Onko täällä muita, jotka eivät aio lähteä tutkimuksiin/hoitoihin?

Eli siinä se tulikin. Meillä 4,5 vuotias poika ja toista yritetty pian 2,5 vuotta. Tuntuu vaan, että voimia hoitohin ei riitä. Odotellaan luomuihmettä, ja yritetään sopeutua tilanteeseen, jos toista ei kuulu.

Mä en ihan ymmärrä sitä asennetta, että ei haluta mennä hoitoihin, koska "voimat" ei riitä. Eikö se ole vielä raskaampaa yrittää luomusti kuukaudesta toiseen, kun mitään ei tapahdu, eikä voi mitenkään itse edistää asiaa? Tottakai hoidot on rankkoja, mutta minusta vielä rankempaa on saada vähemmän lapsia kuin toivoisi! Hoidot kuitenkin tehoavat suurimmalle osalle pariskunnista. Minusta hoidot ovat satsaus tulevaisuuteen. Jos nyt kärsin esim. joitakin kuukausia niin saan siitä palkkioksi mahdollisesti LAPSEN. Mikä voi olla arvokkaampaa? Eikö sen eteen nyt voi vähän kärsiäkin, varsinkin kun lapsettomuus joka tapauksessa on aikamoista kärsimistä? Itsellä ainakin on paljon levollisempi mieli ja helpompi sulkea kirja lopullisesti jos tiedän tehneeni kaikkeni sen eteen, että saan lapsen.

No joo, tämä nyt oli tällaista tajunnan virtaa, joka tuli tästä ketjusta mieleen. Meillä on yksi hoidoilla aikaansaatu lapsi ja toinen raskaus nyt ihan aluillaan, sekin hoitojen avulla. Meillä ei olisi todennäköisesti yhtäkään lasta jos ei oltaisi hoitoihin hakeuduttu. Minä en ovuloi ollenkaan, eikä luonnollista kiertoa oikeastaan ole ollenkaan. Välillä on ollut epätoivoisia hetkiä enkä voi kiistää etteikö välillä olisi ollut masennusta ja tehnyt mieli lopettaa hoidot. Mutta sisulla on menty eteenpäin, enkä kadu yhtään. En katuisi vaikka en olisi tullut raskaaksikaan, koska ainakin tietäisin tehneeni kaikkeni, eikä tarvitsisi mummona jossitella, että olisikohan meillä toinen lapsi jos olisimme toimineet toisin.

Jokainen tekee omat ratkaisunsa, mutta tässä kohtaa täytyy sanoa etten ymmärrä. Olisi kiva kuulla kommentteja, tämä ei ole tarkoitettu syytökseksi!

Löysin täältä vanhoja kirjoituksiani nimimerkillä Villakerä ja päätin hieman kommentoida. Meitä on näissä hommissa moneksi ja mikään ratkaisu ei ole toiselta pois. On myös pariskuntia, jotka eivät saa yhtään lasta vaikka kuinka kävisivät hoidoissa. Omaa ratkasuani en oikeastaan ole itsekään aina ymmärtänyt. Yksi lapsi tuli luomusti 2001 ja vuoden 2004 jälkeen ei olla käytetty ehkäisyä. Molemmat on tutkittu ja mitään vikaa ei ole löytynyt. Päätettiin jo alussa että inseminaatiota raskaampiin hoitoihin ei lähdetä. Maailmassa on tarpeeksi kodittomia lapsia, joten mielestäni oli aikoinaan itsekästä hankkia lapsi hoidoilla, kun niin moni jo olemassa oleva on ilman kotia. Tästä ajatusmaailmasta olen henkisesti oman lapsettomuteni vuoksi kärsinyt mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen olen edelleen samaa mieltä. Pahinta ei niinkään ole oma lapsettomuus vaan ympärillä olevista sukulaisista huokuva pettymys, kun toista lasta ei ole. Kieriskeltyäni tarpeeksi monta vuotta itsesäälissä ja jatkuvassa epäonnistumisen tunteessa tein omat ratkaisuni ja päätin aloittaa elämän. Jätin työni ja ryhdyin yrittäjäksi. Olen tullut tulokseen että olen onnellisempi äiti ja ihminen kun teen kuten haluan muista välittämättä. Elämä voi olla ihanaa myös yhden lapsen kanssa.

