

Vein esikoiseni perhepäivähoitoon myös n.1,5v. Silloin tuntui todellakin että seinät kaatuu päälle, joten otin vastaan ekan työpaikan, jonka sain. Nyt olemme taas kotona, vauva on 10kk. Nyt tuntuu, että voisin olla kotona vaikka kymmenen vuotta. Kovin montaa päivää peräkkäin en silti viihdy vain kotiympyröissä, mutta riittää että pääsen välillä sivistyksen pariin. Mulla on puolikas auto käytössä, se on meidän pihassa silloin, kun käly ei tarvi sitä.



Esikoinen on paljon pirteämpi kotona ollessaan, kuin raskaan hoitopäivän jälkeen. Aamut menee mukavammin omaan tahtiin, kerhoaamuja lukuunottamatta.



Mulla on onneksi sisustusintoinen mies, harva se päivä hän on kysymässä mun mielipidettä ideoilleen.

Mulla on lapset 8v, 6v, 3v ja kohta 2v. Olen ollut töissä noin vuoden tuossa kakkosen ja kolmosen välillä ja opinnot sain valmiiksi samoihin aikoihin. Kaikkiaan olen ollut kotiäitininä siis noin...öööh, 7 vuotta. Koko ajan olen kyllä opiskellut/tehnyt töitä yksityisyrittäjänä, mutta silti kyllästyttää.



Nyt varsinkin joulun aikaan tuli sellainen -riittää!-fiilis kun nuorin on oikea känkkäränkkä ja oma voimattomuus iskee. Isommat sitten tietysti säestävät.



Olen puntaroinut eri vaihtoehtoja ja n. 2pv/kuussa pienimmät ovat pphoidossa. Kaipaan älyttömästi aikuisseuraa vaikka tässäkin yritän pitää kavereihin yhteyttä. Autolla on aina lähdettävä joka paikkaan, alle 5km:n päässeä ei asu yhtään muuta kotiäitiä. Mies tekee pitkiä päiviä ja olenkin tottunut luotsaamaan yksin tän katraa (4 lasta +2 koiraa) kanssa päivät ja illat. Kolmella lapsella on jo harrastuksia, yhteensä 6 lähtöä/viikko ja omat koiratreenit päälle.



Aina tulee heikkoina hetkiä mieleen, että töissä pääsis helpommalla,eikä tarvis olla kellon ympäri äitiäitiäitiäiti. Sit taas ne aamukiireet ja iltapäivän tuntien sumpliminen, kotitöiden kertyminen ja koululaisten yksinäiset iltapäivät muuttavat näkemystä.



Vaikeaa, kovin vaikeaa tämä äidin osa. Koulutustani vastaavaa työtä en ole tehnyt oikeastaan päivääkään. Kaikki toitottavat, että lapset ovat pieniä ja koti on paras paikka. Tiedän. Silti välillä tekis mieli mennä " oikeasti töihin" :D Joku osa-aikainen,esim. 2-3 arkipv/viikossa tehtävä aamupäivätyö vois olla passeli, mutta vaikea sellaistakin on löytää.



Tsemppiä meille kotiäideille!

Eli siis tarkoitan sitä kun jatkuvasti saa lukea että kotona olo alkoi kyllästyttää kotiäitiä ja äiti halusi aikuisten seuraan ja jotain " älyllistä" juttuseuraa... Mä tunnen välillä samoin ja haluisin kyläillä päivisin muiden kotiäitien kanssa. Olen ollut kotona pari vuotta, enkä suunnittele vielä töihin menoa. Suurin osa kavereistani on kotiäitejä, mutta kellekään ei yleensä sovi kyläily päivisin. Haluuvat tavata mieluiten viikonloppuisin ja silloinkin harvoin. Ei kai sitä aina kolmea tuntia tarvii kyläillä? Voisihan sitä piristää päiväänsä vierailemalla vaikka tunnin tai puolitoista. Tai kyläillä kaverin lähi leikkipuistossa leikkimässä yhdessä.



