tavarapaljous :(

Mun isä harrasti myös sitä että toi mulle kaiken maailman rojua, koska hänellä oli jo vähän dementiaa ja siihen liittyvää hamstraamista. En aina jaksanu tapella vastaan, vaan kiitin ja heitin kierrätykseen, hän kun ei jälkikäteen muistanut kysellä niiden tavaroiden perään. Tosin välillä hän toi myös todella hyviäkin löytöjä, ja osa niistä on vieläkin käytössä. Nyttemmin hän on jo sen verran dementoitunut, että ei itsenäisesti kulje enää missään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi niillä Blu-Rayllä pitäisi olla jokin jälleenmyyntiarvo, jos niitä käytetään kotona? Tuohon rahallisen arvon laskemiseen tyssää monen raivausoperaatio. Mun lapsetkin puhuu koko ajan kavereittensa legoukkojen arvosta. Onko sit hienompaa leikkiä ukkelilla, josta joku kuvitelmissa maksaisi 30e kuin sellaisella, josta kukaan ei kuvitelmissa maksaisi mitään? Minä en ymmärrä yhtään tuollaista ajatusmaailmaa, mutta olenkin todella huono kaupankävijä. Ajattelen myös, että koti on koti eikä arvotavaran säilytyspaikka.

Jälleenmyyntiarvo on yleensä yhteydessä tavaran kuntoon. Minun mielestäni kannettomat dvd-levyt ovat juuri sitä rikkinäistä tavaraa, jonka kantamista toisten koteihin tässä on kritisoitu. Tuntuisi lisäksi kamalan vaivalloiselta ”rikkoa” ne levyt yksitellen, eli irrottaa kansista ja kansipapereista.

Eli minä ajattelisin, että tavaraa olisi hyvä olla sellainen määrä, että sitä pystyy kunnioittamaan. Huonekalut Ja kirjat pitäisi pystyä säilyttämään sisällä lämpimässä, missä niihin ei tartu pahoja hajuja. Levyt pitämään omissa koteloissaan, mekaaniset härvelit säilyttämään puhtaina ja huollettuina. Tällainen hyvin säilytetty tavara pitää jälleenmyyntiarvonsa, mutta mikä vielä tärkeämpää, käyttöarvonsa.

Tein itse saman ja heitin ne muoviosat dvd/blueray -levyistä pois. Kannes vihkona päällä. Kyllä se on minulle käytettävämpi ja helpompi noin. Olen säästänyt ne leffat joilla on jälleenkatsomisarvoa minulle ja niitä on joku yli 400levyä. Veivät tuhottomasti tilaa ja oli vaikea löytää haluamansa elokuva. En toki ole noita kenenkään muun kotiin kantamassa vaan nautin niistä itse. Vaivalloista tuo oli, mutta pääsin eroon kahdesta susirumasta hyllystä ja kodin visuaalinen ilme on paljon rauhallisempi, kun levyt ovat yhdessä kaapissa. Nyt jos ostan uuden leffan, koska sitä ei löydy mistään palvelusta tai haluan katsoa useampaan kertaan, otan sen samantien pois kotelosta ja laitan oikeaan laatikkoon, ei vie minuuttiakaan.

Ilosia uutisia! Sain taas kerättyä itselleni tarpeetonta tavaraa ja kirjoja kaksi kassillista ja vein Konttiin. Ei siis mitään romua, vaan jollekin toiselle ihan tarpeellista, käyttökelpoista ja ehjää, kirjat lähes uudenveroisia.  Ja torissa meni kaksi tavaraa! Tänään tavoittena raivata ainakin yhdestä kaapista ne tavarat, jotka eivät enää *pirskahtele iloa*. 

Jos vain pääsisin eroon tästä syyllisyydestä, niin saisin huushollin tikkiin alta aikayksikön.

Tajusin eilen, että fiilikseni ovat:

1. en voi hävittää lasten tavaroita kysymättä heiltä (siis jo poismuuttaneiden lasten, joiden tavaroita löytyy vieläkin välillä jostain, siis mun vika ei lasten) koska syyllisyys

2. en voi hävittää minulle lahjaksi annettuja tavaroita, koska syyllisyys

3. en voi hävittää omaan lapsuuteeni kuuluneita tavaroita, koska muistot

4. en voi hävittää hutiostoksiani, koska syyllisyys (muka hukkaan menevästä rahasta)

5. en voi hävittää minulle edelleen annettuja toisten romuja, koska syyllisyys jne ikuisuuksiin asti..

Jos en tuntisi syyllisyyttä, niin saisin kelkottua kaiken itselleni turhan mäkeen vaikka jo tänään. Jos osaisin jokaisen *ehkä* -kasan tavaran kohdalla kysyä mikä on se tunne, mikä saa pitämään kiinni juuri tästä tavarasta. Ja jos luopuminen siitä tavarasta aiheuttaa helpotuksen tunteen, niin eikö se ole se positiivinen tunne, jota tässä haetaan? Järki sanoo kyllä, että ei ne romut siellä kaapissa käyttämättömänä korkoa kasva (korkeintaan hometta), mutta silti tämä on ajoittain niin vaikeaa.

Lapsuudenkodissani oli ajoittain taloudellisesti haastavaa, olenkin miettinyt johtuuko tämä hamsteritaipumukseni siitä. Ihan kuin pelkäisin joutuvani perikatoon, jos luovun näistä (turhista!) tavaroista. Vai onko kyse siitä, että minut on ehdollistettu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että haluan luopua jostain minulle annetusta, vaikka tavara aiheuttaisi minulle vain negatiivisia tunteita. 

Pitäisikö toisaalta odottaa niitä päiviä, jolloin luopuminen on helpompaa? Työkaverini on kiltti ja ystävällinen ihminen, mutta hänen piti ajoittain hoitaa puhelimessa perintää. Hän odotti sopivaa hetkeä, ja se oli yleensä naisten kärttyisimmät päivät (PMS), ja soitteli silloin nämä perintäpuhelunsa erittäin tuloksellisesti. Asiakkaat maksoivat jopa erääntymättömät laskut. Työkaverini sanoi näitä perintäpäiviksi. Minulla voisi olla *tavaranpoistopäivät*. Toisaalta, jos tämä tavaranvatkaaminen kestää vielä pitkään, niin pinna palaa niin tehokkaasti, että kaikki mahdollinen lähtee. Onko joku muu saanut tarpeekseen ja laittanut vain kaiken menemään? Jos, niin helpottiko olo ja elämä? 

