Olenko paha ja julma, koska en pidä vanhemppini yhteyttä?

anteeksi - tai enemmänkin hyväksynyt asian eli lapsuuteni oli mitä oli enkä voi sitä muuksi muuttaa. Tiedän, että vihaaminen olisi raskasta vain itselleni. Olen ihan asiallisissa väleissä vanhempieni kanssa.



En kuitenkaan koskaan tule pitämään vanhemmistani, tiedän että enemmän suren vaikka naapurin lemmikkihamsterin kuolemaa kuin vanhempieni.

että aikuinen ihminen, oma isä, on hakannut ja satuttanut lasta mustelmille ja niin että lyönneistä on melkein taju lähtenyt. En voi ymmärtää, miten kukaan voi tehdä tuollaista - sehän on kidutusta. Vain mieleltään sairas ihminen voi tehdä mitään tuollaista. Sellainen ei myöskään tunnista pahaa itsessään vaan siirtää oman pahuuden heikomman ominaisuudeksi, mikä muka oikeuttaa vääryydet.



Toivottavasti olet ap saanut kuitenkin tasapainoisen elämän myöhemmin ja kyvyn rakastaa - niitä, jotka sen ansaitsevat.

Mutta uskon sen mahdollistuvan vain jos ensin on saanut kokea oikeutetut tunteet - vihan ja katkeruuden. Ne läpikäymällä voi tavoittaa olotilan, joissa asioihin voi suhtautua neutraalimmin eivätkä ne enää vaikuta samalla tavalla omiin tapoihin reagoida asioihin ja päivittäiseen elämään.



Se myös vaatii sen tosiasian hyväksymisen, että koskaan ei tule saamaan läheistä ja rakastavaa suhdetta vanhempiinsa- se on luopumista ja vaatii surutyötä, koska kyse on kuitenkin hyvin suuresta ja syvästä asiasta.



Jos toivoo liikoja - että jonain päivänä vanhemmat pystyvät näkemään heikkoutensa ja pystytään jakamaan yhdessä aidosti tunteita ja näkemyksi- takuulla pettyy. Ennen luopumista näistä kuvitelmista ei vapaudu ahdistuksesta ja riippuvuudesta vanhempiin. Pitäisi osata ja kyetä luopumaan - päästää irti.

kaikki. Toisaalta minua lohduttaa suuresti, että on teitä muitakin, jotka olette joutuneet tämän rankan ratkaisun tekemään. Sillä sitä se on: rankka ratkaisu. Sillä kyllä lapsi aina vanhempaansa rakastaa, tai ainakin kaipaa. Kaipaa sitten sitä vanhempaa, jonka olisi toivonut vanhempansa olevan.

Minun isäni kuoli viime joulun alla ja yhteydenpitoni oli hyvin heikkoa viimeiset vuodet. Tiesin, että hän tekee kuolemaa, mutta oman pääni, siis järkeni ja taspainoni säilyttämisen vuoksi en voinut hyvästellä häntä kunnolla enää vimeisinä aikoina. Minulla on pieniä lapsia.

Isäni oli hyvä ihminen. En vihannut häntä koskaan, vaan rakastin ja silti oli tehtävä näin. Voitte kuvitella mikä tuska on ollut sisälläni.



En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.



En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär' elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.