viestistäsi on jo aikaa enkä itsekään käy usein palstalla. olen Villakerä ja viestisi on kuin omasta elämästäni. Samoista syistä emme lähteneet hoitoihin ja aloitin yrittäjänä tämän vuoden maaliskuussa koska halusin elää täysivaltaisesti ja itselleni. kiitos kirjoituksestasi se teki todella hyvää. on ihanaa ( vaikka asia ei ole ihana ) että on ihmisiä joilla on samat ajatukset kuin minulla. Olen myös onnellisempi nyt kun teen kuten haluan muiden kommenteista välittämättä. kiitos ja mielelläni vaihtaisin joskus ajatuksia kanssasi.

Täällä myös yksi, joka ei lähde hoitoihin. Meillä kohta 7v poika ja toista yritetty enemmän ja vähemmän aktiivisesti 2,5 vuotta ilman tulosta. Sen verran on hoidettu, että käytiin väestöliitolla tutkimuksissa ja muutaman clomikuurin söin. Kummastakaan ei vikaa löytynyt ja ovuloinkin normaalisti. Koin kuitenkin tutkimukset ja ajatukset hoidoista tosi raskaiksi, en halunnut ajatella koko ajan että missä vaiheessa kiertoa ollaan ja sitten taas pettyä kun mitään ei tapahdu. Päätettiin kuitenkin jo heti alussa, että raskaisiin hoitoihin ei lähdetä.

Ovistikkuja on kaapissa mutta joulukuussa masennuin tästä ikuisesta yrittämisestä ja päätettiin pitää taukoa. Harrastetaan seksiä kun huvittaa ja tikuttelen noi loput sitten, kun huvittaa.

Ikää mulla on 31 joten on kai tässä vielä mahdollisuuksia. Haluaisi olla ajattelematta lisääntymistä mutta vaikka kuinka yrittää se pyörii päässä tosi usein. Tällänen purkaus tähän väliin.

On kiva, että on muitakin jotka ei lähde hoitoihin. Itse oon sitä mieltä et jos ei tuu niin masentaa kyllä mutta väkisin en lähde tekemään.

Joo, ihan kiva, että löytyy muitakin, jotka eivät meinaa hoitoihin lähteä. Mullakin katottiin syksyllä gynellä sen verran, että ovuloin normaalisti ja kohdun limakalvo on tarpeeksi paksu kiinnittymiselle. Miehelle ei ole tutkimuksia tehty, eikä meinatakaan. Jotenkin tuntuu nuo hoidot niin rankoilta, ettei vaan voimat riitä. Ja olen myös miettinyt tota, että jos pettymyksiä tulee sitten vaan lisää, jos ei hoidotkaan auta. Mulla menny muutenkin tää vauvakuumeilu ihan yli, pyörii ihan liikaa päässä. Ovistestejä oon kans välillä käyttänyt, mutta nyt jättänyt myös niiden käytön. Ikää mulla on 30 v. Tuliko teillä muuten esikoinen helposti, jos voin kysyä? Meillä tärppäsi kolmannesta kierrosta ja nyt kyllä ihmetyttää, kun ei tämä toinen millään. Edes haamuplussia en ole ikinä saanut.



Voimia teille!:)

Täällä kans yksi pariskunta, joka ei oo menossa hoitoihin. Meillä on 3 v lapsi ja minä olen kans 30v. Meillä oli pitkä lapsettomuus jo ennen esikoista ja käytiin tutkimuksissa ja yhdessä inssissä, mutta se tuntui niin raskaalta, että päätettiin ettei enää jatketa. Ne hoitojaksot on minusta järkyn raskaita ja vielä päälle ne pettymykset. :( Meistä ei löytynyt mitään vikaa silloin vuosia vuosia sitten. Jäätiin odottelemaan luomuihmettä ja lopulta oltiin menossa adoptiojonoon, kun yks kaks plussa tuli. :) Ehkäisyä me ei olla kaipailtu esikoisen jälkeenkään, mutta pikkukakkosta ei ole kuulunut. :( Vauvakuume on täälläkin aika valtaisa! Ja ympärille syntyy lapsia kuin sieniä sateella. :)



Luulen, että me ryhtyisimme ennemmin adoptioon kuin hoitoihin. Ei kyllä siitäkään olla esikoisen jälkeen puhuttu, kun kuitenkin sitä odottaa sitä toista luomuihmettä. :) Ootteko te ajatellu adoptiota? Tai sijaisvanhemmuutta?

