Itsetuntoni äitinä murenee ropisten. Keskustelin äitikaverien kanssa 2. lapsen tuomista muutoksista.

Ja tyttö on tosi spesiaalitapaus... On niin omaehtoinen ja huono tulemaan toimeen kaikkien kanssa että siksi ovatkin tapelleet/riidelleet kaksosveljen kanssa paljon:(. Tosi työlästä. Velikin pitää usein tyttöä rasittavana.



Voin kuvitella että arkemme olisi voinutkin olla paljon helpompaa jos molemmilla olisi ollut leppoisa luonne... Että tyttökin olisi osannut odottaa vaunuissa huutamatta, ei olisi ollut niin säikky jne.



Nyt lapset ovat jo onneksi 7-vuotiaita. En haluaisi koskaan tuota vauva- ja taaperoaikaa takaisin!

Juttelin muutaman äitikaverini toisen lapsen tuomista muutoksista. Heidän kokemuksensa mukaan 2 lasta menee siinä kuin yksikin, arki on jopa helpottunut!



Mikä ihme mun orgabisointikyvyssä ja kasvatusmetodeissa mättää niin pahasti, kun minun kokemukseni mukaan työmäärä on ainakin tuplaantunut? Kkaikkeen perusrutiineihin, lähtemisiin ja siirtymisiin tilanteista toisiin kuluu ainakin 3 kertaa enemmän aikaa, joudun kieltämään ja korottamaan ääntäni 5 kertaa enemmän kuin silloin, kun lapsia oli vain yksi. Varsinkin viimeisen vuoden aikana tilanne on suorastaan räjähtänyt käsiin ja arki on hetkittäin kaikkea muuta kuin harmoonista ja sujuvaa yhteiseloa hymyssä suin.



Mielestäni olen aiemmin ollut aikaansaava, järjestelmällinen, suunnitelmallinen ihminen, meillä on mielestäni johdonmukaiset rajat ja tiukahko kurikin, lapset eivät saa elää kuin siat pellossa, vaikka kovasti koittaisivatkin.



Meillä kaikilla on 2 lasta, joista kuopukset ovat samaa sukupuolta ja samanikäisiä, 2-vuotiaita. Kotihoidossa ovat alle kouluikäiset lapset, esikoiset ovat eri ikäisiä ja eriä sukupuolta.

Etenkin jos lapset ovat pienellä ikäerolla... mutta toisaalta en hysterisoi niin paljon kuin yhden lapsen kanssa, osaan ottaa rennommin ja lapsista on toisilleen seuraa. Nyt on vain alkanut heidän tappeluaikansa.. lähtemiset kans täällä kestää..

päivässä!



ap

Nytkin on aika rankkaa kun lapsia on jo 5, mutta isoimmat ovat jo koululaisia ja ehkä tässä on vähän oppinutkin jotain, ettei enää tunnu yhtä raskaalta. Harmooniseksi elämää ei voi sanoa, aika meluisaa ja kaoottistakin välillä, mutta silti aika tavallista lapsiperheen arkea kun ympärilleen katsoo.



Toiset äidit eivät vaadi itseltään yhtä paljon kuin toiset eivätkä häiriinny tai hermostu yhtä helposti. Heille varmaan pikkulapsihärdelli ei ole niin rankkaa. Mutta jos yrittää pitää kämpän siistinä, lapset kurissa ja nuhteessa, nenät niistettyinä ja sievästi puettuina ja käydä vielä kodin ulkopuolellakin, niin siinä on aika tekeminen.



Älä anna itsetunnon murentua. Äitejä on varmaan pari miljardia eri lajia ja äitiys on kaikille erilainen matkakokemus. Sä oot varmaan äitinä sellainen tunnollinen ja rima on korkealla...?

Mulle tuli paha mieli sun viestistä koska itselläni on ollut osittain samanlaisia kokemuksia. Minua auttoi se kun opin hyväksymään sen että kukaan ei ole täydellinen ja kenenkään elämä ei ole aina yhtä ruusuilla tanssimista.

Suo itsellesi se että joudut joskus korottamaan ääntäsi enemmän kuin haluaisit ja kieltämään kerta toisensa jälkeen.

Älä tunne asiasta hyvää omaatuntoa. Minusta on hienoa että olet itse alkanut asiaa pohtimaan.

Moni ihminen esittää jotain aivan muuta kuin se mitä todellisuus on...

Teillä tuntuu olevan kaikki asiat hyvin kunnossa, ihanaa että lapsilla on äiti joka on valmis katsomaan tosiasioita silmiin ja myöntämään että itsetunto on heikentynyt.

Pää pystyyn ja eteenpäin, olette hyvällä tiellä! Tsemppiä!

Työläämpää on nyt kun ovat 6 ja 4.

Meillä lapset 2v ja 4v.



