Lue keskustelun säännöt.
tavarapaljous :(
22.04.2014 |
ahdistaa tämä tavaramäärä täällä asunnossa. 50neliöinen kaksio, 3 henkilöä, joista yksi alle 1v. yööööhhhh. miten tavaraa vois vähentää. olen vielä niin hamsteriluonne :/
Kommentit (19923)
Aika surullinen ihmiskäsitys edellisellä. Olet varmasti joutunut kokemaan elämässäsi monenlaista. Mielestäni tuossa ap:n äiti toimi yksiselitteisesti väärin ja siitä saa pahoittaa mielensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilosia uutisia! Sain taas kerättyä itselleni tarpeetonta tavaraa ja kirjoja kaksi kassillista ja vein Konttiin. Ei siis mitään romua, vaan jollekin toiselle ihan tarpeellista, käyttökelpoista ja ehjää, kirjat lähes uudenveroisia. Ja torissa meni kaksi tavaraa! Tänään tavoittena raivata ainakin yhdestä kaapista ne tavarat, jotka eivät enää *pirskahtele iloa*.
Jos vain pääsisin eroon tästä syyllisyydestä, niin saisin huushollin tikkiin alta aikayksikön.
Tajusin eilen, että fiilikseni ovat:
1. en voi hävittää lasten tavaroita kysymättä heiltä (siis jo poismuuttaneiden lasten, joiden tavaroita löytyy vieläkin välillä jostain, siis mun vika ei lasten) koska syyllisyys
2. en voi hävittää minulle lahjaksi annettuja tavaroita, koska syyllisyys
3. en voi hävittää omaan lapsuuteeni kuuluneita tavaroita, koska muistot
4. en voi hävittää hutiostoksiani, koska syyllisyys (muka hukkaan menevästä rahasta)
5. en voi hävittää minulle edelleen annettuja toisten romuja, koska syyllisyys jne ikuisuuksiin asti..
Jos en tuntisi syyllisyyttä, niin saisin kelkottua kaiken itselleni turhan mäkeen vaikka jo tänään. Jos osaisin jokaisen *ehkä* -kasan tavaran kohdalla kysyä mikä on se tunne, mikä saa pitämään kiinni juuri tästä tavarasta. Ja jos luopuminen siitä tavarasta aiheuttaa helpotuksen tunteen, niin eikö se ole se positiivinen tunne, jota tässä haetaan? Järki sanoo kyllä, että ei ne romut siellä kaapissa käyttämättömänä korkoa kasva (korkeintaan hometta), mutta silti tämä on ajoittain niin vaikeaa.
Lapsuudenkodissani oli ajoittain taloudellisesti haastavaa, olenkin miettinyt johtuuko tämä hamsteritaipumukseni siitä. Ihan kuin pelkäisin joutuvani perikatoon, jos luovun näistä (turhista!) tavaroista. Vai onko kyse siitä, että minut on ehdollistettu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että haluan luopua jostain minulle annetusta, vaikka tavara aiheuttaisi minulle vain negatiivisia tunteita.
Pitäisikö toisaalta odottaa niitä päiviä, jolloin luopuminen on helpompaa? Työkaverini on kiltti ja ystävällinen ihminen, mutta hänen piti ajoittain hoitaa puhelimessa perintää. Hän odotti sopivaa hetkeä, ja se oli yleensä naisten kärttyisimmät päivät (PMS), ja soitteli silloin nämä perintäpuhelunsa erittäin tuloksellisesti. Asiakkaat maksoivat jopa erääntymättömät laskut. Työkaverini sanoi näitä perintäpäiviksi. Minulla voisi olla *tavaranpoistopäivät*. Toisaalta, jos tämä tavaranvatkaaminen kestää vielä pitkään, niin pinna palaa niin tehokkaasti, että kaikki mahdollinen lähtee. Onko joku muu saanut tarpeekseen ja laittanut vain kaiken menemään? Jos, niin helpottiko olo ja elämä?
Tällaisia pohdintoja tänään tavaravuoren ääreltä.
Ykköskohtaan: mitä jos keräät lasten tavarat johonkin laatikkoon sitä mukaa kun niitä ilmestyy ja lähetät kuvan ja kysyt, että mitäs näille tehdään? Tai annat laatikon mukaan kun ensi kerran käyvät kylässä. Ja jos ne on jotain askarteluja tai muuta, niin voisit kyllä heti laittaa pois. Jos eivät ole tähän mennessä kaivanneet, niin tuskin ovat kovin tärkeitä.