Toki ymmärrän että lapsilla on tietyt rutiinit ja ruoka ja uni ajat, joita ei tule rikkoa. Mutta voihan niitä esim puolella tunnilla siirtää siten että sopisi jotenkin eri perheiden rutiinit yhteen. Nukkuminen onnistuu parhaiten varmaan tutuissa kotioloissa tuttuun aikaan. Mutta voishan kotiäidit ottaa lapsille eväät mukaan, tai syödä vuorotellen toistensa luona. Kokatessa olis mukava rupatella ja toinen kasoisi lasten perään ja lapset saisi leikkiseuraa. Miks kenenkään muun mielestä tämä ei onnistu?



Vai tuleeko muille kotiäideille paineita kodin siisteydestä, että ei jaksa kutsua ketään kylään kun on sotkuista? Ainakin yhden mun kaverin mieltä tämä painaa, kun aina sanoo että ei nyt voi tulla kun on niin sotkuista ja pitäis siivota. Vaikka hoen aina että ei mua haittaisi yhtään!



Ja lapset vois myös ottaa mukaan aina kaupungille ikkunaostoksille, jos ei oo rahaa ostoksiin. Eli äiti saa lenkkeilyä ja lapset happea. Ja jos mukaan tulee toinen kotiäiti niin aina vaan mukavempaa.

ihan ok asiaa puhut. mutta asia ei kyllä ole ihan niin yksinkertainen.



Minä esimerkiksi näen oikeastaan joka päivä " muita aikuisia" . Käymme leikkipuistossa jossa paljon aikuisia sekä kyläilemme puolin ja toisin arkisin. ei niinkään viikonloppuisin. en niin välitä jos rutiinit menee sekaisin. Kun on kohta 40 v. vanha niin ei enää niin ole pikkutarkka...ja kodin siisteys ei ole se juttu myöskään- vaikka siivoankin joka viikko enkä pidä likaisessa talossa asumisesta.



Kyllähän kyläilyt jne tuo piristystä päivään ja ovat tärkeitä. ilman niitä en todellakaan jaksaisi olla kotiäitinä. mutta ne eivät korvaa " omaa tekemistä" tai työssä ajattelua. vaikka miten vääntäisi.



Olen joskus ottanut lapset mukaan kaupungille. sekin aika ok. riippuu omasta mielialasta. Mutta kun lapsia on kaksi eikä pieninkään enää oikein viihdy rattaissa, niin on enemmänkin riesa kuin mukavaa lähteä window shoppingille kaupungille.

Nyt taas meni vellit ja jauhot sekaisin ainkin jos minun tekstiini viittasit!

Kyllä, minä harrastan tuota lasten kanssa liikkumista aivan tarpeeksi, mutta ei se kaikkeen auta. Retkeillään muiden pphoitajien kanssa (unohdin mainita, että mulla on omien lisäksi 1-2 hoidossa olevaa lasta) ja meillä käy kotiäitejä aina kun vaan heille sopii. Metsäretkillä käydään 1-3x/viikko ja sekin on vaihtelua.



Täällä maaseudulla kontaktit vaan on harvemmassa. Ja hoitolapsia en voi jättää kenellekään muulle vahdittavaksi. Ei ole näyteikkunoita ei puistoja yms. joihin vois mennä katsastamaan juttuseuraa. Autoon pakkautumiset eväineen päivineen on meillä lähes jokapäiväinen rituaali, mutta monesti lapset haluavat olla mieluummin omalla pihalla (iso maalaistalon piha ojineen, metsineen, kivineen ja isot vapaat alueet).



Ei tuo " ihmisten ilmoille lähteminen" aina ole mikään ratkaisu. Mä ainakin koen tällaisen lauman liikuttamisen melko stressaavaksi, vaikka en todellakaan ota stressiä kellon ajoista. Ja koirien lenkitys on usein yhtä tärkeää kun lasten ulkoilu, joten noi sisäkyläilyt on sekin takia vähän poissa kuvioista.