Tällaisia pohdintoja tänään tavaravuoren ääreltä. 

Vierailija kirjoitti:

Ilosia uutisia! Sain taas kerättyä itselleni tarpeetonta tavaraa ja kirjoja kaksi kassillista ja vein Konttiin. Ei siis mitään romua, vaan jollekin toiselle ihan tarpeellista, käyttökelpoista ja ehjää, kirjat lähes uudenveroisia.  Ja torissa meni kaksi tavaraa! Tänään tavoittena raivata ainakin yhdestä kaapista ne tavarat, jotka eivät enää *pirskahtele iloa*. 

Jos vain pääsisin eroon tästä syyllisyydestä, niin saisin huushollin tikkiin alta aikayksikön.

Tajusin eilen, että fiilikseni ovat:

1. en voi hävittää lasten tavaroita kysymättä heiltä (siis jo poismuuttaneiden lasten, joiden tavaroita löytyy vieläkin välillä jostain, siis mun vika ei lasten) koska syyllisyys

2. en voi hävittää minulle lahjaksi annettuja tavaroita, koska syyllisyys

3. en voi hävittää omaan lapsuuteeni kuuluneita tavaroita, koska muistot

4. en voi hävittää hutiostoksiani, koska syyllisyys (muka hukkaan menevästä rahasta)

5. en voi hävittää minulle edelleen annettuja toisten romuja, koska syyllisyys jne ikuisuuksiin asti..

Jos en tuntisi syyllisyyttä, niin saisin kelkottua kaiken itselleni turhan mäkeen vaikka jo tänään. Jos osaisin jokaisen *ehkä* -kasan tavaran kohdalla kysyä mikä on se tunne, mikä saa pitämään kiinni juuri tästä tavarasta. Ja jos luopuminen siitä tavarasta aiheuttaa helpotuksen tunteen, niin eikö se ole se positiivinen tunne, jota tässä haetaan? Järki sanoo kyllä, että ei ne romut siellä kaapissa käyttämättömänä korkoa kasva (korkeintaan hometta), mutta silti tämä on ajoittain niin vaikeaa.

Lapsuudenkodissani oli ajoittain taloudellisesti haastavaa, olenkin miettinyt johtuuko tämä hamsteritaipumukseni siitä. Ihan kuin pelkäisin joutuvani perikatoon, jos luovun näistä (turhista!) tavaroista. Vai onko kyse siitä, että minut on ehdollistettu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että haluan luopua jostain minulle annetusta, vaikka tavara aiheuttaisi minulle vain negatiivisia tunteita. 

Pitäisikö toisaalta odottaa niitä päiviä, jolloin luopuminen on helpompaa? Työkaverini on kiltti ja ystävällinen ihminen, mutta hänen piti ajoittain hoitaa puhelimessa perintää. Hän odotti sopivaa hetkeä, ja se oli yleensä naisten kärttyisimmät päivät (PMS), ja soitteli silloin nämä perintäpuhelunsa erittäin tuloksellisesti. Asiakkaat maksoivat jopa erääntymättömät laskut. Työkaverini sanoi näitä perintäpäiviksi. Minulla voisi olla *tavaranpoistopäivät*. Toisaalta, jos tämä tavaranvatkaaminen kestää vielä pitkään, niin pinna palaa niin tehokkaasti, että kaikki mahdollinen lähtee. Onko joku muu saanut tarpeekseen ja laittanut vain kaiken menemään? Jos, niin helpottiko olo ja elämä? 

Tällaisia pohdintoja tänään tavaravuoren ääreltä. 

Ykköskohtaan: mitä jos keräät lasten tavarat johonkin laatikkoon sitä mukaa kun niitä ilmestyy ja lähetät kuvan ja kysyt, että mitäs näille tehdään? Tai annat laatikon mukaan kun ensi kerran käyvät kylässä. Ja jos ne on jotain askarteluja tai muuta, niin voisit kyllä heti laittaa pois. Jos eivät ole tähän mennessä kaivanneet, niin tuskin ovat kovin tärkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Me saatiin monta vuotta appivanhemmilta auton takaosallisen verran tarpeetonta.

Oli ihan rikkinäisiä kodinkoneita ja ikivanhoja kirjoja , 70% meni suoraan eri kierrätyspisteiden kautta roskiin.

Kävivät meillä syömässä kerran kk, eli tätä tuli jatkuvasti. Saimme myös rikkinäisiä isompia kodinkoneita, jotka vietiin näihin kierrätyspisteisiin, kun tuli näitä keräystilanteita.

Kyllähän se otti päähän, kun vietiin 30 v sitten käytöstä poistettua hellaa, ensiksi kellariin ja sitten keräyspisteeseen.

Oli vaan pakko ajatella mitä luultavammin meidän työ tulee olemaan asunnon tyhjentäminen joskus, enemmän tai vähemmän.

Talosta vietiin lopulta näihin kk tuontien lisäksi muutaman kerran ihan pakettiautollinen.

Nyt koti on upea. Siellä tehtiin pintaremontti, joka valtaosalta maksettiin poistetun irtaimiston myynnillä.

Talo tulee myyntiin 5 v sisällä ja varmasti on helpompaa nyt.

====

Onnittelut uudesta kauniista kodista.

Ja nyt tiukka EI sille romuntyöntämiselle.

Vtutuksen määrä on jokatapuksessa vakio.

1. en voi hävittää lasten tavaroita kysymättä heiltä (siis jo poismuuttaneiden lasten, joiden tavaroita löytyy vieläkin välillä jostain, siis mun vika ei lasten) koska syyllisyys

2. en voi hävittää minulle lahjaksi annettuja tavaroita, koska syyllisyys

3. en voi hävittää omaan lapsuuteeni kuuluneita tavaroita, koska muistot

4. en voi hävittää hutiostoksiani, koska syyllisyys (muka hukkaan menevästä rahasta)

5. en voi hävittää minulle edelleen annettuja toisten romuja, koska syyllisyys jne ikuisuuksiin asti..