Oma äitini tunki minulle viime vuonna mukaan vaikka minkälaista laatikkoa ja nyssykkää. Olin tosi hämilläni, koska muutin omilleni jo melkein 25 vuotta sitten, ja melko pian sen jälkee kävin tyhjentämässä oman huoneeni kaapit kokonaan. Vaan nytpä sitten paljastui, että äitini oli ”pelastanut” osan pois heittämästäni, esim. päiväkirjoja ja kirjoittamiani tarinoita... ja halusi nyt niistä eroon, ja ilmoitti vielä naureskellen lukeneensa ne kaikki! Siis kaikki vanhat päiväkirjani ja tosi henkilökohtaiset tarinat! Eikä olleenkaan hävennyt asiaa. Olin niin vihainen, että en saanut sanaa suusta. Äiti vaan meinasi, että mitäs olin jättänyt ne hänen ulottuvilleen, tietenkin hän saa lukea ne. Mutta kun satavarmasti tiedän, että pakkasin ne roskasäkkiin, ja kannoin roska-astiaan joskus 1996 tai 1997.
”Pelastetuissa” oli myös vanhoja leluja, koulukirjoja ja muuta krääsää, jota en todellakaan halua. En tajua, miksi nuo piti kaivaa roskista esiin ja hillota niitä vuosia. Kun sanoin, että en halua, heitä roskiin, syntyi kamala draama, joka huipentui roskamaksujen kalliiseen hintaan. Raahasin sitten kotiin, ja heitin suoraan roskiin. Uudestaan. Tuolla on lukko, niin toivon mukaan niitä ei kukaan uudestaan kaivanut esiin.
Törkeää lukea toisen henkilökohtaisia papereita! Suuttuisin tästä niin pahasti, että katkaisisin yhteydenpidon kunnes saisin vilpittömän anteeksipyynnön.
Törkeää lukea toisten henk.koht. papereita, kyllä, mutta ei kannata olla niin typerä että päiväkirjansa heittää sellaisenaan roskikseen. Ihmiset dyykkaa kaikenlaista. Ne pitää repiä pienen pieneksi silpuksi ja jakaa useampaan jätepussiin niin ettei kukaan jaksa eikä viitsi, osaa eikä pysty papereita kasaamaan ja lukemaan. Paperisilppuri kannattaa hankkia jos ei käsin jaksa repiä. Oma moka, sanoisin tälle mielensäpahoittajalle.
Kuule, kun ei teini-ikäiselle itselleni tullut mieleenkään, että äitini kävisi meidän omasta ulkoroskiksesta kaivelemassa suljettuja roskasäkkejä.
Eikä silloin 90-luvulla todellakaan mitään paperisilppureita mistään pikkupaikkakunnalta saanut, saati että pelkällä opintotuella sinnittelevällä opiskelijalla olisi ollut sellaiseen varaa. Nyt vähän valoja päälle.
Miksi ihmeessä äiti meni tunnustamaan tuon. Olisi vain heittänyt kaikki uusiksi roskiin...
Raivaamisessa voi hyödyntää tätä korona-aikaa! Sitä tavaraa mitä ei keväällä tarvinnut, kun kaikki olivat kotona ja ei ollut mitään tekemistä, ei tarvitse jatkossakaan.
Jos et lukenut sitä vuoden -95 hömppäromaania silloin, et lue sitä koskaan muulloinkaan.
Jos et pannut jogurttipurkkeihin taimia kasvamaan, et pane koskaan.
Jos et leikannut esikoisen 90-luvun pastellisia vauvanvaatteita matonkuteeksi, et leikkaa koskaan.
Jos et aloittanut lenkkeilyä, vaikka sulla on kolmet lenkkarit, et aloita koskaan.
Onneksi oli puusauna vanhempien kotona. Siellä kiukaassa paloivat iloisesti ex-poikaystävien rakkauskirjeet siinä vaiheessa kun kirjeet muuttuivat ongelmajätteeksi. Nyt on takka. Pitää jossain vaiheessa polttaa omat päiväkirjat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä poltin omat päiväkirjani vuosi sitten. Siivosin tuolloin siskoni kuolinpesää, ja vaikka siskollani ei päiväkirjoja ollutkaan, törmäsin joihinkin papereihin, joita en ehkä olisi halunnut nähdä.