Meillä on 4-vuotias luomusti alkunsa saanut lapsi. Toista on yritetty 3 v. ja käytiin itse asiassa IVF:ssä, mutta en tullut raskaaksi. EI aiota mennä enää toista kertaa vaan ollaan päädytty adoptioon. Ollaan aloitettu jo adoptioneuvonta.

Onnittelut päätöksestänne!!! Hienoa! Tosi kiva kuulla, että olette rohjenneet tehdä päätöksen. Itselläkin pyörii tuo adoptio aika paljonkin mielessä, mutta en ole miehelle siitä nyt edes vielä puhunut. Jotenkin on sellainen olo, että voi kun tietäis ettei enää saa biologisia lapsia niin voisi lähteä adoptioneuvontaan. Vaikka eihän sitä voi koskaan tietää ja toisaalta mitä sitten jos joskus tulisikin raskaaksi... Sehän olis vain yksi ihana lapsi lisää! :) Meillä on ainakin niin paljon kärsitty lapsettomuudesta, että voisin ottaa monta monta lasta lisää, jos vain annettais! Mistä päin aiotte hakea adoptiota? Voi kun tulee oikein adoptiokuume kun ajattelee!!! :) Mielellään kuulisin paljon lisääkin! Jos vain viitsit kertoa... :)

Kiitos rohkaisusta!



Me ollaan ajateltu lähinnä Etiopiaa. Kiina kiinnostaisi eniten, mutta odotusaika on niin julmetun pitkä. Ollaan tosiaan ihan alussa, meillä on 1 neuvontakerta takana ja ollaan menossa adoptiovalmennukseen.



Kannattaa ehkä ihan ekaksi käydä esim. Pelastakaa lapset adoptioinfossa, siellä saa tietoa, mutta ei sitoudu mihinkään. Neuvontaan kun menee, ei minun käsittääkseni tarvitse olla 100% varma, voihan mieli muuttua matkalla.



Meille päätös oli varmasti helpompi kuin teille, kun ikä tuli vastaan. Täytän jo 41 tänä vuonna ja mahdollisuus tulla raskaaksi alkaa olla minimaalinen. Hoitoja en jaksa.



Tsemppiä sulle ja kaikille muillekin!



t. Siina

Me ollaan käyty jo parikin kertaa Pela:n adoptioinfossa aikanaan. :) Eka kerralla minä olin liian nuori! niin ei voitu alkaa vielä millekään, vaikka lapsettomuutta oli takana jo 6 vuotta! Toisen kerran menimme melkein heti, kun minulla ikä riitti, mutta ennen ensimmäistä neuvontakertaa minä tulin raskaaksi! :) Odottelimme jonossa kaksi kk ja muutama päivä ennen ekaa neuvontaa tein positiivisen testin. :) Oltiin todellakin jo laitettu kaikki haaveet biologisesta lapsesta romukoppaan!



Nyt on tosi ristiriitainen olo siinä suhteessa, että tuo oma rakas lapsi on niiiiin rakas ja täyttää toisaalta valtavan paljon. Siis meidän perhe on rakkautta tulvillaan! Mutta vauvakuume on suunnaton silti ja vauvankaipuu vähän turhan iso. Ja kun olis niin ihana saada sisarus tuolle lapselle. Kun ei tiedä, pitäiskö vain odotella vai pitäiskö ryhtyä johonkin... Hoitoihin minä en tosiaankaan usko meidän enää menevän. Luulen, että jos ei vuoteen pariin ala mitään kuulua, niin sitten viimeistään pitää alkaa tosissaan pohtia.