-------------

Rakkaat naiset, luulen että monet meistä on jo tyttösestä asti kasvatettu siihen halvatun syyllisyyteen joka asiassa. Tämän syyllisyyden takia naiset kansoittavat matalapalkka-alat, riittää kun pomo joskus vähän kiittelee ja taas painetaan menemään. 

Tämän syyllisyyden takia pidetään liian isoa asuntoa kun ei voida muka heittää aikuisten lasten tavaroita mäkeen. Tai koti on joku roinakasa.

Omien aikuisten lasteni kanssa olen käynyt läpi, mikä pitää säästää, kun ihan kaikki ei mahdu opiskelijaboksiin toisella paikkakunnalla. Ja sitä säästettävää ei todellakaan jäänyt paljoa. Pidän huolen että hakevat pois sitten kun heillä on isommat tilat.

Hutiostokset ja toisilta saadut huonot lahjat kierrätykseen tai roskiin.

Mun äitini se harrastaa posliininmaalausta :D Arvaatte varmaan mitä löytyy  kaapeista. Nyt kiikutin pahvilaatikollisen koriste-esineitä  kiertoon, huonolla omatunnolla tottakai. Tietysti äitini on näitä antaessaan evästänyt, että "tätä ei sitten koskaan saa antaa pois", rakkaudella maalaillut tyttärelleen. Itse ei takain ota. 

Vielä jäi muutamia, joissa niissäkin yksi mikä vaan harmittaa, että se on minulla. Miehelleni puhuin, että haluan laittaa  sen pois, niin eikös alkanut syyllistää että tuohan on hieno, eikö mitään saa olla, pitääkö kaapit olla tyhjänä, lapsille perinnöksi. :/ 

Vierailija kirjoitti:

1. en voi hävittää lasten tavaroita kysymättä heiltä (siis jo poismuuttaneiden lasten, joiden tavaroita löytyy vieläkin välillä jostain, siis mun vika ei lasten) koska syyllisyys

2. en voi hävittää minulle lahjaksi annettuja tavaroita, koska syyllisyys

3. en voi hävittää omaan lapsuuteeni kuuluneita tavaroita, koska muistot

4. en voi hävittää hutiostoksiani, koska syyllisyys (muka hukkaan menevästä rahasta)

5. en voi hävittää minulle edelleen annettuja toisten romuja, koska syyllisyys jne ikuisuuksiin asti..

-------------

Rakkaat naiset, luulen että monet meistä on jo tyttösestä asti kasvatettu siihen halvatun syyllisyyteen joka asiassa. Tämän syyllisyyden takia naiset kansoittavat matalapalkka-alat, riittää kun pomo joskus vähän kiittelee ja taas painetaan menemään. 

Tämän syyllisyyden takia pidetään liian isoa asuntoa kun ei voida muka heittää aikuisten lasten tavaroita mäkeen. Tai koti on joku roinakasa.

Omien aikuisten lasteni kanssa olen käynyt läpi, mikä pitää säästää, kun ihan kaikki ei mahdu opiskelijaboksiin toisella paikkakunnalla. Ja sitä säästettävää ei todellakaan jäänyt paljoa. Pidän huolen että hakevat pois sitten kun heillä on isommat tilat.

Hutiostokset ja toisilta saadut huonot lahjat kierrätykseen tai roskiin.

On silmiä avaavaa, kun pääsee näiden omien huonojen käytösmallien jäljille. Jotain kirjaa kun katsoo niin kaikki fiilikset on negatiivisia, mutta en kuitenkaan tahdo luopua siitä. Miksi, no sain sen lahjaksi äidiltä, en ole lukenut sitä, äiti on käyttänyt siihen rahaa, sisältö olisi minulle ehkä tarpeellista tietoa, pitäisikö se lukea ennen kuin siitä luopuu. Toisaalta, en oikeastaan halua lukea sitä, ahdistaa että pitäisi käyttää aikaa siihen, ärsyttää kun se on viemässä hyllytilaa ja muistuttamassa siitä että en ole saanut luettua sitä. Tuottaako se iloa, ne ei helv* vaan ahdistaa. Ja sitten kun näitä samanlaisia on monta hyllymetriä niin...

Tänä jouluna yritin jälleen ehdottaa vanhemmille, että me aikuiset emme ostaisi toisillemme lahjoja. Ei mennyt läpi tänäkään vuonna. Meidän perheessä on vielä sellainen tapa, että vain tavara on ns. oikea lahja. Todella rasittavaa väkisin keksiä lahjatoiveita kun niitä kysytään ja keksiä lahjoja ihmisille, jotka itsekin sanovat että eivät tarvitse mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Mun äitini se harrastaa posliininmaalausta :D Arvaatte varmaan mitä löytyy  kaapeista. Nyt kiikutin pahvilaatikollisen koriste-esineitä  kiertoon, huonolla omatunnolla tottakai. Tietysti äitini on näitä antaessaan evästänyt, että "tätä ei sitten koskaan saa antaa pois", rakkaudella maalaillut tyttärelleen. Itse ei takain ota. 

Vielä jäi muutamia, joissa niissäkin yksi mikä vaan harmittaa, että se on minulla. Miehelleni puhuin, että haluan laittaa  sen pois, niin eikös alkanut syyllistää että tuohan on hieno, eikö mitään saa olla, pitääkö kaapit olla tyhjänä, lapsille perinnöksi. :/ 

Tuo on astetta pahempi, mutta mulla vanhemmat keräsi nimikoituja hopeita, niitä keräsi itseasiassa jo mun isovanhemmat mulle lapsena. Ja niitä oli. En suostunut ottamaan mukaan kun muutin kotoa, varmasti pahoittivat mielensä. Aikansa hillosivat ja lopulta muyivät pois, kun tiukasti sanoin, etten käytä enkä niitä halua, että mulle mieluisampi ovat mummon vanhat astiapyyhkeet, jotka sain ja joita edelleen käytän.

Jos toinen ostaa tai tekee omaan makuunsa hienoja toiselle, olipa se vaikka äiti, ei musta pidä tuntea syyllisyyttä jos niitä tavaroita ei halua.

Kuinka monella äiti/anoppi arvostelee (enemmän tai vähemmän lempeästi) että "onpas teillä paljon tavaraa, kyllä teidän pitäisi siivota!" mutta joulupaketista paljastuu taas jotakin mahdollisimman isoa tavaraa lapsenlapsille ja vuosikausia omillaan asuneille aikuisille lapsille pyyhettä, kattilaa ja sinällään tarpeellista tavaraa, mutta kun sitä tavaraa on entuudestaan jo liikaa?!