Enkä kestänyt itsekään lukea sitä teiniangstia mitä päiväkirjoissani oli. Muistan mitä muistan, ei kaikkea tarvitse muistakaan.
Minulla on iso kuori tiukasti kiinniteipattuna papereita, jossa lukee päällä "tuhottava lukematta".
Toivon todella, että minun kuolinpesäni siivooja kunnioittaa sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tänä jouluna yritin jälleen ehdottaa vanhemmille, että me aikuiset emme ostaisi toisillemme lahjoja. Ei mennyt läpi tänäkään vuonna. Meidän perheessä on vielä sellainen tapa, että vain tavara on ns. oikea lahja. Todella rasittavaa väkisin keksiä lahjatoiveita kun niitä kysytään ja keksiä lahjoja ihmisille, jotka itsekin sanovat että eivät tarvitse mitään.
Mä jättäisin vaan ostamatta ne lahjat tossa tilanteessa. Jos en itsekään halua turhia lahjoja niin miksi ostaa niitä myös väkisin muille.
Mä yritin monta vuotta ehdotella, että ei aikuisille lahjoja. Isä oli ainoa, joka oli samaa mieltä. Muut sukulaiset ei. Eräänä jouluna ilmoitin vaan kaikille, että en osta aikuisille lahjoja ja olen siinä pitäytynyt. Me isän kanssa ei mitään kenellekkään hankita, mutta joka vuosi saan lahjoja siitäkin huolimatta. Yleensä ne lahjat on jotain koriste-esineitä ja kosmetiikka, joka jää käyttämättä. Äitikin on viime vuosina jo luopunut lahjoista, siskot ei varmaan ikinä.
Joku edellinen kirjoitti äidistä, joka kauhistelee, että ”onpa teillä paljon tavaraa!”
Meillä tilanne on niin päin, että äiti kauhistelee, että ”ootko sä senkin laittanut pois?”
Tulee todella inhottava olo, kun syyllistetään turhan karsimisesta. Ei ole minun vikani, jos toinen on niin kiintynyt omiin tavaroihinsa, että luopuminen tekee vaikeaa.
Olenkin ottanut häneltä mallia, miten EI kannata toimia. Pyrin havaitsemaan mahdollisimman nopeasti hutiostokset ja laittamaan tavarat eteenpäin, jotta niihin ei ajan myötä ehdi muodostumaan kiintymyssuhdetta. Muutenkin suht tuore tavara, jossa on mahdollisesti vielä takuutakin jäljellä, menee kaupaksi paljon paremmin kuin 10 vuotta vanha vastaava (esim. saumurin myin juuri tällä periaatteella)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä äiti meni tunnustamaan tuon. Olisi vain heittänyt kaikki uusiksi roskiin...
Kun hän ei itse muistanut ”pelastaneensa” näitä tavaroita roskista, ennen kuin ihmettelin asiaa... hön oli vakuuttunut siitä, että vanhempana katuisin niiden hävittämistä. (En katunut.) Ja oli vakaasti sitä mieltä, että kun ne kerran on hänen ulottuvilleen jätetty, niin ne on oikein erikseen tarkoitettu hänen luettavaksi. Hänen kanssaan on kyllä väännetty toisten rajojen kunnioittamisesta vuosikausia, ja luulin että asia oli mennyt perille, mutta nähtävästi ei.
Mun äiti luki mun päiväkirjoja, kun olin nuori. Tämän vuoksi aloin sitten kirjoittaa englanniksi. Vieläkin harmittaa, etenkin kun elin hyvin kilttiä nuoruutta.
Olen kyllä säilyttänyt päiväkirjani, koska niissä on paljon kertomuksia matkoistani. Tapahtumia, joita en enää niin tarkkaan muista. Sen sijaan kaikkein pahimmat tapahtumat, joita en halua kenenkään lukevan, olen repinyt ne sivut irti ja pilkonnut pieniksi palasiksi, ettei kukaan niitä roskiksista voisi kaivaa.