Ja mitä tuohon siivoukseen tulee niin tervetuloa meille vaan kaikki ja ainakin nämä minun kotiäitikaverini ymmärtävät, että täällä asuu 8-päinen perhe+ hoidokit joten no stress! Ulkona kyllä useimmiten tavataan ja sit ehkä syödään lounasta kimpassa jomman kumman kotona. Mutta silti haluan pitää huushollin (reil 300 neliötä) siistinä tai ainakin perusjärjestyksessä, onhan tämä minun työpaikkanikin!



Mutta ei tästä sen enempää. Kerroinpa nyt vaan mielipiteeni ja uskon vakaasti, että et ole ainoa, joka lasten kans liikkuun kodin ulkopuolella :D

" työssä" vai en. Ensimmäisestä lapsesta se tympääntyminen äiti-lapsikuvioihin tuli kun hän oli 2v mutta puntaroin asioita monelta kantilta, ja päädyin jatkamaan kotiäitiyttä, kunnes hän tuli 3v ja hoitovapaani päättyi ja palasin luonnollisesti töihin. Toinen lapsi ilmoitteli tulostaan aika nopeasti tämän jälkeen ja jäin taas kotiin äityslomalle ja vanhin siirtyi myös kotihoitoon ja päiväkerholaiseksi samalla. Nyt meillä on kolmaskin (noin 1,5vuotias) ja olen siis ollut nyt kotona yhtämittaa 3v ja aika houkuttelevalta ajatus töihin paluusta/jatko-opinnoista alkaisi tuntua esim. syksyä ajatellen. Silloin meillä olisi nuorin 2v, keskimmäinen 3,5v ja vanhin ekaluokkalainen. Yhteensä kotona on siis tullut oltua 3+3v nyt ja pitkä aikahan se on näitä kuvioita. On äitiseuraa, kerhoa, ym. mutta ainakin minulla alkaa olla niin, että haluaisin muuta keskusteltavaa ja ajateltavaa kuin lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvä. Työssä lapsia ei tule edes ajateltua, kun siellä ajatukset pyörii työhön liittyvissä asioissa, samoin olisi opiskelussa, ja töiden jälkeen taas olisi ihan eri virta keskittyä lapsiinkin. Tai sitten olisi ihan puhki työ-päivähoito-ym. rumbassa, voihan niinkin käydä. No, joka tapauksessa ajattelin töihin paluuni jälkeen tehdä kuuden tunnin työpäivää eli ehkei ihan rätti olisikaan silloin. Toisaalta miettii, että eihän tässä olisi kuin 1,5v kun nuorinkin olisi 3v...

Pikemminkin kauhistuttaa ajatus kiireisitä aamuista. lasten tarhaan viemisestä, illalla kiireellä kaupan ja tarhan kautta kotiin tulosta.. Missä välissä sitä sitten ehtisi ja jaksaisi olla touhuta lasten kanssa? Kaikki pyykin pesut, ruuanlaitot yms. pitäisi ehtiä hoitamaan illalla muutamassa tunnissa.. Milloinka sitä harrastaisi? Tapaisi ystäviä? Kuinka sitä vielä jaksaisi ajatella parisuhdetta ja sen hoitamista?



Olen ollut kotiäitinä kuusi vuotta ja minulla on kolme lasta, enkä haaveile töihin menosta. Tosin tässä samalla olen opiskellut, enkä ole jättänyt harrastuksiani. Tapaan päivittäin muita aikuisia (leikkikentällä, kyläilemme sekä meillä käy vieraita, harrastukseni parissa jne.). Pidän tästä vapaudesta, voin tavata ystäviäni jotka esim. käyvät vuorotöissä ja ovat vapaalla arkipäivänä, voin ulkoilla niin paljon kuin haluan eikä minun tarvitse viettää muutoinkin niin lyhyttä valoisan aikaa (nyt talvella siis) sisällä jossain pienessä toimistossa, kesällä ei tarvitse murehtia paistaako loman aikana aurinko, kun on lomalla koko kesän ja voi lähteä rannalle heti kun aurinko sattuu paistamaan!! jne.