Tsemppiä teille kovasti! Mielellään kuulisin aina kuulumisia! :)

Kiva, että kaikki eivät odottele seuraavaa hoitokäyntiä ym.

Meillä esikoinen sai alkunsa alle puolessa vuodessa. Silloin vaan ajateltiin, että tulee jos tulee ja taidettiin välillä käyttää ehkäisyä. Oli jotenki helpompi, kun ei tarvinnu yrittää. Nyt kuumeilu on tosi kovaa varsinkin kun

vauvoja syntyy ympärillä ja paras kaveri saa kuukauden sisällä jo toisen.

Se ei uskalla oikein puhua raskaudestaan mulle, mikä vähän häiritsee meidän suhdetta.

Joka kuukausi sitä on ihan varma, että on jotain raskausoireita vaikka oikeesti tietää ettei ole. Ei sitä vaan saa mielestä. Adoptio on käynyt mielessä mutta ei olla siitä miehen kanssa juurikaan keskusteltu. Sen tiedän, että kovin innoissaan ei ole. Jatketaan jutustelua, kun meitä luomuihmettä odotteleviakin löytyy. Helpottaa kirjottaa tuntoja tänne. Olen aikasemmin vaan lueskellut mutta tää kyllä vähän helpottaa oloa.

Minusta on kans kiva tällainen palsta, jossa ei ole kaikki odottelemassa seuraavia hoitoja jne. Ne kun ei itseä koske niin joskus ne kuulostaa ahdistavilta. Ja tietysti kun niihin ei itse oo lähtenyt juuri sen ahdistavuuden ja rankkuuden takia.



Kyllähän tämä on yhtä odottelua. :( Kyllähän sitä eräät kerrat sättii itseä, että on sitä tyhmä, kun jaksaa vieläkin toivoa! :) Meillä on yhteensä 11 vuotta yhteiselämää miehen kans takana ja koko ajan on lasta toivottu. Meillä on vain yksi 3 vuotias ihana lapsi, joten eikö sitä älyäisi olla jo joka KUUKAUSI toivomatta! Mutta ei. Sitä on niin tyhmä, että joka ikinen kuukausi niitä oireita kehittelee ja sitten tulee se inhottava pettymys. :) Vaikka ytittäis ajatella kaikkea muuta, ettei ainakaan raskaana edes kuvittele olevansa, mutta kuinka ollakaan, kohta huomaa taas kuvittelevansa kaikenlaista. Plääh. No, jospa vielä joskus! :) :)



Tsemppiä meille kaikille!

Tsemppiä sinulle - meille naapuriin tuli vuosi sitten ihana poika Filippiineiltä. Itselläni kävi joskus mielessä adoptio kun ensimmäistäkään ei alkanut kuulua, mutta mies ei ainakaan silloin innostunut asiasta.



Meillä siis 4-vuotias poika, jota edelsi aikamoinen yritysaika. Sen jälkeen ei mitään. Yritystä on ollut siis tavallaan, ei mitenkään säännöllisen aktiivisesti, mutta kuitenkin - pojan syntymästä asti ja 4 vuoteen ei siis ole tapahtunut mitään. Mulla tuli ikää mittariin juuri 38v. Hoitoihin ei lähdetä, eikä varmaan siis harkita edes adoptiota. Pari vuotta vielä elättelen toiveita, mutta luultavasti unohdan koko asian kun täytän 40v ja iloitsen siitä, että on edes tuo esikoinen... sekin on jo paljon!

Meille tuli tämä ainoa tyttö helposti clomifenilla (tai no, helposti ja helposti...) mutta toista sitten ei. Ollaan 4 vuoden aikana kokeiltu clomifenia, pistoshoitoja ja koeputkihedelmöitystä joista tuloksena 2 keskenmenoa. Vuosi sitten päätettiin, että meille riitti ja niinpä emme aio enää kokeilla mitään hoitoja. Ainoa lapsi on nyt 6,5v ja ainoaksi hän jää. Kävimme sijaislapsi neuvotteluissa mutta se ei oikein tuntunut omalta jutulta. Adoptiota tuskin alamme harkitsemaan. Pääsimme jo yli sekundäärisestä lapsettomuudesta ja nautimme elämästä yhden lapsen vanhempina :) Elämä on liian lyhyt siihen, että haaveilee vaan sellaisesta mitä ei saa.