Vanhempien talo oli täynnä tavaraa, jota yritimme siivota silloin kun äitini oli vielä elossa. Veimme isot kasat vanhoja lehtiä lehtilaatikkoon, josta äitini myöhemmin kävi kaivamassa ne pois vihaisena. Oli sitten iso työ tyhjentää talo äitini kuoleman jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloin yhtenä päivänä googlettaa hyväntekeväisyyskirppiksiä.
En tiennytkään meidän kodista on 200 m päässä Fidan kirppis.
Olen tyhjentänyt eteisen kaapista yhden hyllyn ja vien sinne tarpeettoman. Yritän hyllyn täytyttyä tyhjentää hyllyn.
Muutama v sitten oli putkiremontti.
Meidän irtaimisto poislukien huonekalut, mahtuivat kaikki kellariin.
Äitini, kun pääsi eläkkeelle, innostui kirppismyynnistä.
Heidän kunnassa eläkeläiset ja työttömät saavat kirppispaikan ilmaiseksi.
Äiti varaa aina jokaisen kesälauantain ja on hyvissä ajoin laputtanut kaikki.
Tykkää älyttömästi olla siellä. Saa vain muutamia kymppejä, mutta on tyhjentänyt ison omakotitalon tarpeettomista, mökin ennen myyntiä ja on houkutellut ystäviään tekemään saman.
Jos eivät tule mukaan, äiti on saanut heiltä myytävää.
Ja mitä parasta, ostaa rahoilla esim grilliruokaa, kesäkukkia, uudet verhot, joita ei olisi ikinä raaskinut muuten ostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika surullinen ihmiskäsitys edellisellä. Olet varmasti joutunut kokemaan elämässäsi monenlaista. Mielestäni tuossa ap:n äiti toimi yksiselitteisesti väärin ja siitä saa pahoittaa mielensä.
Minunkin (se edellinen) mielestä äiti toimi täysin väärin, en ole sitä missään välissä kieltänyt, mutta ei pidä luottaa sokeasti edes omaan perheeseen. Ihan kuka tahansa muukin ihminen (dyykkari) olisi sen voinut lukea ja pahimmillaan pistää vaikka nettiin kuvia teksteistä ja oletettavasti kirjassa oli vielä kirjoittajan nimikin. Saa pahoittaa mielensä, itse olisin raivostunut suunnattomasti, mutta lähinnä kai itselleni että menin luottamaan enkä silpunnut päiväkirjaa ennen roskiin laittamista. Surullisia ihmiskäsityksiä tulee kun kokee tulleensa riittävän usein huijatuksi ja petetyksi. Ehkä tämä päiväkirjansa hävittänytkin nyt oppi että edes omiin ei voi luottaa. Minä en omaan äitiini ole koskaan voinut luottaa ja ikää on jo 50+. Edelleenkään en luota, en äitiini enkä keneenkään muuhun, ei ole syytä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on iso kuori tiukasti kiinniteipattuna papereita, jossa lukee päällä "tuhottava lukematta".
Toivon todella, että minun kuolinpesäni siivooja kunnioittaa sitä.
No ei todellakaan sitä tule tekemään vaan kuori repeää auki heti kun saa sen käsiinsä. Ihan takuuvarmasti! Miksi et hävitä niitä itse elämäsi aikana? Älä ole sinisilmäinen hölmö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilosia uutisia! Sain taas kerättyä itselleni tarpeetonta tavaraa ja kirjoja kaksi kassillista ja vein Konttiin. Ei siis mitään romua, vaan jollekin toiselle ihan tarpeellista, käyttökelpoista ja ehjää, kirjat lähes uudenveroisia. Ja torissa meni kaksi tavaraa! Tänään tavoittena raivata ainakin yhdestä kaapista ne tavarat, jotka eivät enää *pirskahtele iloa*.
Jos vain pääsisin eroon tästä syyllisyydestä, niin saisin huushollin tikkiin alta aikayksikön.
Tajusin eilen, että fiilikseni ovat:
1. en voi hävittää lasten tavaroita kysymättä heiltä (siis jo poismuuttaneiden lasten, joiden tavaroita löytyy vieläkin välillä jostain, siis mun vika ei lasten) koska syyllisyys
2. en voi hävittää minulle lahjaksi annettuja tavaroita, koska syyllisyys
3. en voi hävittää omaan lapsuuteeni kuuluneita tavaroita, koska muistot
4. en voi hävittää hutiostoksiani, koska syyllisyys (muka hukkaan menevästä rahasta)
5. en voi hävittää minulle edelleen annettuja toisten romuja, koska syyllisyys jne ikuisuuksiin asti..
