Seuraava äiti joka huutaa naama punaisena lapselleen, saa pesäpallomailasta!

Eilen taas yksi tuttu huusi vittu, saatana, perkelettä lapselle jonka ilme ei koskaan värähdäkään. Ei naura, ei kiukuttele, ei itke. On vaan naama peruslukemilla. Äitikin aina nauraa kun omani kiukuttelee, että " ei meidän Kirsi uskalla kiukutella yhtään. Niin olen ollut tehnyt sen selväksi" .



Ei niistä mitään pikkuprinssejä, jotka kiukuttelee koko ajan tarvitse kasvattaa, mutta jos vituttaa niin vituttaa. Jos ei opeta lasta kiukuttelemaan sallitulla tavalla, voi jo ruveta säästämään terapiarahastoon aikuisikää varten.





Lapsen on tärkeää saada ilmaista pettymystään ja tulla hyväksytyksi vaikeidenkin tunteiden keskellä, mutta silloinkaan toisia ihmisiä tai tavaroita ei saa vahingoittaa, se vanhemman tulee estää: ¿Äitiä ei saa lyödä.¿ Tarvittaessa otetaan käsistä kiinni.



Vanhemman haasteellinen, mutta tärkeä tehtävä on ottaa vastaan ja sietää kiukku ja vakuuttaa lapselle, että maailma ei mene rikki, vaikka kiukku saakin joskus vallan. Olennaista on tunne siitä, että oma viha ei tuhoa eikä johda hylkäämiseen. Vanhempi osoittaa sen lapselleen, kun ei itse hermostu, vaan on turvallinen aikuinen ja ikään kuin seinä, jota vasten puskea. Joskus voi olla tervettä nähdä vanhemman suuttuvan, mikä ei kuitenkaan välttämättä vie tilannetta eteenpäin.



Osa lapsista haluaa vaikeiden tunteiden kourissa konkreettiset rajat. He rauhoittuvat esim. tiukassa sylipesässä. Toiset taas eivät kestä tiukkaa kiinnipitämistä. Vanhempi voi sanoittaa lapselle hänen tunnetilaansa: ¿Näen, että sinua harmittaa.¿



Kovuus ja lapsen alistaminen voimalla ja uhkauksilla vaikeiden tunteiden myrskyssä saa lapsen lohduttomaksi ja yksinäiseksi eikä auta häntä ymmärtämään omia tunteitaan. Liiallinen periksi antaminen ei myöskään auta lasta, vaan kasvattaa lapsesta vaativan tyrannin, jonka voi olla myöhemmin vaikea tulla muiden kanssa toimeen.