Meillä yritystä 2vuotta. Tutkimukst käytiin läpi. Kierrot, spermat kaikki ok. Vikaa ei siis löytynyt. Ainoat " lääkkeet" : laihdutus ja keinohedelmöitys. Jotekin ajattelin, etten siihen rumbaan lähde. Joka kuukausi toivon olevani raskaana, aina on olevinaan joku raskausoire..

Onhan meillä yksi ihana, terve 3,5v tyttö. Hän syntyi luomusti vain puoli vuotta pillereiden lopettamisen jälkeen.

Tuntuu vain että joka puolella on vain raskaana olevia ja monen lapsen äitejä. Joka päivä joudun toitottamaan itselleni, että saisin olla onnellinen kun mulla ON lapsi. Kaikki eivät saa ikinäedes sitä ainokaista vaikka kuinka toivovat ja yrittävät..Voimia kaikille kohtalotoverittarille...

Viime viikonloppuna tein raskaustestin, joka näytti positiivista, heikosti mutta kuitenkin. Menkat oli pari päivää myöhässä. Reilu päivä sitä kesti. Vuoto alko ensin tosi heikkona ja sit normaalia runsaampana. Samalla iski kauhee flunssa ja kurkkukipu, toisaalta onneks, niin ei tullu surkuteltua tota plussaa niin pahasti. Nyt vaan vuoto on kestäny jo viis päivää ja alkaa ottaa pahasti aivoon. Kun kerran oli vaan kemiallinen niin tarviiko sitä sitten vuotaa päivätolkulla. Miks tästä pitää tehdä näin vaikeeta.

Ei taas jaksais ollenkaan tätä touhua mutta kun ei osaa lopettaakaan.

Loppuis vaan tää vuoto niin vois taas yrittää tasapainottaa elämänsä ennen seuraavia kuukautisia.

Kyllä on negatiivista tekstiä mutta pakko on johonkin purkaa.

Viikonloppuja ja positiivista asennetta kaikille muillekin jotka toivovat onnistumista kuukaudesta toiseen.

Ompa ihana että tällainen oma palsta on saatu sekundäärisille.

Myös minä kuulun joukkoon, meillä on kaksi kouluikäistä lasta ja olen monta vuotta haaveillut kolmannesta.

Reilu kaksi vuotta sitten mies lopulta heltyi ja niin aloitettiin muka vauvapuuhat. Juu... sitä on sitten jatkunut sitten koko ajan. Eikä MITÄÄN ole tapahtunu!

Tänä syksynä menin asian takia ekan kerran lääkärille tk:seen. Sanoi ettei keskussairaala hoida millään tavalla, jos on jo lapsia. Sain kuitenkin ajan gynelle kun papakokeessa oli muutoksia.



Itse olen miettinyt olisiko minulla pco, koska mulla on tämä lapsettomuus, karvoituskin on lisääntynyt, samoin paino. Tänään gynellä ultrattiin munasarjat, ei ne kuulemma olleet sen näköiset että minulla pco:ta olisi. Verikokeita valmistuu parin viikon päästä.



Minua tämä asia painaa jo niin että olen välillä miettinyt pitäisikö mennä puhumaan jollekin ammattiauttajalle. Välillä ajattelen asiasta että ok, ei sitten tule lapsia, että mennään tällä porukalla eteenpäin.

Välillä taas asia kalvaa ihan sikana, sydänjuuria myöten syli itkee vauvaa. Varsinkin kun kavereille niitä vauvoja näyttää satelevan..



Olisikin kiva saada ajatusten vaihtokaveria sellaisesta naisesta, joka painiskelee samojen mietteiden kanssa. Jos tuntuu että haluat kirjoitella, niin laitan minulle postia osoitteeseen:

kissanainen66@luukku.com



Kiitokset!