Jos en tuntisi syyllisyyttä, niin saisin kelkottua kaiken itselleni turhan mäkeen vaikka jo tänään. Jos osaisin jokaisen *ehkä* -kasan tavaran kohdalla kysyä mikä on se tunne, mikä saa pitämään kiinni juuri tästä tavarasta. Ja jos luopuminen siitä tavarasta aiheuttaa helpotuksen tunteen, niin eikö se ole se positiivinen tunne, jota tässä haetaan? Järki sanoo kyllä, että ei ne romut siellä kaapissa käyttämättömänä korkoa kasva (korkeintaan hometta), mutta silti tämä on ajoittain niin vaikeaa.
Lapsuudenkodissani oli ajoittain taloudellisesti haastavaa, olenkin miettinyt johtuuko tämä hamsteritaipumukseni siitä. Ihan kuin pelkäisin joutuvani perikatoon, jos luovun näistä (turhista!) tavaroista. Vai onko kyse siitä, että minut on ehdollistettu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että haluan luopua jostain minulle annetusta, vaikka tavara aiheuttaisi minulle vain negatiivisia tunteita.
Pitäisikö toisaalta odottaa niitä päiviä, jolloin luopuminen on helpompaa? Työkaverini on kiltti ja ystävällinen ihminen, mutta hänen piti ajoittain hoitaa puhelimessa perintää. Hän odotti sopivaa hetkeä, ja se oli yleensä naisten kärttyisimmät päivät (PMS), ja soitteli silloin nämä perintäpuhelunsa erittäin tuloksellisesti. Asiakkaat maksoivat jopa erääntymättömät laskut. Työkaverini sanoi näitä perintäpäiviksi. Minulla voisi olla *tavaranpoistopäivät*. Toisaalta, jos tämä tavaranvatkaaminen kestää vielä pitkään, niin pinna palaa niin tehokkaasti, että kaikki mahdollinen lähtee. Onko joku muu saanut tarpeekseen ja laittanut vain kaiken menemään? Jos, niin helpottiko olo ja elämä?
Tällaisia pohdintoja tänään tavaravuoren ääreltä.
Ykköskohtaan: mitä jos keräät lasten tavarat johonkin laatikkoon sitä mukaa kun niitä ilmestyy ja lähetät kuvan ja kysyt, että mitäs näille tehdään? Tai annat laatikon mukaan kun ensi kerran käyvät kylässä. Ja jos ne on jotain askarteluja tai muuta, niin voisit kyllä heti laittaa pois. Jos eivät ole tähän mennessä kaivanneet, niin tuskin ovat kovin tärkeitä.
Oma äitini tunki minulle viime vuonna mukaan vaikka minkälaista laatikkoa ja nyssykkää. Olin tosi hämilläni, koska muutin omilleni jo melkein 25 vuotta sitten, ja melko pian sen jälkee kävin tyhjentämässä oman huoneeni kaapit kokonaan. Vaan nytpä sitten paljastui, että äitini oli ”pelastanut” osan pois heittämästäni, esim. päiväkirjoja ja kirjoittamiani tarinoita... ja halusi nyt niistä eroon, ja ilmoitti vielä naureskellen lukeneensa ne kaikki! Siis kaikki vanhat päiväkirjani ja tosi henkilökohtaiset tarinat! Eikä olleenkaan hävennyt asiaa. Olin niin vihainen, että en saanut sanaa suusta. Äiti vaan meinasi, että mitäs olin jättänyt ne hänen ulottuvilleen, tietenkin hän saa lukea ne. Mutta kun satavarmasti tiedän, että pakkasin ne roskasäkkiin, ja kannoin roska-astiaan joskus 1996 tai 1997.
”Pelastetuissa” oli myös vanhoja leluja, koulukirjoja ja muuta krääsää, jota en todellakaan halua. En tajua, miksi nuo piti kaivaa roskista esiin ja hillota niitä vuosia. Kun sanoin, että en halua, heitä roskiin, syntyi kamala draama, joka huipentui roskamaksujen kalliiseen hintaan. Raahasin sitten kotiin, ja heitin suoraan roskiin. Uudestaan. Tuolla on lukko, niin toivon mukaan niitä ei kukaan uudestaan kaivanut esiin.