Toki minullakin on hyviä sekä huonoja päiviä, mutta niinhän meillä kaikilla. Eikö totta? Ja raha sitähän tietysti näin kotiäitinä on vähän vähemmän käytössä kun on yhden tuloilla elettävä. Mutta aikansa kutakin, päivääkään en vaihtaisi pois!!!!

Olen ollut kotona kohta 10v. tottakai aikoinaan kyllästytti! Silloin kun ei osannut oikealla tavalla antaa arvoa niille asioille joita kotoa ja sieltä käsin saatoin kokea.

Sittemmin opin arvottamaan asioita useammalla eri tavalla ja nauttimaan ja olemaan tyytyväinen siihen mitä elämäni pitää tällaisena kuin se on sisällään.

Vaikka olenkin kotiäiti on minullakin harrastuksia, tapaan ystäviä siinä missä sellaisetkin jotka käyvät työssä. Luulenpa että voin tehdä kaiken tuon paremmalla omalla tunnolla kuin työssä käyvät koska olen jo voinut olla useamman tunnin lasteni ja mieheni kanssa kanssa.

Sanomiseni voi ärsyttää monia jotka lukevat täman etenkin niitä jotka käyvät työssä. No olen kuitenkin kuullut monien kadehtivan tilannettani. Tekisivät samoin jos voisivat kuuleman mukaan. Kyllä näin voi elää olemalla kotiäiti vaikka 10v.

Vaan puhuin yleisellä tasolla omista kokemuksistani. Minulla on kaksi lasta ja isomman lapsilauman kanssa tuo kaupungilla ja kylässä käynti voi olla tosi haastavaa. Kun tuntuu välillä että kahdenkin kanssa on liian hankalaa. Yhden kanssa oli vielä tosi helppo mennä ja tulla. Yhtä lapsta oli helpompi pitää silmällä ja samalla pystyi keskittymään aikuisten kanssa jutteluun.



Ja asiasta sivuten; en välttämättä ole hankkimassa (ainakaan muutamiin vuosiin) lisää lapsia, kun useamman kanssa kaikki tuntuu olevan niin paljon hankalampaa. Enkä mielelläni edes ota kylään meille isompia lapsiperheitä. Kun minusta se ei ole kivaa että kaikki aika menee siihen että kaikki (pienet)lapset hakee aikuisilta huomiota (pyytää kahvipöydässä kaikkea ja jättää syömättä, sotkee, rikkoo, kertoo tauotta vieraille omia kuulumisiaan ja pyytä katsomaan sitä ja tätä lelua jne.), ja aikuiset ei saa puhuttua mitään aikuisten juttuja. Jokainen aloitettu lause jää kesken aikuisilta. Muutaman tälläisen vierailun jälkeen mulla on kyllä ollut kaukana tunne siitä että olisi virkistäytynyt olo kun on saanut vierailla toisen kotiäidin luona:) Älkää nyt suurien lapsiperheiden äidit suuttuko. Minä vaan olen sellainen että en kestä niin kovaa hälinää ja vilinää kerralla.



Minä viihdyn kotona aina entistä paremmin kun mietin samaa kuin nimimerkki Pönttö-örvelö. Eli että lapsille jäisi tosi vähän aikaa jos olisin töissä, kun pitäisi koti ja parisuhdekin hoitaa. Nytkin on tarpeeksi kiireisiä illat, kun mies tulee kotiin. Vuorokaudessa ei tahdo tunnit riittää kaikkeen mitä haluisi ja pitäisi tehdä, ja sen takia tuleekin aina nukuttua tosi lyhyitä yöunia.