No tietysti, koska "voit sitten pistää huonot pyyhkeet pois!"

Ei meillä ole huonoja pyyhkeitä! Meillä on 30 hyvää, kun ei ne pääse ikinä kulumaan, koska aina vaan tulee lisää ja lisää ja lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilosia uutisia! Sain taas kerättyä itselleni tarpeetonta tavaraa ja kirjoja kaksi kassillista ja vein Konttiin. Ei siis mitään romua, vaan jollekin toiselle ihan tarpeellista, käyttökelpoista ja ehjää, kirjat lähes uudenveroisia.  Ja torissa meni kaksi tavaraa! Tänään tavoittena raivata ainakin yhdestä kaapista ne tavarat, jotka eivät enää *pirskahtele iloa*. 

Jos vain pääsisin eroon tästä syyllisyydestä, niin saisin huushollin tikkiin alta aikayksikön.

Tajusin eilen, että fiilikseni ovat:

1. en voi hävittää lasten tavaroita kysymättä heiltä (siis jo poismuuttaneiden lasten, joiden tavaroita löytyy vieläkin välillä jostain, siis mun vika ei lasten) koska syyllisyys

2. en voi hävittää minulle lahjaksi annettuja tavaroita, koska syyllisyys

3. en voi hävittää omaan lapsuuteeni kuuluneita tavaroita, koska muistot

4. en voi hävittää hutiostoksiani, koska syyllisyys (muka hukkaan menevästä rahasta)

5. en voi hävittää minulle edelleen annettuja toisten romuja, koska syyllisyys jne ikuisuuksiin asti..

Jos en tuntisi syyllisyyttä, niin saisin kelkottua kaiken itselleni turhan mäkeen vaikka jo tänään. Jos osaisin jokaisen *ehkä* -kasan tavaran kohdalla kysyä mikä on se tunne, mikä saa pitämään kiinni juuri tästä tavarasta. Ja jos luopuminen siitä tavarasta aiheuttaa helpotuksen tunteen, niin eikö se ole se positiivinen tunne, jota tässä haetaan? Järki sanoo kyllä, että ei ne romut siellä kaapissa käyttämättömänä korkoa kasva (korkeintaan hometta), mutta silti tämä on ajoittain niin vaikeaa.

Lapsuudenkodissani oli ajoittain taloudellisesti haastavaa, olenkin miettinyt johtuuko tämä hamsteritaipumukseni siitä. Ihan kuin pelkäisin joutuvani perikatoon, jos luovun näistä (turhista!) tavaroista. Vai onko kyse siitä, että minut on ehdollistettu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että haluan luopua jostain minulle annetusta, vaikka tavara aiheuttaisi minulle vain negatiivisia tunteita. 

Pitäisikö toisaalta odottaa niitä päiviä, jolloin luopuminen on helpompaa? Työkaverini on kiltti ja ystävällinen ihminen, mutta hänen piti ajoittain hoitaa puhelimessa perintää. Hän odotti sopivaa hetkeä, ja se oli yleensä naisten kärttyisimmät päivät (PMS), ja soitteli silloin nämä perintäpuhelunsa erittäin tuloksellisesti. Asiakkaat maksoivat jopa erääntymättömät laskut. Työkaverini sanoi näitä perintäpäiviksi. Minulla voisi olla *tavaranpoistopäivät*. Toisaalta, jos tämä tavaranvatkaaminen kestää vielä pitkään, niin pinna palaa niin tehokkaasti, että kaikki mahdollinen lähtee. Onko joku muu saanut tarpeekseen ja laittanut vain kaiken menemään? Jos, niin helpottiko olo ja elämä? 

Tällaisia pohdintoja tänään tavaravuoren ääreltä. 

Ykköskohtaan: mitä jos keräät lasten tavarat johonkin laatikkoon sitä mukaa kun niitä ilmestyy ja lähetät kuvan ja kysyt, että mitäs näille tehdään? Tai annat laatikon mukaan kun ensi kerran käyvät kylässä. Ja jos ne on jotain askarteluja tai muuta, niin voisit kyllä heti laittaa pois. Jos eivät ole tähän mennessä kaivanneet, niin tuskin ovat kovin tärkeitä.

Oma äitini tunki minulle viime vuonna mukaan vaikka minkälaista laatikkoa ja nyssykkää. Olin tosi hämilläni, koska muutin omilleni jo melkein 25 vuotta sitten, ja melko pian sen jälkee kävin tyhjentämässä oman huoneeni kaapit kokonaan. Vaan nytpä sitten paljastui, että äitini oli ”pelastanut” osan pois heittämästäni, esim. päiväkirjoja ja kirjoittamiani tarinoita... ja halusi nyt niistä eroon, ja ilmoitti vielä naureskellen lukeneensa ne kaikki! Siis kaikki vanhat päiväkirjani ja tosi henkilökohtaiset tarinat! Eikä olleenkaan hävennyt asiaa. Olin niin vihainen, että en saanut sanaa suusta. Äiti vaan meinasi, että mitäs olin jättänyt ne hänen ulottuvilleen, tietenkin hän saa lukea ne. Mutta kun satavarmasti tiedän, että pakkasin ne roskasäkkiin, ja kannoin roska-astiaan joskus 1996 tai 1997.

”Pelastetuissa” oli myös vanhoja leluja, koulukirjoja ja muuta krääsää, jota en todellakaan halua. En tajua, miksi nuo piti kaivaa roskista esiin ja hillota niitä vuosia. Kun sanoin, että en halua, heitä roskiin, syntyi kamala draama, joka huipentui roskamaksujen kalliiseen hintaan. Raahasin sitten kotiin, ja heitin suoraan roskiin. Uudestaan. Tuolla on lukko, niin toivon mukaan niitä ei kukaan uudestaan kaivanut esiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1. en voi hävittää lasten tavaroita kysymättä heiltä (siis jo poismuuttaneiden lasten, joiden tavaroita löytyy vieläkin välillä jostain, siis mun vika ei lasten) koska syyllisyys

2. en voi hävittää minulle lahjaksi annettuja tavaroita, koska syyllisyys

3. en voi hävittää omaan lapsuuteeni kuuluneita tavaroita, koska muistot

4. en voi hävittää hutiostoksiani, koska syyllisyys (muka hukkaan menevästä rahasta)

5. en voi hävittää minulle edelleen annettuja toisten romuja, koska syyllisyys jne ikuisuuksiin asti..

