Miksi on niin kamalaa ''luulla itsestään liikoja''?
Monesti täällä puhutaan miten se ja se on niin ärsyttävä, koska luulee itsestään liikoja. Eikö se kuitenkin ole parempi, kuin luulla itsestään liian vähän?
Kommentit (6)
Mua ärsyttää suunnattomasti ihmiset jotka feikkaa vaatimatonta. Sellaista kynnysmattomaista huokailua ja "enhänmänytmitään"... Kuka sen kissan hännän nostaa ellei kissa itse!
Tosin jatkuva itsekorostuskin on ärsyttävää. Siitä tulee ihmisestä joko todella leuhka tai sitten pirun epävarma olo. Mutta terve itsetunto on sitä että voi hyvin myöntää, että "Juu: mä olen hyvä/arvokas/älykäs".
Opetetaanhan lapsiakin vähän luulemaan itsestään liikoja jotta lapsi uskaltaisi kokeilla uutta ja oppisi.
Kyllä meidän aikuistenkin tulisi uskoa itsestään enemmän ts. uskoa, että me kyllä pystymme ja osaamme ja olemme tosi hyviä. Eihän se tarkoita ylpistymistä tai leuhkimista. Itsensä vähättely on synti!!!
Yksinkertaisia ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa aivan erityisen fiksuja. On erittäin raskasta jutella kyseisten ihmisten kanssa, jotka oikeasti luulevat itsestään liikoja. Heillä on vastaus joka asiaan. Toinen viljelee ympäriinsä kuluneita klisheitä, suuria "elämän viisauksia" ja toinen on kaiken lisäksi niin saakelin itsepäinen, että ei vahingossakaan myönnä olevansa väärässä.
Työkaverina kyseinen ihminen on erittäin hankala, koska hänellä sattuu olemaan valtaa firmassa ja siten hän estää kaiken kehityksen. Hänellä kestää ihan järjestään 2 vuotta tajuta, että joku asia on oikeasti tehtävä, jotta firman tulos paranisi ja hommat etenisivät.
Ei pidä nöyristellä, mutta ei pidä myöskään olla turhan tärkeä.
Muistan, kun muutin itse kotipaikkakunnalta pois ja kävin siellä tiheään edelleen vanhemmilla. Menin vahingossa sanomaan, että viihdyn uudessa asuinpaikassani, niin johan alkoi murjotus, kuinka "on noussut päähän, tullut ylpeäksi" ja muuta puppua. Tunsin ihmiset siellä ja en mitenkään mainostanut sitä, että olin muuttanut isommalle paikkakunnalle, joten mistään todellisesta ilmiöstä ei ollut kyse. ainoa oikea malli olisi ollut haukkua uutta asuinpaikkaa ja haaveilla takaisin pääsystä.
elämä on koetellut aika kovasti ja kun olen huomannut selviäväni, saavani asiat haltuun niin siitä on kasvanut ihana, ennenkokematon omanarvontunto:)
En kuvittele olevani yhtään mitään, enkä kuvittele toisten olevan jotain vähempää, olempahan vain oppinut tuntemaan itseni, rajani, voimani ja heikkouteni melko hyvin. Ja arvostan itse itseäni tänä päivänä ihan eri lailla kuin ennen. Ja osaan iloita saavutuksistani. Eikä ne saavutukset ulkopuolisen silmään ole välttämättä yhtään mitään- mutta mulle itselöleni suuria voittoja. Ja vastaavasti joku ulkopuolisesta hinolta saavutukselta näyttävä voi olla arvoltaan vähäisempi. Minusta on hyvin tärkeää että ihminen tutustuu itseensä ja oppii arvostamaan itseään realististen ominaisuuksiensa puitteissa. Sehän on perusedellytys sille että voi seistä omilla jaloillaan ja tehdä omia valintoja- siis elää omaa elämäänsä. Ja myös rakastaa aidosti. vastakohtana tälle pidän läheis-yms riippuvuuksia. Siis oman arvon tunnustaminen ja ilo työstään, saavutuksistaan, onnistumisiista on elämän tärkeimpiä asioita. Uskon myös että vain kun itse osaa, sen voi siirtää myös lapsilleen.
Mieheni on kotoisin pikkupaikkakunnalta, jossa "ei valita joka hetki kuinka maailma on juuri sinua potkinut erityisen kovalla saappaalla" on synonyymi "itsestään liikojen luulemiselle". Ainoa sosiaalisesti hyväksytty sosiaalisen käyttäytymisen muoto on ruikuttaminen.
Just tänään puhuttiin siitä, miten siellä oli joku paikallista kauppaa pitänyt ihminen ostanut 15 vuotta sitten liian hienon käytetyn Mersun, ja sen jälkeen porukka oli kostoksi lakannut käymästä sen kaupassa, vaikka se tarkoitti sitä että ne joutuivat matkustamaan hyvinkin pitkälle saamaan ruokansa. Tärkeämpää oli osoittaa tälle kauppiaalle ettei sen pidä "luulla itsestään liikoja".