Siis ajoittain. Joinakin päivinä taas tuntuu, että tässähän menis vaikka kuinka monta lasta. Nyt, kun odotan kolmatta lastamme(meillä siis kotona kohta 4-vuotias ja 2-vuotias) ymmärrän oikein hyvin ihmisten valituksen kotiäitiydestä. Kyllä se vaan voi olla rankkaa. On helppo sanoa, että kotona on ihanaa, kun on ympärillä tuki- ja ystäväverkosto, jonka kanssa jakaa kokemuksia ja joita tavata jne. No, en minäkään täysin vailla ole tuota ystäväverkostoa, mutta kovin vaikealta on tuntunut tutustuminen uusiin ihmisiin, kun kaikilla on jo ne omat " äitikaverit" . Tai vanhat kaverit, jotka saattavat olla samassa tilanteessa. Itse sain esikoisen, kun olimme mieheni kanssa muuttaneet uudelle paikkakunnalle, yksikään vanhoista ystävistäni ei ollut samassa tilanteessa(yllätys, kun ottaa huomioon ikäni) ja uusia ystäviä ei ollut montaakaan.



Vaikka välillä mietin, kuinka ihanaa olisi, jos lapset olis hoidossa ja saisi käyttää koko päivän johonkin muuhun, koti ei olisi aina kuin pommin jäljiltä, niin toisaalta koen tämän silti tärkeäksi. Tänään ajattelin nukuttaessani päiväunille meidän 2-vuotiasta, että on jotenkin ihnaa, kun voin tarjota tällaista lapselleni: läheisyyttä ja rauhallisuutta päiväunille mennessä ja " opettaa" rauhassa potta-jutut jne. Mitä taas tulee kauppareissuihin, ei meillä ainakaan kovin paljon nykyinen meininki muuttuisi, jos lapset menisivät hoitoon. Mieluiten käyn illalla kaupassa YKSIN, jos sinne on pakko mennä. Päivällä kauppaan meno on kyllä semmoista taiteilua, kun aina jollakin on nälkä tai kiukku tms. Ja kyllä minä olen poikki(ehkä tosin osittain tämän raskaudenkin takia) siinä vaiheessa, kun mies tulee kotiin, enkä oikein jaksaisi siinä vaiheessa mitään. En sitten tiedä, miten olisi laita, jos olisin viettänyt päivän yliopistolla...



No, kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että nyt kolmatta odottaessani, neljän kotiäitivuoden jälkeen, vihdoinkin ymmärrän oikeasti niitä, jotka valitsevat toisen tavan hoitaa asiat. Kyllä ihmiset ja elämäntilanteet vain on niin erilaisia.

kiitos vastauksista...kyllä olen itse edelleen samaa mieltä että odotan syksyllä töihin pääsyä. Nyt kun tuntuu tosiaan että on hieman loukussa...nytkin juuri odotan miestä kotiin että pääsisin itse harrastamaan. on niin kauhean riippuvainen miehestä ja isovanhemmista, että jonnekin pääsee. kun on töissä, niin työpäivään voin ainakin minä limittää myös omien asioiden hoitoa. se on ylellistä se. nyt täytyy melkeen kaikkiin menoihin saada hoitaja. se rassaa.



myös olisi mukava ajatella välillä jo muutakin kuin taloudenhoitoa ja lapsia. olen akateemisesti koulutettu, ja huomaan ettei minusta olisi " vaan" miettimään kotiasioita..



mutta aikansa kutakin. olen onnellinen että olen sitten viettänyt kahden lapsen kanssa yhteensä 3,5 v. kotona. se on mulle paljon ja tiedänpä sitten mistä puhun.

Olen itse samoin toista kertaa kotiäitinä, esikoiseni on nyt 3 v 5 kk ja toinen lapsi 1 v 1kk. Ekalla kerralla olin kotona vuoden ja neljä kuukautta. Nyt olisi tarkoitus mennä töihin elokuun alusta, jolloin nuorempi lapseni on 1, 5-vuotias. Menen töihin kuitenkin vain, jos saan lapseni samaan pieneen ryhmään, jossa poikani oli hoidossa. Siellä on maksimissaan yhdeksän lasta ja kaksi hoitajaa. Kuulemma nyt näyttäisi siltä, että saamme sieltä paikan. Teen lyhennettyä päivä, eli maksimissaan 30 tuntia viikossa, joten olen hakemassa lapset jo 14.30.