-------------

Rakkaat naiset, luulen että monet meistä on jo tyttösestä asti kasvatettu siihen halvatun syyllisyyteen joka asiassa. Tämän syyllisyyden takia naiset kansoittavat matalapalkka-alat, riittää kun pomo joskus vähän kiittelee ja taas painetaan menemään. 

Tämän syyllisyyden takia pidetään liian isoa asuntoa kun ei voida muka heittää aikuisten lasten tavaroita mäkeen. Tai koti on joku roinakasa.

Omien aikuisten lasteni kanssa olen käynyt läpi, mikä pitää säästää, kun ihan kaikki ei mahdu opiskelijaboksiin toisella paikkakunnalla. Ja sitä säästettävää ei todellakaan jäänyt paljoa. Pidän huolen että hakevat pois sitten kun heillä on isommat tilat.

Hutiostokset ja toisilta saadut huonot lahjat kierrätykseen tai roskiin.

On silmiä avaavaa, kun pääsee näiden omien huonojen käytösmallien jäljille. Jotain kirjaa kun katsoo niin kaikki fiilikset on negatiivisia, mutta en kuitenkaan tahdo luopua siitä. Miksi, no sain sen lahjaksi äidiltä, en ole lukenut sitä, äiti on käyttänyt siihen rahaa, sisältö olisi minulle ehkä tarpeellista tietoa, pitäisikö se lukea ennen kuin siitä luopuu. Toisaalta, en oikeastaan halua lukea sitä, ahdistaa että pitäisi käyttää aikaa siihen, ärsyttää kun se on viemässä hyllytilaa ja muistuttamassa siitä että en ole saanut luettua sitä. Tuottaako se iloa, ne ei helv* vaan ahdistaa. Ja sitten kun näitä samanlaisia on monta hyllymetriä niin...

Eli olet saanut lahjaksi lahjanantajan näköisiä lahjoja? Tai sitten ne olivat halvat, ja siitä sai kätevästi ostettua ja kiillotettua omaa sädekehäänsä, kun "hyvää hyvyyttään" antoi tyttäreille lahjaksi!

Meillä se meni näin: minä toivoin trendikirjaa joululahjaksi. Vastaukseksi tuli jotain vähättelevää siitä ja lahjaksi tuli joku neverheard kirjailijan joku teos, jota en koskaan lukenut. 20 vuoden jälkeen pistin kierrätykseen, josta on päätynyt joko energiaksi tai seinäntäytteeksi.

Sen Harry Potterin sen sijaan lainasin kirjastosta ja luin - ja ostin myöhemmin koko sarjan omaksi.

Vierailija kirjoitti:

Tänä jouluna yritin jälleen ehdottaa vanhemmille, että me aikuiset emme ostaisi toisillemme lahjoja. Ei mennyt läpi tänäkään vuonna. Meidän perheessä on vielä sellainen tapa, että vain tavara on ns. oikea lahja. Todella rasittavaa väkisin keksiä lahjatoiveita kun niitä kysytään ja keksiä lahjoja ihmisille, jotka itsekin sanovat että eivät tarvitse mitään. 

Mä jättäisin vaan ostamatta ne lahjat tossa tilanteessa. Jos en itsekään halua turhia lahjoja niin miksi ostaa niitä myös väkisin muille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilosia uutisia! Sain taas kerättyä itselleni tarpeetonta tavaraa ja kirjoja kaksi kassillista ja vein Konttiin. Ei siis mitään romua, vaan jollekin toiselle ihan tarpeellista, käyttökelpoista ja ehjää, kirjat lähes uudenveroisia.  Ja torissa meni kaksi tavaraa! Tänään tavoittena raivata ainakin yhdestä kaapista ne tavarat, jotka eivät enää *pirskahtele iloa*. 

Jos vain pääsisin eroon tästä syyllisyydestä, niin saisin huushollin tikkiin alta aikayksikön.

Tajusin eilen, että fiilikseni ovat:

1. en voi hävittää lasten tavaroita kysymättä heiltä (siis jo poismuuttaneiden lasten, joiden tavaroita löytyy vieläkin välillä jostain, siis mun vika ei lasten) koska syyllisyys

2. en voi hävittää minulle lahjaksi annettuja tavaroita, koska syyllisyys

3. en voi hävittää omaan lapsuuteeni kuuluneita tavaroita, koska muistot

4. en voi hävittää hutiostoksiani, koska syyllisyys (muka hukkaan menevästä rahasta)

5. en voi hävittää minulle edelleen annettuja toisten romuja, koska syyllisyys jne ikuisuuksiin asti..

Jos en tuntisi syyllisyyttä, niin saisin kelkottua kaiken itselleni turhan mäkeen vaikka jo tänään. Jos osaisin jokaisen *ehkä* -kasan tavaran kohdalla kysyä mikä on se tunne, mikä saa pitämään kiinni juuri tästä tavarasta. Ja jos luopuminen siitä tavarasta aiheuttaa helpotuksen tunteen, niin eikö se ole se positiivinen tunne, jota tässä haetaan? Järki sanoo kyllä, että ei ne romut siellä kaapissa käyttämättömänä korkoa kasva (korkeintaan hometta), mutta silti tämä on ajoittain niin vaikeaa.

Lapsuudenkodissani oli ajoittain taloudellisesti haastavaa, olenkin miettinyt johtuuko tämä hamsteritaipumukseni siitä. Ihan kuin pelkäisin joutuvani perikatoon, jos luovun näistä (turhista!) tavaroista. Vai onko kyse siitä, että minut on ehdollistettu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että haluan luopua jostain minulle annetusta, vaikka tavara aiheuttaisi minulle vain negatiivisia tunteita. 

