Lue keskustelun säännöt.
Olenko paha ja julma, koska en pidä vanhemppini yhteyttä?
18.11.2008 |
Minua pahoinpideltiin pienenä aika rankasti molempien vanhempien taholta ja uskonnon nimeen. Nuorena oli pakko lähteä laitokseen asumaan, kun en enää kestänyt. Vanhempani, varsinkin isäni, ovat pahoitelleet käytöstään myöhemmin, mutta siltikin ovat sitä mieltä että syy oli minun, koska en soputunut uskonlahkon sääntöihin. Olen tästä eri mieltä. Vanhempani ovat minulle kylmän ystävällisiä, mutta eivät hyväksy valintojani ja kauttarantain huomauttelevat asioista minulle ja jopa täysin syyttömälle lapselleni. Häntä yrittävät manipuloida minua vastaan aina silloin kun en ole paikalla.
Minä en halua elää ainaisessa syyllisyydessä, vaan kaiken vihaamisen, katkeruuden ja murheen kautta anteeksiantoon, olen päätynyt välien rauhanomaiseen katkaisemiseen. En vain pidä yhteyttä, vaikka siitäkin koen syyllisyyttä. Voin kuitenkin tosi huonosti, jos olen vanhempieni kanssa tekemisissä. Kaikki lapsuuden jutut tulevat mieleeni, ja sitä mukaa katkeruus ja viha.
Teenkö väärin?
Kommentit (24)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis mitä muita syitä kuin jo esille tulleet alkoholismi, uskonto, väkivaltaisuus?
Toimit rohkeasti, älä luovuta vaikka kokisitkin syyllisyyttä.
käypä kurkkaamassa narsistienuhrientuki sivujen keskusteluja narsistien lapset osiosta, saat varmuutta päätökseesi, vaikkei vanhempasi välttämättä narskuja olekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en pidä yhteyttä isääni, joka ei osaa keskustella kanssani mistään muusta kuin kuinka huono ihminen äitini on ja nykyinen miehensä täysi narsisti ja kuinka ero ei ole ollut millään lailla hänen syynsä. Ei suostu näkemään mitään omia virheitään. Tyypillinen alkoholisti.
Suojelen näin itseäni. Enkä tunne lainkaan huonoa omaatuntoa. Kuka minusta pitäisi huolta, ellen minä itse? Minulta on löydyttävä energiaa työhön, opiskeluun, perheeseen, raskauteen ja väsyn jos joudun kuuntelemaan isäni jaarituksia.
Älä hukkaa aikaa ja energiaa tuollaisen miettimiseen. Varmaan se kuitenkin on vaikeaa. Sinulle on tehty lapsena pahaa ja aikuisten tulee kantaa tekemisistään vastuu. Voimia sinulle elämääsi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sanotaan aina klisee "aika parantaa haavat". ehkä siinä on jotain opettelemistakin. itselläni isä oli lapsuudessani se inhottavaa ihminen hakkasi ja löi äitiä minua ja siskoani. minua hän vielä haukkui että miten lihava oon että tuommonen norsu ei sovi ovistakaan kävelemään.. vaikutus oli suuri kun eli murkkuikää ja haki silloin itseään..
vuodet on menneet enkä isää tapaillu, kavahdinkin jos kuulin että hän on tulossa jne..
mutta nyt. 2viikkoa sitten kuulin että isä on kuollut. ei kerinnyt täyttää 50. Minä olen vasta 22 ja ilman isää. tyhjyys on sisälläni ja uni ei tuu.. olisinko voinut olla kiltimpi isälle? oisinko pitänyt sanoa sittenkin että rakastan sinua? eihän se kaikki mitä hän oli tehnyt pahaa ollut. hän vei meitä lapsia aina uimaan ja pelaamaan yhdessä jne.. isä lähti ikävä jäi :(
silloin kun he soittavat? Annanko vain puhelimen soida? Vastaamattoman puhelun jälkeen syyllisyyteni vain kasvaa, ja mietin että pitäisikö soittaa heille ja selittää miksi en ole vastaillut heidän yhteydenottoihinsa. Jos vanhempani jotenkin oikeasti pahoittelisivat käytöstään ja muuttaisivat sitä, asia olisi eri. Kuitenkin he jatkuvasti dissaavat minua.
Välit sisaruksiini he ovat tuhonneet kertomalla minusta kauhutarinoita, jotka sisarusten on helppo uskoa, koska he olivat niin pieniä tapahtumien aikoihin, etteivät muista. Sisaruksiin ei ole tästä syystä välejä - he karttavat minua. Minulla on porttikielto häihin ja hautajaisiin yms.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välillä oli niin etten ollut vuosiin tekemisissä heidän kanssaan, nykyään olen.
Vaikeita asioita. Haluan kuitenkin että lapsi saa tutustua isovanhempiinsa.