Törkeää lukea toisen henkilökohtaisia papereita! Suuttuisin tästä niin pahasti, että katkaisisin yhteydenpidon kunnes saisin vilpittömän anteeksipyynnön.
Törkeää lukea toisten henk.koht. papereita, kyllä, mutta ei kannata olla niin typerä että päiväkirjansa heittää sellaisenaan roskikseen. Ihmiset dyykkaa kaikenlaista. Ne pitää repiä pienen pieneksi silpuksi ja jakaa useampaan jätepussiin niin ettei kukaan jaksa eikä viitsi, osaa eikä pysty papereita kasaamaan ja lukemaan. Paperisilppuri kannattaa hankkia jos ei käsin jaksa repiä. Oma moka, sanoisin tälle mielensäpahoittajalle.
Kuule, kun ei teini-ikäiselle itselleni tullut mieleenkään, että äitini kävisi meidän omasta ulkoroskiksesta kaivelemassa suljettuja roskasäkkejä.
Eikä silloin 90-luvulla todellakaan mitään paperisilppureita mistään pikkupaikkakunnalta saanut, saati että pelkällä opintotuella sinnittelevällä opiskelijalla olisi ollut sellaiseen varaa. Nyt vähän valoja päälle.
No sait oppisi siitä että äiteihinkään ei voi luottaa. Silppurina käy ihan omat kädetkin, kuten jo kirjoitin edellisessä, ei ole pakko köyhän ostaa sähkövempainta. Mutta tämä kommenttisi kyllä kertoikin kaiken ja ymmärrän nyt miksi heitit päiväkirjasi kokonaisena roskikseen. Uskon että viimeinen lauseesi oli sinulle itsellesi tarkoitettu :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on iso kuori tiukasti kiinniteipattuna papereita, jossa lukee päällä "tuhottava lukematta".
Toivon todella, että minun kuolinpesäni siivooja kunnioittaa sitä.
No ei todellakaan sitä tule tekemään vaan kuori repeää auki heti kun saa sen käsiinsä. Ihan takuuvarmasti! Miksi et hävitä niitä itse elämäsi aikana? Älä ole sinisilmäinen hölmö.
Jos laittaa jonkun kiellon niin sepä on melkein kuin kehoitus avata kuori ja lukea.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on iso kuori tiukasti kiinniteipattuna papereita, jossa lukee päällä "tuhottava lukematta".
Toivon todella, että minun kuolinpesäni siivooja kunnioittaa sitä.
=====
Jos se jokatapauksessa on tuhottava, niin miksi et tuhoa sitä itse? Pikkuhiljaa revit, paperi kerrallaan. Tai isket juhannuskokkoon kesällä tms.
Tiesin että isäni piti päiväkirjaa. Onneksi hän hävitti ne ennen kuolemaansa. Ei tullut kenellekään kiusausta lukea.
En minäkään uskaltaisi jättää tuhottavia papereita perillisten tuhottavaksi, en varsinkaan, jos niissä on tietoja, jotka saattaisivat heitä loukata. En haluaisi heidän pahoittavan mieltään ns. turhaan.
On se kyllä täysin oma moka, jos on jättänyt kirjat luettavaan muotoon, vaikkakin roskikseen. Jokainen tietää että on väärin lukea toisen papereita mutta kuka hölmö nyt oikeasti luottaa toiseen että tämä ei lue päiväkirjoja jos tilanne on otollinen? Voihan sitä yrittää elää sinisilmäisesti kaikkiin luottaen ja pettyä kerta toisensa jälkeen, mutta itse ainakin jo vuosikymmeniä sitten oppinut että en luota keneenkään. Ennemmin näen repimisen vaivan ja varmistan että kukaan ei lue mitään kirjoittamaani kuin sinisilmäisesti luotan toisiin. Kuka tahansahan pääsee penkomaan niitä yksityisten roskiksia ihan helposti. Tässähän on syy siihen miksi yrityksetkin silppuaa kaiken vähänkään salattavan tekstin ja paperin. Polttaminen olis kaikkein paras konsti hävittää paperit mutta eipä se joka huushollissa ole mahdollista. Maksakaa oppirahoja jos ette viitsi nähdä vaivaa, omapa on asianne. Turha sitten itkeä täällä että äiti luki päiväkirjaani.