Pitäisikö toisaalta odottaa niitä päiviä, jolloin luopuminen on helpompaa? Työkaverini on kiltti ja ystävällinen ihminen, mutta hänen piti ajoittain hoitaa puhelimessa perintää. Hän odotti sopivaa hetkeä, ja se oli yleensä naisten kärttyisimmät päivät (PMS), ja soitteli silloin nämä perintäpuhelunsa erittäin tuloksellisesti. Asiakkaat maksoivat jopa erääntymättömät laskut. Työkaverini sanoi näitä perintäpäiviksi. Minulla voisi olla *tavaranpoistopäivät*. Toisaalta, jos tämä tavaranvatkaaminen kestää vielä pitkään, niin pinna palaa niin tehokkaasti, että kaikki mahdollinen lähtee. Onko joku muu saanut tarpeekseen ja laittanut vain kaiken menemään? Jos, niin helpottiko olo ja elämä? 

Tällaisia pohdintoja tänään tavaravuoren ääreltä. 

Ykköskohtaan: mitä jos keräät lasten tavarat johonkin laatikkoon sitä mukaa kun niitä ilmestyy ja lähetät kuvan ja kysyt, että mitäs näille tehdään? Tai annat laatikon mukaan kun ensi kerran käyvät kylässä. Ja jos ne on jotain askarteluja tai muuta, niin voisit kyllä heti laittaa pois. Jos eivät ole tähän mennessä kaivanneet, niin tuskin ovat kovin tärkeitä.

Oma äitini tunki minulle viime vuonna mukaan vaikka minkälaista laatikkoa ja nyssykkää. Olin tosi hämilläni, koska muutin omilleni jo melkein 25 vuotta sitten, ja melko pian sen jälkee kävin tyhjentämässä oman huoneeni kaapit kokonaan. Vaan nytpä sitten paljastui, että äitini oli ”pelastanut” osan pois heittämästäni, esim. päiväkirjoja ja kirjoittamiani tarinoita... ja halusi nyt niistä eroon, ja ilmoitti vielä naureskellen lukeneensa ne kaikki! Siis kaikki vanhat päiväkirjani ja tosi henkilökohtaiset tarinat! Eikä olleenkaan hävennyt asiaa. Olin niin vihainen, että en saanut sanaa suusta. Äiti vaan meinasi, että mitäs olin jättänyt ne hänen ulottuvilleen, tietenkin hän saa lukea ne. Mutta kun satavarmasti tiedän, että pakkasin ne roskasäkkiin, ja kannoin roska-astiaan joskus 1996 tai 1997.

”Pelastetuissa” oli myös vanhoja leluja, koulukirjoja ja muuta krääsää, jota en todellakaan halua. En tajua, miksi nuo piti kaivaa roskista esiin ja hillota niitä vuosia. Kun sanoin, että en halua, heitä roskiin, syntyi kamala draama, joka huipentui roskamaksujen kalliiseen hintaan. Raahasin sitten kotiin, ja heitin suoraan roskiin. Uudestaan. Tuolla on lukko, niin toivon mukaan niitä ei kukaan uudestaan kaivanut esiin.

Törkeää lukea toisen henkilökohtaisia papereita! Suuttuisin tästä niin pahasti, että katkaisisin yhteydenpidon kunnes saisin vilpittömän anteeksipyynnön.

Vierailija kirjoitti:

Tänä jouluna yritin jälleen ehdottaa vanhemmille, että me aikuiset emme ostaisi toisillemme lahjoja. Ei mennyt läpi tänäkään vuonna. Meidän perheessä on vielä sellainen tapa, että vain tavara on ns. oikea lahja. Todella rasittavaa väkisin keksiä lahjatoiveita kun niitä kysytään ja keksiä lahjoja ihmisille, jotka itsekin sanovat että eivät tarvitse mitään. 

Älä ehdota vaan ilmoita: "tästä eteenpäin en osta enää yhtään lahjoja aikuisille ihmisille!! Kukaan ei tarvitse mitään ja jos tarvitseekin niin jokaisella on varaa ostaa juuri sellaista mitä tarvitsee. Minun ostamat menee kuitenkin pieleen. Minä haluan käyttää rahani järkevämmin kuin tarpeettomiin tavaroihin, jotka päätyy salaa kirppikselle." Suunnilleen noilla sanoilla ilmoitin omalle väelleni jo reilut 10v sitten. Eivät kuulemma keskenäänkään enää lahjo toisiaan, elleivät sitten ole sujuvasti valehdelleet minulle, mutta ihan sama, pääasia että minulle ei kerry lisää roinaa eikä rahani kulu hutiostoihin.

Muistukaa, että te ette ole vastuussa muiden tunteista. Jos joku suuttuu, koska annoitte pois teille joskus lahjoitetun tavaran, niin se ei ole teidän vastuullanne. Toki vastuullinen aikuinen myös ilmaisee rajansa, jotta väärinkäsityksiä ei syntyisi, mutta jos viesti ei mene perille niin antakaa muiden tuntea omat tunteensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilosia uutisia! Sain taas kerättyä itselleni tarpeetonta tavaraa ja kirjoja kaksi kassillista ja vein Konttiin. Ei siis mitään romua, vaan jollekin toiselle ihan tarpeellista, käyttökelpoista ja ehjää, kirjat lähes uudenveroisia.  Ja torissa meni kaksi tavaraa! Tänään tavoittena raivata ainakin yhdestä kaapista ne tavarat, jotka eivät enää *pirskahtele iloa*. 

Jos vain pääsisin eroon tästä syyllisyydestä, niin saisin huushollin tikkiin alta aikayksikön.

Tajusin eilen, että fiilikseni ovat:

1. en voi hävittää lasten tavaroita kysymättä heiltä (siis jo poismuuttaneiden lasten, joiden tavaroita löytyy vieläkin välillä jostain, siis mun vika ei lasten) koska syyllisyys

2. en voi hävittää minulle lahjaksi annettuja tavaroita, koska syyllisyys

3. en voi hävittää omaan lapsuuteeni kuuluneita tavaroita, koska muistot

4. en voi hävittää hutiostoksiani, koska syyllisyys (muka hukkaan menevästä rahasta)

5. en voi hävittää minulle edelleen annettuja toisten romuja, koska syyllisyys jne ikuisuuksiin asti..

Jos en tuntisi syyllisyyttä, niin saisin kelkottua kaiken itselleni turhan mäkeen vaikka jo tänään. Jos osaisin jokaisen *ehkä* -kasan tavaran kohdalla kysyä mikä on se tunne, mikä saa pitämään kiinni juuri tästä tavarasta. Ja jos luopuminen siitä tavarasta aiheuttaa helpotuksen tunteen, niin eikö se ole se positiivinen tunne, jota tässä haetaan? Järki sanoo kyllä, että ei ne romut siellä kaapissa käyttämättömänä korkoa kasva (korkeintaan hometta), mutta silti tämä on ajoittain niin vaikeaa.

