Dominoiva äiti
Olisi mukava kuulla, jos muilla on ollut vastaavia kokemuksia ja miten niiden kanssa olette selvinneet. Äitini on todella vahva persoonallisuus, joka haluaa olla keskipisteenä ja hallita tilanteita. Hän ei oikein kestä sitä, että muilla on omia näkemyksiä hänelle tärkeillä alueilla. Ylipäätään välillä tuntuu, ettei hän kestä mitään erilaista, vaan haluaa kaiken tapahtuvan hänen näkemystensä ja arvojensa mukaan.
Hän on hyvä isoäiti ja haluankin tulla hänen kanssaan toimeen, sillä pidän hänen panostaan lasteni elämässä hyvin tärkeänä. Minun on vain erittäin vaikea tulla hänen kanssaan toimeen. Olen jo vuosia sitten omaksunut ns. veätäytmistaktiikan ja passiivisen vastarinnan. En jaksa nimittäin hänen kanssaan tapella ja vääntää joka asuiasta. Mutta lasten syntymän jälkeen olemme olleet enemmän tekemisissä ja tilanne on käynyt sietämättömäksi. En enää voi elaa veätytymällä pois, sillä silloinhan hän pääsee hallitsemaan kotiani ja elämääni!! Hän ninimittäin kantaa tavaraa joka kerta kun tulee kylään. Hän tavallaan yrittää sisustaa kotiamme, ikään kuin hänen näkemysensä meidän kodistammen olisivat parempia kuin meidän omamme!!!
Tähän tavararumbaan olen jo vuosia sitten puutunut ja kieltäydyn jatkuvasti hänen tuomistaan tavaroista, mutta silti hän vaan jatkaa sitä. Toki aina välillä otan jotain vastaankin. Mutta hän ei siis kysy mitä me tarvitsemme tai haluamme. Hän vaan ostelee kaikenlaista ja yrittää täyttää sillä kotimme.
Lisäksi hänellä on aina omat näkemykset kaikesta eikä kestä vastalauseita vaan suuttuu aivan tolkuttomasti, jos sanon, että en pidä hänen näkemyksiään varteenotettavina, vaan minulla on omani. Tämä on todella raskasta ja kaipaisinkin hyviä neuvoja tilanteeseen!!!
T. Saaga08
Kaikki kunnioitus äidilleni, hän auttoi esikoiseni kanssa aikanaan satasella. Tuli hoitamaan 3kk ikäistä tytärtäni että pääsin jatkamaan kouluani. En olisi tässä ammatissa enkä tällä koulutuksellani ilman vanhampieni tukea.
Mutta jossain vaiheessa valmistuttuani aloin tuntea, etten saanut esim ostaa lapsilleni vaatteita, en yksinkertaisesti ehtinyt kun ne jo kiikuteltiin ovesta sisään. Yritin sanoa että kiitos, mutta voisin itse hankkia lapseni tarvikkeet niin siitähän mamma vetäisi herneet poikittain nenäänsä. Kuulemma olin kiittämätön kun hän pyytämättä auttaa niin pitäisi apu ottaa vastaan semmoisena kun se tulee. Siinä vaiheessa aloin ajatella, että hetkinen, olen aikuinen, työssäkäyvä ja maksukykyinen nainen. Lapsella oli isäkin joten olinko niin avun tarpeessa vielä etten pystyisi näitä asioita itse hankkimaan ja tekemään? Sama oli myös kodin sisustamisessa. Tavaraa tuli ovista ja ikkunoista ja postiluukusta. Ja tietty lastenhoidossa minun harkintaani ei luotettu vaan ohjeita tuli niin että raivostutti. Ihan hyvä tietty että huolta pitivät mutta voi herrajestas jos en osannut pyykkiä pestä tai kotia siivota tiettyjen nuottien mukaan niin oli helkkari irti. Pahimmillaan äiti käveli hallussaan olevilla vara-avaimilla koputtelematta meille sisään kuin omaan kotiinsa. Tai oli siivoamassa kun olin tulossa töistä. Kun meillä oli niin paskaista.. Taisin sitten joskus olla siivoamatta ihan siitä ilosta että minullapa ei tehnyt mieli siivota tai ihan ärsyttääkseni ;)
Tilanne minun kohdaltani helpottui, kun vanhempani päättivät muuttaa parin sadan km päähän isäni kotimaisemiin. Yhtäkkiä jotenkin oli tilaa hengittää. Sanoin tämän äidillekin että onpa viihtyisä kaupunki tämä Kuopio nykyään. Onneksi hänellä on hieman tuota hurttia huumoria joten olemme naureskelleet asialle jo monta vuotta.
Mutta hitaasti (tosi hitaasti) asia on edennyt äidin nupissa. Nykyisin on sanonutkin että kun pitää pyytää että milloin voi tulla kylään. Nykyinen mieheni ei nimittäin anna anopin hyppiä pöydillä vaan on vieraana talossa, MEIDÄN talossa. Ihanaa, kieltämättä.
Ja hyvässä hengessä olen sanonut että äiti, olen jo iso tyttö (31-v ;D) joten enköhän minä hanskaa, kun tulee noista lastenhoidoista ja muusta neuvoa vähän liian kanssa. Toisinaan osaa jättää asian silleen ja toisinaan taas ei osaa. Silloin on sitten pitempi väli seuraavaan puheluun.
Eli jos nyt mitään neuvoa osaisin sanoa, nini puhu äidillesi. Ei hän tajua tulevansa rajojen yli ellei asiasta sanota. Se, miten kovalla äänellä asiasta sanotaan, riippuu varmaan tilanteesta. Minun äidilleni taisi olla avaava niitti se, kun en puhunut kerran pariin kuukauteen hänelle. En vaan jaksanut enää sitä arvostelua ja oikkomista. Eli välien meneminen katkolle toimi hetken. Hiljaisuus on myös positiivinen asia toisinaan.
- Pirkko