Itselle on helpottava tunne että antaa anteeksi vanhemmilleen väärinkohtelun ja sen jälkeen on parempi elää. Varsinaista anteeksiannon lausumaa en ole heille sanonut koska kuitenkaan eivät koe tehneensä muuten kuin oikein ja uskonnon mukaan. Isä on kyllä pyytänyt anteeksi ja olen hänelle antanut liian kovan vitsan käytön yms.
Minä olen sinut vanhempieni kanssa mielessäni, muistan nuo ajat jolloin viha oli suurta mutta se ei rakenna mitään hyvä eikä johda parempaan.
Näen asiat niin että he ovat toimineet parhaan tietonsa mukaan ja toimivat edelleen ja heillä on oikeus valintoihinsa ja minulla omiini. Toki he eivät hyväksy valintojani mutta eivät voi enää niihin vaikuttaa niin kuin lapsuudessani.
Lapselle opetan että maailmassa on valtavasti uskontoja ja jokaisella on oikeus päättää mihin kuuluu ja isompana voi tutustua eri vaihtoehtoihin. Usko on henkilökohtainen asia jota ei voi toisen puolesta päättää.
Sinun pitää mielessäsi asettua tasavertaiseksi heidän kanssaan ei alapuolelle ja alistetuksi. Olet aikuinen.
Parasta on ettei keskustelu uskonnollisista asioista lainkaan näin olen parhaaksi nähnyt.
esim itse katkaisin yhteydenpidon isääni vasta sitten, kun olin useaan kertaan tehnyt selväksi, että en kuuntele äitini tai hänen miehensä haukkumista tai eron aikaisia asioita. Ilmoitin tämän heti puhelun alussa ja kun jutut alkoivat menemään tähän suuntaan pyysin häntä lopettamaan ja kun ei auttanut, niin katkaisin puhelun. Pian isäni lopetti yhteydenpidon. Hyvä niin: sain varmistuksen siitä, ettei hän ole lainkaan kiinnostunut minun elämästäni tai lapsistani, hän vain haluaa että toimin likaviemärinä hänen omalle pahalle ololleen.
Nyt hiljaisuutta on kestänyt lähes puoli vuotta ja olen hyvin tyytyväinen. Jos jatkossa jotain yhteyttä isä aikoo pitää, niin rajoista pidän edelleen tarkasti kiinni tai teen säännöt selväksi. Mutta toistaiseksi tämä on ainakin minulle ja omalle perheelleni hyvä ratkaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisarusten häihin ei ole kutsuttu minuakaan.
En ole ap.
Vastaa ap puheluihin sieltähän voi tulla joku tärkeä asia, jonkun kuolemasta ilmoituskin ja kait haluat hautajaisiin mennä kuitenkin.
En usko että ulosheittävät hautajaisista jos niin tekisivät sen saisivat lukea lehtien lööpeistä.
mää pitäisin mut mun vanhemmat ei pidä mun perheeseen yhteyttä. surullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin rakastan isääni, kaikesta huolimatta. Rakastan häntä siksi että hän on isäni ja tehnyt myös paljon hyvää, auttanut minua. Mutta silti hänen kovat sanansa satuttavat niin paljon, ne kovat kädet jotka pieksivät pientä avutonta tyttöä mustelmille, välillä tajun kankaalle. Tiedän sen kauhean ristiriitaisen tunteen, kun rakastaa, pelkää ja vihaa samaan aikaan!
Minäkin olen ajatellut vanhempieni kuolemaa. Tiedän, että äitiäni en sure - hän oli kaikista ilkein. Isääni kyllä. Mutta parempi suojella näin itseään, antaa itselle oikeus muistella niitä hyviä hetkiä, joiden muisto säilyy sittenkin, kun vanhemmat jättävät tämän maailman.
Ap
Ihmistä, joka ei erota oikeaa ja väärää, ei ole syytä kunnioittaa oli sukulaisuussuhde mikä hyvänsä. En myöskään jättäisi omaa lastani hetkeksikään kahden vanhempiesi kanssa! Se, että vanhempasi eivät edelleenkään ole mielestään tehneet mitään väärää (väittävät, että lapselle oli oikein tulla pahoinpidellyksi!!!) kertoo, miten kieroutuneita he edelleen ovat. Samoin tuo sinun mustamaalaamisesi sisaruksillesi. Joitakin asioita ei tarvitse/voi antaa anteeksi ja lapsen pahoinpitely kuuluu mielestäni ehdottomasti tähän joukkoon. Kunnioita itseäsi ja lastasi, pyyhi vanhempasi elämästäsi!!!
Usein on niin, että kun vanhempi johon on ollut raskas, ongelmallinen tai katkolla oleva suhde, niin vanhemman kuollessa lapsella on valtava suru siitä mitä on menettänyt ja nimenomaan siitä mitä hänellä ei koskaan ole ollutkaan: läsnäolevaa ja aidoti rakastavaa vanhempaa.