Lapsuudenkodissani oli ajoittain taloudellisesti haastavaa, olenkin miettinyt johtuuko tämä hamsteritaipumukseni siitä. Ihan kuin pelkäisin joutuvani perikatoon, jos luovun näistä (turhista!) tavaroista. Vai onko kyse siitä, että minut on ehdollistettu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että haluan luopua jostain minulle annetusta, vaikka tavara aiheuttaisi minulle vain negatiivisia tunteita. 

Pitäisikö toisaalta odottaa niitä päiviä, jolloin luopuminen on helpompaa? Työkaverini on kiltti ja ystävällinen ihminen, mutta hänen piti ajoittain hoitaa puhelimessa perintää. Hän odotti sopivaa hetkeä, ja se oli yleensä naisten kärttyisimmät päivät (PMS), ja soitteli silloin nämä perintäpuhelunsa erittäin tuloksellisesti. Asiakkaat maksoivat jopa erääntymättömät laskut. Työkaverini sanoi näitä perintäpäiviksi. Minulla voisi olla *tavaranpoistopäivät*. Toisaalta, jos tämä tavaranvatkaaminen kestää vielä pitkään, niin pinna palaa niin tehokkaasti, että kaikki mahdollinen lähtee. Onko joku muu saanut tarpeekseen ja laittanut vain kaiken menemään? Jos, niin helpottiko olo ja elämä? 

Tällaisia pohdintoja tänään tavaravuoren ääreltä. 

Ykköskohtaan: mitä jos keräät lasten tavarat johonkin laatikkoon sitä mukaa kun niitä ilmestyy ja lähetät kuvan ja kysyt, että mitäs näille tehdään? Tai annat laatikon mukaan kun ensi kerran käyvät kylässä. Ja jos ne on jotain askarteluja tai muuta, niin voisit kyllä heti laittaa pois. Jos eivät ole tähän mennessä kaivanneet, niin tuskin ovat kovin tärkeitä.

Oma äitini tunki minulle viime vuonna mukaan vaikka minkälaista laatikkoa ja nyssykkää. Olin tosi hämilläni, koska muutin omilleni jo melkein 25 vuotta sitten, ja melko pian sen jälkee kävin tyhjentämässä oman huoneeni kaapit kokonaan. Vaan nytpä sitten paljastui, että äitini oli ”pelastanut” osan pois heittämästäni, esim. päiväkirjoja ja kirjoittamiani tarinoita... ja halusi nyt niistä eroon, ja ilmoitti vielä naureskellen lukeneensa ne kaikki! Siis kaikki vanhat päiväkirjani ja tosi henkilökohtaiset tarinat! Eikä olleenkaan hävennyt asiaa. Olin niin vihainen, että en saanut sanaa suusta. Äiti vaan meinasi, että mitäs olin jättänyt ne hänen ulottuvilleen, tietenkin hän saa lukea ne. Mutta kun satavarmasti tiedän, että pakkasin ne roskasäkkiin, ja kannoin roska-astiaan joskus 1996 tai 1997.

”Pelastetuissa” oli myös vanhoja leluja, koulukirjoja ja muuta krääsää, jota en todellakaan halua. En tajua, miksi nuo piti kaivaa roskista esiin ja hillota niitä vuosia. Kun sanoin, että en halua, heitä roskiin, syntyi kamala draama, joka huipentui roskamaksujen kalliiseen hintaan. Raahasin sitten kotiin, ja heitin suoraan roskiin. Uudestaan. Tuolla on lukko, niin toivon mukaan niitä ei kukaan uudestaan kaivanut esiin.

Törkeää lukea toisen henkilökohtaisia papereita! Suuttuisin tästä niin pahasti, että katkaisisin yhteydenpidon kunnes saisin vilpittömän anteeksipyynnön.

Törkeää lukea toisten henk.koht. papereita, kyllä, mutta ei kannata olla niin typerä että päiväkirjansa heittää sellaisenaan roskikseen. Ihmiset dyykkaa kaikenlaista. Ne pitää repiä pienen pieneksi silpuksi ja jakaa useampaan jätepussiin niin ettei kukaan jaksa eikä viitsi, osaa eikä pysty papereita kasaamaan ja lukemaan. Paperisilppuri kannattaa hankkia jos ei käsin jaksa repiä. Oma moka, sanoisin tälle mielensäpahoittajalle.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monella äiti/anoppi arvostelee (enemmän tai vähemmän lempeästi) että "onpas teillä paljon tavaraa, kyllä teidän pitäisi siivota!" mutta joulupaketista paljastuu taas jotakin mahdollisimman isoa tavaraa lapsenlapsille ja vuosikausia omillaan asuneille aikuisille lapsille pyyhettä, kattilaa ja sinällään tarpeellista tavaraa, mutta kun sitä tavaraa on entuudestaan jo liikaa?!

No tietysti, koska "voit sitten pistää huonot pyyhkeet pois!"

Ei meillä ole huonoja pyyhkeitä! Meillä on 30 hyvää, kun ei ne pääse ikinä kulumaan, koska aina vaan tulee lisää ja lisää ja lisää.

Jos ne vanhatkin on hyviä, myy ne pois. Itse lähetin hyvin pestynä ja silitettynä vähänkäytettyyn myytäväksi. Ei mennyt montaa viikkoa kun kaikki myyty. Tosin nyt sinne ei taida voida lähettää enää kuin vaatteita. Kiertoon vanhempia ja uudet lahjaksi saadut käyttöön. Ei kannata pyyhkeiden takia rikkoa välejä omaisiin. On minullakin kaapissa ollut  varmaan kohta 10v yksi paketti pyyhkeitä, ovat kauniit, aion ne käyttää kunhan edelliset on siinä kunnossa että päätyvät luutuiksi. Tykkään itse käyttää kaiken loppuun jos ei uusia ole tullut lahjaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilosia uutisia! Sain taas kerättyä itselleni tarpeetonta tavaraa ja kirjoja kaksi kassillista ja vein Konttiin. Ei siis mitään romua, vaan jollekin toiselle ihan tarpeellista, käyttökelpoista ja ehjää, kirjat lähes uudenveroisia.  Ja torissa meni kaksi tavaraa! Tänään tavoittena raivata ainakin yhdestä kaapista ne tavarat, jotka eivät enää *pirskahtele iloa*. 