Minullakin on akateeminen koulutus, ja olen ollut nykyisessä työpaikassani jo 10 vuotta. Minulla on siellä hyviä työkavereita, ja pidän työstäni. Nyt hoitovapaan aikana olen tehnyt työpaikalleni vähän töitä täältä kotoa käsin. Näin olen saanut hiukan tuloja, mutta aikaa työn tekoon on vaikeaa löytää. Viihdyn kotona ihan hyvin mutta kaipaan työympäristöä ja ihan omaa työtäni, sitä, että saan oikein uppoutua työhon ja hoitaa asioita kuntoon. Täällä kotona nämä päivät tuppaavat olemaan siivoamista, kokkaamista, pyykkiä, pukemista, ulkoilua, eli mikään ei tavallaan tule ikinä valmiiksi.



Olen koittanut ryydittää kotona olemista ottamalla erinäisiä projekteja, myin huuto netissä kaikkea tarpeetonta vaatehuoneesta ja kellarista, olen sisustanut kotia jne. Oman rahan puute on tosiaan vaikeaa kestää.



Olen yrittänyt miettiä, voisinko olla vielä pitempään kotona, jos järjestäisin itselleni jotenkin työaikaa (saisin työpaikalta siis töitä kotiinkin) viemällä lapset esim. jonnekin puistotädille tai kerhoon. Meidän alueella ei valitettavasti ole puistotätejä, eikä minulla ole autoa käytössä. Nuorimmainen on kyllä vielä liian pieni kerhoihin.



Varmaan viihtyisinkin kotona paremmin, jos minulla olisi parempi tukiverkko. Oma sukuni asuu kaukana, toinen siskoni tosin aika lähellä, mutta hän ei ole lapsista yhtään kiinnostunut ja on työnarkomaanikin, joten hänen työpäivänsä ovat todella pitkiä. Ystävilläni on omia lapsia ja hekin asuvat ainakin 15 kilometrin päässä. Naapurini ottaa mielellään isomman lapseni leikkimään heidän tyttönsä kanssa. Mieheni on työmatkoilla ainakin kaksi päivää viikossa ja tulee usein iltaisin vasta kuuden, puoli seitsemän aikoihin kotiin. Eli hoidan lapset lähestulkoon kokonaan yksin.



Puistossa ja perhekahvilassa tapaan kyllä muita äitejä, mutta täällä päin poikani ikäisiä lapsia ei juuri ole enää kotihoidossa. Muutama onneksi sentään, ja heidän äitiensä kanssa sitten treffaillaan muutenkin. Heidän seuransa on tosi piristävää. Työntekoa on silti ikävä. Olen vielä töissä hyvin muuttuvalla alalla, koko ajan pitää oppia uutta ja pitää mm. kielitaitoa yllä.



Toki tiedän, että kahden lapsen lähettäminen aamulla hoitoon ei ole kovin riemukasta myöskään. Paras ratkaisu olisi varmaan tuo kotoa käsin työskentely, mutta sitä voin tehdä vain hoitovapaalla ollessani, jolloin en sitten taas saa lapsille kunnallista hoitopaikkaa. Ja toki tuossa kotoa käsin työskentelyssä on se ongelma, että sitä työtä ei välttämättä ole säännöllisesti tarjolla, joskus sitten liiankin kanssa.



Ennen oli sellainen päiväkoti (olikohan sen nimi Hautomo???), jossa äidit pystyivät työskentelmään ja lapset voivat olla hoidossa samoissa tiloissa. Se on nyt ilmeisesti ainakin tauolla tai lopetettu kokonaan. Se oli kyllä aika kaukanakin meiltä, mutta ajatuksena aivan ihana.