Mutta itseään on silti suojeltava.
Meillä ongelmia olivat alkoholismi sekä henkinen ja fyysinen pahoinpitely. Aikuisiällä olen pyrkinyt pitämään isääni yhteyttä, mutta enää en jaksa. Henkinen pahoinpitely jatkuu, vaikka alkoholismi ja fyysinen pahoinpitely ovat jääneet, ja viimeinen pisara oli, kun henkinen pahoinpitely kohdistui ensimmäistä kertaa myös lapsiini :-(
Päätös olla pitämättä yhteyttä isääni on vaikea, sillä lapseni ovat kuitenkin oppineet tuntemaan hänet rakastavana vaarina. Kunnes sitten ensin isäni lakkasi puhumasta lapsille ja seuraavaksi suhtautui heihin avoimen vihamielisesti, kuten omiinkin, jo aikuisiin lapsiinsa eli minuun ja sisaruksiini.
Lapseni olivat jo aivan ihmeissään vaarin lakattua juttelemasta heille, ja vielä enemmän ihmeissään sitten, kun joutuivat henkisen pahoinpitelyn kohteeksi :-( Nyt kuitenkin lapseni tavallaan säälivät vaaria ja kaipaavat häntä, kysyvät koska mennään käymään ja koen syyllisyyttä, kun katkaisen heidän suhteensa vaariin - mutta lapset eivät tiedä, mitä on odotettavissa ja minä tiedän.
Isälleni olen ilmoittanut, että en aio enää tulla lasten kanssa käymään enkä olla yhteydessä, mutta olen valmis rakentamaan uudelleen suhdetta häneen, jos se tehdään terveeltä pohjalta. Olen kertonut, minkälaista käytöstä en hyväksy itseäni tai lapsiani kohtaan. Tästä on vuosi, ja eipä ole isäkään ollut minuun päin yhteydessä, joten se siitä sitten.
muodosta uutta suhdetta omaan historiaansa ja siihen kuuluviin ihmisiin. Minusta ei voi antaa anteeksi tuosta vain - ei se niin tapahdu. ANteeksianto onnistuu vain, jos on ensin käynyt läpi kaikki tunteet, mitkä asiaan liittyy - antaa itselleen oikeuden tuntea vihaa ja katkeruutta, sillä jos niitä ei käsittele ihan oikeasti vaan yrittää vain pyyhkäistä ne unohduksiin, ei anteeksianto onnistu.
Asiat jäävät kummittelemaan tiedostamattomina tunteina ja se vasta haitallista onkin.
Ihmistä, joka on tehnyt itselle vääryyttä, ei voi tuosta noin vaan alkaa rakastamaan ihan kuin sormia napsauttamalla. Jos sinua yhä edelleen ap dissataan, miten ihmeessä pystyt rakentamaan läheistä, rakkaudellista suhdetta vanhempiisi? En siis ymmärrä näitä näkemyksiä, joita täällä on esitetty unohtamisesta ja rakastamisesta. En usko sen olevan niin yksinkertaista.
Voit toki olla muodollisissa väleissä vanhempiesi kanssa, mutta sinun on varmaan kuitenkin tehtävä surutyötä siitä, että et saanut niitä hyviä vanhempia, mitkä olisit ansainnut -et ehkä edes riittävän hyviäkään. Se on kova pala - olen kokenut itse saman.
Jos yhteydenpito tuntuu sinusta vaikealta ja ahdistavalta, et ehkä ole valmis siihen. Ehkä ainoa mikä voi auttaa on terapia - sen avulla uusien näkökulmien ja merkitysten rakentaminen kokemuksille voisi mahdollistua. Siten voisit kehittää psyykkisiä malleja, jotka auttaisivat sinua olemaan ahdistumatta kun olet tekemisissä vanhempiesi kanssa - jos näet yhteydenpidon ylipäätään tarpeelliseksi.
Ikävä kyllä en usko, että vanhempasi tulevat koskaan muuttumaan: näkemään omaa osuuttaan vuorovaikutuksessa ja lapsuudentraumoissasi. Siten tuskin on realistista odottaa anteeksipyyntöä tai edes ymmärrystä tunteillesi ja kokemuksillesi.
Voimia ja hyvää jatkoa sinulle ap ja muille, joilla ei ollut niitä rakastavia, hyväksyviä ja turvallisia vanhempia, joita jokainen lapsi tarvitsisi.
todella rohkaisevia ja fiksuja kommentteja tullut.
Ap
En ehtinyt lukemaan ketjua, mutta minulla on myös samat ajatukset kuin sinulla. Välit vanhempiini ovat poikki kyllä eri syistä kuin sinulla. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia muiden samoin tuntevien kanssa..