Jos vain pääsisin eroon tästä syyllisyydestä, niin saisin huushollin tikkiin alta aikayksikön.

Tajusin eilen, että fiilikseni ovat:

1. en voi hävittää lasten tavaroita kysymättä heiltä (siis jo poismuuttaneiden lasten, joiden tavaroita löytyy vieläkin välillä jostain, siis mun vika ei lasten) koska syyllisyys

2. en voi hävittää minulle lahjaksi annettuja tavaroita, koska syyllisyys

3. en voi hävittää omaan lapsuuteeni kuuluneita tavaroita, koska muistot

4. en voi hävittää hutiostoksiani, koska syyllisyys (muka hukkaan menevästä rahasta)

5. en voi hävittää minulle edelleen annettuja toisten romuja, koska syyllisyys jne ikuisuuksiin asti..

Jos en tuntisi syyllisyyttä, niin saisin kelkottua kaiken itselleni turhan mäkeen vaikka jo tänään. Jos osaisin jokaisen *ehkä* -kasan tavaran kohdalla kysyä mikä on se tunne, mikä saa pitämään kiinni juuri tästä tavarasta. Ja jos luopuminen siitä tavarasta aiheuttaa helpotuksen tunteen, niin eikö se ole se positiivinen tunne, jota tässä haetaan? Järki sanoo kyllä, että ei ne romut siellä kaapissa käyttämättömänä korkoa kasva (korkeintaan hometta), mutta silti tämä on ajoittain niin vaikeaa.

Lapsuudenkodissani oli ajoittain taloudellisesti haastavaa, olenkin miettinyt johtuuko tämä hamsteritaipumukseni siitä. Ihan kuin pelkäisin joutuvani perikatoon, jos luovun näistä (turhista!) tavaroista. Vai onko kyse siitä, että minut on ehdollistettu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että haluan luopua jostain minulle annetusta, vaikka tavara aiheuttaisi minulle vain negatiivisia tunteita. 

Pitäisikö toisaalta odottaa niitä päiviä, jolloin luopuminen on helpompaa? Työkaverini on kiltti ja ystävällinen ihminen, mutta hänen piti ajoittain hoitaa puhelimessa perintää. Hän odotti sopivaa hetkeä, ja se oli yleensä naisten kärttyisimmät päivät (PMS), ja soitteli silloin nämä perintäpuhelunsa erittäin tuloksellisesti. Asiakkaat maksoivat jopa erääntymättömät laskut. Työkaverini sanoi näitä perintäpäiviksi. Minulla voisi olla *tavaranpoistopäivät*. Toisaalta, jos tämä tavaranvatkaaminen kestää vielä pitkään, niin pinna palaa niin tehokkaasti, että kaikki mahdollinen lähtee. Onko joku muu saanut tarpeekseen ja laittanut vain kaiken menemään? Jos, niin helpottiko olo ja elämä? 

Tällaisia pohdintoja tänään tavaravuoren ääreltä. 

Ykköskohtaan: mitä jos keräät lasten tavarat johonkin laatikkoon sitä mukaa kun niitä ilmestyy ja lähetät kuvan ja kysyt, että mitäs näille tehdään? Tai annat laatikon mukaan kun ensi kerran käyvät kylässä. Ja jos ne on jotain askarteluja tai muuta, niin voisit kyllä heti laittaa pois. Jos eivät ole tähän mennessä kaivanneet, niin tuskin ovat kovin tärkeitä.

Oma äitini tunki minulle viime vuonna mukaan vaikka minkälaista laatikkoa ja nyssykkää. Olin tosi hämilläni, koska muutin omilleni jo melkein 25 vuotta sitten, ja melko pian sen jälkee kävin tyhjentämässä oman huoneeni kaapit kokonaan. Vaan nytpä sitten paljastui, että äitini oli ”pelastanut” osan pois heittämästäni, esim. päiväkirjoja ja kirjoittamiani tarinoita... ja halusi nyt niistä eroon, ja ilmoitti vielä naureskellen lukeneensa ne kaikki! Siis kaikki vanhat päiväkirjani ja tosi henkilökohtaiset tarinat! Eikä olleenkaan hävennyt asiaa. Olin niin vihainen, että en saanut sanaa suusta. Äiti vaan meinasi, että mitäs olin jättänyt ne hänen ulottuvilleen, tietenkin hän saa lukea ne. Mutta kun satavarmasti tiedän, että pakkasin ne roskasäkkiin, ja kannoin roska-astiaan joskus 1996 tai 1997.

”Pelastetuissa” oli myös vanhoja leluja, koulukirjoja ja muuta krääsää, jota en todellakaan halua. En tajua, miksi nuo piti kaivaa roskista esiin ja hillota niitä vuosia. Kun sanoin, että en halua, heitä roskiin, syntyi kamala draama, joka huipentui roskamaksujen kalliiseen hintaan. Raahasin sitten kotiin, ja heitin suoraan roskiin. Uudestaan. Tuolla on lukko, niin toivon mukaan niitä ei kukaan uudestaan kaivanut esiin.

Törkeää lukea toisen henkilökohtaisia papereita! Suuttuisin tästä niin pahasti, että katkaisisin yhteydenpidon kunnes saisin vilpittömän anteeksipyynnön.

Törkeää lukea toisten henk.koht. papereita, kyllä, mutta ei kannata olla niin typerä että päiväkirjansa heittää sellaisenaan roskikseen. Ihmiset dyykkaa kaikenlaista. Ne pitää repiä pienen pieneksi silpuksi ja jakaa useampaan jätepussiin niin ettei kukaan jaksa eikä viitsi, osaa eikä pysty papereita kasaamaan ja lukemaan. Paperisilppuri kannattaa hankkia jos ei käsin jaksa repiä. Oma moka, sanoisin tälle mielensäpahoittajalle.

Ei ole oma moka. Toisen tavaroita ei pengota eikä papereita lueta. Piste. Ainoa tässä tilanteessa väärin toiminut on se joka on toiminut väärin.