Eli meillä -01 syntynyt lapsi ennestään. Synnytyksen jälkeen ei olla käytetty ehkäisyä lähes ollenkaan. Paitsi ihan alussa jonkin aikaa kondomia ja sitten " keskeytettyä" ... Pojan ollessa kolme käväisin gynellä ajatuksena laitattaa ehkäisy ja tarkistaa, mistä johtuu kivut alavatsassa. Silloin todettiin endometrioosi ja hoidoksi suositeltiin joko vauvaa tai hormonikierukkaa. Jostain syystä (vaikka olin aina ajatellut, että yksi lapsi riittäisi) olen lykännyt ehkäisyn laittoa tähän asti? Vauvaa ei ole kuulunut, vaikka olisi saanutkin tulla.



Nyt tilanne on se, että ikä tulee vastaan pahasti ja vauvaa ei ole kuulunut. Alusta asti mies on ollut se aktiivisempi ja varmempi asiasta ja itse olen epäröinyt.

Eli tosiaan... välillä kun täti on ollut myöhässä, niin olen ollut innoissani ja taas toisaalta pettynyt ja helpottunut yhtaikaa, kun ei vauvaa ole kuulunut. Sisimmässäni ajattelen, että jos + tulisi, niin ihanaahan se olisi, mutta yritän suojella itseäni pettymykseltä, kun vuosien yrityksen jälkeen ei ole vauvaa kuulunut.



Kierukan laittoakin olen vältellyt osittain myös siksi, että jos olisin sen laittanut, niin silloin se olisi tarkoittanut sitä, että vauva asia on totaalisesti ohi ja nyt on sitten tavallaan uusi vaihe elämässä alkamassa eli on liian vanha vauvojen saamiseen. Luopuminen on vaikeaa...



Nyt kuitenkin olen päättänyt lopultakin tehdä lopun tästä kipuilusta. Seuraavan kerran tädin tullessa käyn laitattaa kierukan. Endo on välillä niin kivulias ja tädin visiitit on todella pitkiä etc.



Toivon kuitenkin kaikille plussa onnea jatkossa! :) Itsellä on tässä piinailut juuri menossa. Viikon vielä ajattelin odottaa ennen kuin aion testata. Kp on ollut viimeisen puolen vuoden aikana todella sekaisin eli kp 22-28 ja ennen ollut kuin kello kp 28. Tosin mulle käy aina! niin, ett kun rupean piinailemaan ja uskaltaudun tänne vauva sivuille, niin viimeistään seuraavana päivänä menkat sitten alkaa. Nytkin nippailee alavatsasta ja väsyttää sekä välillä on kylmä ja välillä kuuma. Kuulostaako enemmän tädin tulolta vai...? :)

Ihanaa löytää muitakin kohtalotovereita, jotka eivät hoidoista ole kiinnostuneita! Meillä on yksi 3-vuotias poika ja toista lasta ollaan yritetty enemmän tai vähemmän aktiivisesti n. 1v3kk. Nyt ostin ovistestejäkin, jos niillä saisi ensi kierrossa tulosta aikaseksi. En olisi ikinä uskonut tähän tilanteeseen joutuvani, kun esikoinen sai alkunsa ekasta ehkäisyttömästä kierrosta. Kävin kuukausi sitten gynellä, hän ultrasikin ja otettiin verikokeita, mutta mitään vikaa musta ei löytynyt. Kuulemma ovulaatio tapahtuu. Miestä ei ole tutkittu. Sen olemme kuitenkin päättäneet, että mitään hoitoja ei aloiteta. En tajua miksi tämä on näin vaikeaa, kun esikoinen sai alkunsa niin helposti. Ahdistaa! Oletteko muuten puhuneet perheellenne/tutuillenne ongelmastanne? Mä en jotenkin ole osannut puhua asiasta kenellekään, siis miestä lukuunottamatta. Mun vanhemmat ja kaverit on varmaan siinä uskossa, ettei me haluta toista lasta. Kait tässä pitää vaan olla kärsivällinen ja uskoa, että jossain vaiheessa taas tärppää. Iän puolesta mulla ei mitään hirveää kiirettä ole onneksi (vielä). Tuntuu silti pahalta, kun haluaisin niin, että meidän lapsella olisi joskus sisarus. Tiedätte varmaan tunteen!!!