Mitkä asiat kasvatuksessa ja vanhemmuudessa askarruttavat?

Jos jaksaisin voisin listata heti 100 asiaa ja toiset 100 mietittyäni pienen hetken ja varmaan tuhat kun alkaisin analysoimaan.



Summa summarum: miksi en ole hyvä äiti?

ei iske vastata tuollaiseen asialliseen kysymykseen.



on niin laaja.

luepa täältä kaikki kysymykset niin saat vastaukset

milloin olen liian tiukka, milloin liian lepsu jne. Mikä on se kultainen keskitie? Se, joka sopii juuri minun lapselleni? Onko kaikki mennyt hyvin tähän asti? Tuntuu, että on mennyt, mutta...

vanhemmuudessa on paljon nieltävää. Tänään karjuin omalleni. Mitä teen seuraavan kerran?

Mutta eilen illalla mietin, että miten saan kasvatettua kolmesta pojastani kunnon kansalaisia, ilman että heistä yksikään joutuu kaidalle polulle. Ja miten saan heidät valitsemaan oikeita valintoja elämän varrella, varsinkin opiskelu yms. Tämä askaruttaa eniten.

Lapseni ovat vasta pieniä, alle kouluikäisiä mutta asia mietityttää silti jo nyt. Mutta ei kai se ole väärin jo nyt miettiä, eiköhän kaikki johda kaikkeen, nyt koettu seuraa sitten isompana perässä, eikö?

Olen ollut vissiin suhteellisen ankara kasvattaja: opettanut tapoja, opettanut odottamaan vuoroa, käyttäytymään toisia kohtaan, siten kun haluaisi itseään kohdeltavan etc. Nyt ollaan tilanteessa, jossa eskari-ikäinen ja vuotta nuorempi pikkuveli eivät oikein osaa puolustautua. Kauhulla odotan ensi syksyä ja koulun alkua. Ja suruissani kuuntelen, kun lapseni ihmettevät, miten jotkut voivat olla niin ilkeitä toisille ja että he eivät koskaan kehtaisi sanoa/tehdä sellaista kavereilleen.



Eli, miten opettaa lapset tavoille ja kohtelemaan toisia ihmisiä hyvin mutta samalla puolustamaan itseään tarpeen vaatiessa ja niin, ettei aina toiset jyrää...??

niistä tehdään kaikkialla jotain mahdotonta " tähtitiedettä" mistä kukaan ei voi selvitä kunnialla?!

Ei tää nyt niin kummosta puuhaa ole... Tarkoitan siis että mikä osuus tässä vanhemmuudessa pitäisi olla ongelmallista?

yleensä siellä kaidalla tiellä koitetaan juuri pysyä, eikä joutua pois sieltä ;) heheheh *reps* mutta kukin tyylillään

muista tyhmiä ja arkoja, kuten tunnut olettavan. Se, että oletat niin, antaa kyllä sinusta aika itsekeskeisen vaikutelman.



Mutta palatakseni alkuperäiseen, sinällään ihan hyvään kysymykseen, mua askarruttavat ainakin seuraavat:



-miksi teen jotain, vaikka tiedän paremmin. Esim. huudan lapsille ja rankaisen heitä ihan tyhmistäkin asioista, vaikka sekä lasten että oma käytökseni johtuu vain siitä, että olen väsynyt, enkä jaksa panostaa heihin niin paljon aikaa ja energiaa kuin pitäisi.



-miten paljon yllämainittu käytös vaikuttaa lapsiini. Millaisen kuvan lapseni saavat minusta? Jääkö heidän muistiinsa jälki rakastavasta äidistä, joka leipoo ja pitää hyvänä, vai räyhäävästä, epäreilusta äidistä, joka haluaisi vain nukkua? Kumpikin puoli minusta kun on läsnä meidän arjessa yhtälailla.

Sillä pärjää jo pitkälle, mutta siinäpä sitä haastetta riittääkin! Just noi kysymykset liian ankarasta vs. liian löysästä kasvatuksesta liittyvät siihenkin. Samoin rakkauden osoittaminen: osaanko osoittaa sitä niin paljon ja selkeästi, että lapsemme ymmärtävät olevansa maailman rakkaimpia ihmisiä silmissäni ikuisesti tekivätpä he mitä tahansa? Jos itsetunto on kohdallaan, on lasten helpompi suojautua kiusaamiselta ja olla kiusaamatta muita eikä heille ehkä tulisi tarvetta mennä mukaan sellaisiin hölmöilyihin, jotka vahingoittavat heitä itseään.



Pikkuasioista tulee stressattua turhaan, isot linjat on tärkeämpiä. Meillä ei esim. koskaan satuteta ketään tahallaan, olipa kyse sitten lapsista tai aikuisista. Suututtua tulee välillä, mutta osaamme kaikki pyytää ja antaa anteeksi. Aikaa on välillä liian vähän, ja joskus olen poissaoleva, vaikka olen paikalla. Siinä voisi yrittää tsempata, samoin yhteisessä tekemisessä päivittäin. Onhan noita kysymyksiä vaikka kuinka paljon, toisaalta terve maalaisjärki auttaa aika pitkälle :)

Ja sulle 12, sä oot varmaan se joka täällä aina joka ketjussa haukkuu ap:n tai jonku joka on vastannut jossain välissä, ja muuten sun oma vastaus oli tyhjentävä... Oot varmaan todella surullinen ihminen.



Mutta siis yhteenvetona, tällä palstalla siis on ihan fiksujakin ihmisiä! Aina ei uskois. :)

Maailma ja ihmiset ovat menneet jatkuvasti ahneempaan ja itsekkäämpään suuntaan, sen vuoksi tuo itsensä puolustaminen on entistä tärkeämpää ja vaikeampaa. Itse olen yrittänyt opettaa lapset hyväkäytöksisiksi, mutta toisaalta välillä yrittänyt sallia hurjempaa menoa, pientä turvallista riehumista ja mekastusta kotona. Lisäksi olen sanonut, että ei ole oikein satuttaa toisia, mutta jos toinen satuttaa itseä niin silloin on oikeus puolustautua vaikka fyysisestikin. Tästä huolimatta minun 3 poikaani ovat varsin kilttejä vieraita lapsia kohtaan ja vanhimmainen varsinkaan ei osaa puolustaa itseään tarvittaessa fyysisesti (paitsi veljiensä kanssa). Joskus mietin että opetanko lapseni liian kilteiksi ja hyvin käyttäytyviksi, kun monet muutkaan usein ei tunnu näin toimivan.

Poikani menee eskariin ensi syksynä. Päiväkodissa tullut aina hyvin toimeen kaikkien kanssa, kuuntelee, on hyvä ystävä, ottaa toiset huomioon, käyttäytyy hyvin jne. Ja nyt tuntuu että kaiken tämän opettaminen ja vaatiminen on ollutkin virhe... Ryhmässä muutama " pellossa kasvanut" poika, jotka sotkevat kaiken tekemisen. He sanelevat mitä muut saavat leikkiä, kuka saa leikkiä kenenkin kanssa, määräävät ja mesoavat kaiken aikaa. Kyseessä on pieni päiväkoti, joten kaveriseuraa on mahdoton vaihtaa. Nämä samat pojat ovat sitten luonnollisesti myös kotiympyröiden kavereita, kun naapureissa asutaan. Nyt ovat saaneet jo osan kilttejä poikiakin mukaan toisten kiusaamiseen, nimittelyyn, vähättelyyn jne. Oma poikani on ahdistunut tilanteesta ja jatkuvasta leikkien sotkemisesta, nimittelystä ja muusta. Pelottaa miksi se vielä sitten koulussa muuttuukaan, näiden poikien taholta. Asia on tiedostettu päiväkodissa, mutta vähänpä he enää näiden poikien kasvatukseen voivat vaikuttaa. Lähinnä olla erotuomarina riidoissa. Mulla on myös pari vuotta nuorempi poika, ja hänelle aion takoa päähän, että hän on kaikkein paras maailmassa ja osaa kaiken täydellisesti, niin että omaa kunnon itsetunnon, eikä siihen mitkään räyhääjät vaikuta. Nykymaailmaan pitäisi kasvattaa siis vain omaan napaan tuojottavia, minä-minä lapsia, jotka ajavat sumeilematta vain omaa parastaan - koska sillä tuntuu vain pärjäävän. Muut huomioonottavat, käyttäytyvät lapset, varsinkin pojat, jäävät jalkoihin ja jyrätään. Olen niin vihainen!!!!

Tuo teidän esilleottama asia paljon mietityttää minuakin: miten opettaa lapsi puolustamaan itseään, kun sellainen tilanne tulee, mutta kuitenkin pysymään erossa kiusaamisesta? Se on varmastikin haastavaa.



16: siitä olen kanssasi eri mieltä, että nykymaailmassa ainoa keino pärjätä olisi kasvattaa lapsista omaan napaan tuijottavia pyrkyreitä tai vastaavia. Muistan omasta lapsuudestani useita lapsia (itseni mukaan lukien), joilla oli riittävän vahva itsetunto, jotta he useimmiten pysyivät poissa tyhmyyksistä eivätkä kiusanneet muita. Itsetunto on se avainjuttu, mutta miten hyvä sellainen lapselle tulee onkin vähän mutkikkaampaa.



Itse olen ajatellut, että meidän perheessä rakkautta osoitetaan paljon ja asioista puhutaan yhtä lailla. Lasta pyritään tukemaan mahdollisimman paljon, hänen arjessaan ollaan läsnä ja hänen asioistaan ollaan aidosti kiinnostuneita. Yhtä tärkeätä on rajojen asettaminen. Aikuinen on se joka perheessä määrää, mutta lapselle on aina oikeus omaan mielipiteeseensä, joka voi myös vaikuttaa. Aikuisen päätöksillä on aina perustelunsa. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, uskoisin kavereiden ja/tai harrastusten merkitys hyvälle itsetunnolle kasvaa. Teini-iässä jos on hyvässä porukassa, kenties vielä hyvien harrastusten parissa, niin ei ole tarvetta hölmöilyihin.

Vain tässä ketjussa, koska mua ärsytti se, että ap lähtee vinkumaan ja kritisoimaan muita, kun ei heti paikalla saa vastauksia Hänen Maailman Parhaimpaan Kysymykseensä.



Toiseen argumenttiisi voin vastata, että mun vastaukseni toistaa vain muidenkin kertomia asioita liiallisesta ankaruudesta jne. Satuin vaan olemaan erityisen itsekriittisellä päällä tänään. Tänään oli väsypäivä ja juu, tuli huudettua varmaan myös turhasta. Toisaalta myös tänään kehuin, touhusin ja kerroin, että rakastan. Olenpa muuten ihan helkkarin surullinen ihminen.



12