Näillä äideillä, joiden kanssa keskustelin ikäerot ovat

- 2v ja 6v

- 2v ja 8v



ap

Jos meidän lapset olisivat syntyneet eri järjestyksessä, toinen lapsi olisi varmasti pistänyt pakan sekaisin - esikoinen nukkui huonosti päivin öin, ja vaati kovasti viihdytystä.



Kakkonen sen sijaan veti koko ekan vuoden parit kolmen tunnin päiväunet, nukkui yöt putkeen kolmikuisesta ja itki muutenkin aniharvoin - elämä kahden kanssa tuntui siis odotuksiini nähden leppoisalta, koska olin valmistautunut siihen, että vauva olisi samanlainen kuin esikoiseni.



No nyt kun tenavat on 5 ja 3, niin enimmäkseen nuo tappelevat keskenään. Mutta on niistä toisilleen seuraakin, silloin tällöin.

Jos jollakulla oli alunperinkin tapana esim. koko ajan käydä jossain vauvaharrastuksissa ja mammatapaamisissa itsensä takia, vaikka vauvat eivät sellaisia vielä osaakaan kaivata, niin ero kahden lapsen kanssa olemiseen on pienempi.



Meillä taas (ikäero 2,5v) vauva-aika oli auvoisen joutilasta, oli ihanaa keskittyä vain pussailemaan vauvaansa joutumatta tekemään mitään aikataulujen mukaan. Nyt kahden kanssa taas ei ole juuri lainkaan aikaa siihen vauvan kiireettömään hellimiseen, kun koko ajan pitää olla keksimässä jotain tekemistä esikoiselle. Puistoa, kavereita, kyläilyjä, leikkejä... Eikä siihenkään voi koskaan kunnolla keskittyä, kun huutava vauva koko ajan vaivaa.



Kärjistäen voisi sanoa että musta yhden lapsen kanssa kotona oli ihanaa, kahden kanssa aika kamalaa.

9

Aikuiset sitä hommaa pyörittää ja vastuu on heillä. Jotkut vanhemmat vaan on laiskempia ja tehottomampia!

Jos esikoinen on ollut jo 4 vuotias vauvan syntyessä, hän on jo kovin omatoiminen, käy itse vessassa, pukee, syö jne. 2-vuotiasta saa auttaa aika lailla perusasioissakin, ainakin hoputtaa tai valvoa. Monella on vielä vaipat. Perushoitoon menee pienellä ikäerolla paljon enemmän aikaa silloin, kun esikoinekin on vielä pieni.

Toinen selittävä tekijä on tässä kirjoittamassasi lauseessa:

Mielestäni olen aiemmin ollut aikaansaava, järjestelmällinen, suunnitelmallinen ihminen, meillä on mielestäni johdonmukaiset rajat ja tiukahko kurikin, lapset eivät saa elää kuin siat pellossa, vaikka kovasti koittaisivatkin.

Yhden lapsen kanssa on helppo tuntea itsensä aikaansaavaksi ja järjestelmälliseksi, ainakin kun vauvan tuoma elämänmuutos tasaantuu lapsiperheen arjeksi. Suunnitelmallisuus on sana, jota minä kavahdan silloin, kun puhutaan lapsista. Jouheva lapsiperheen arki vaatii rytmityksen ja rajojen asettamisen lisäksi myös epäjärjestyksen sietoa ja kykyä luovia tilanteen mukaan. Äiti, joka kokee arjen helpommaksi useamman kanssa, on ehkä antanut periksi siisteysvaatimuksistaan eikä mieti kasvatuksellisia kysymyksiä niin paljon. Lapsethan ovat yksilöitä: mikä pätee yhteen, ei välttämättä päde toiseen. Miksi siis niin kovasti suunnitella ja organisoida ja kasvattaa, kun koko ajan joutuu kuitenkin vähän oikomaan ja aina on jokin työ kesken?

2v. on pahin ikäero sisaruksilla. aivan eri asia, jos esikoinen on 6v. tai varsinkin jo 8v.

mitä vanhempi esikoinen on, niin sitä helpompaa on.

Esim. meidän 2,5 v on vielä vaipoissa vaikka ollaan yritetty potalle opettaa. Jos ajattelenkin että tässä olisi vielä vauva niin aikamoista härdelliä olisi!



Kaksosistakin mulla on kokemusta ja se vasta rumbaa onkin! Mitä isompi ikäero sen helpompaa on.... Jos on jo joku 4-vuotias esikko kun vauva syntyy niin se on aika helppoa jo. 4-vuotiaan voi jättää jo yksinkin kun nukuttaa vauvaa, 2-vuotiasta ei. 4-vuotias osaa tehdä jo lähes kaiken itse, 2-vuotiasta pitää vielä auttaa monessa asiassa.

minkälaista ap odottaa arjen olevan. Mä kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä kahden lapsen äitiys on helpompaa ja kivempaa kuin yhden. Lapset meillä kolmen vuoden ikäerolla.



Kahden lapsen äitiys on musta helppoa, koska:

-olen itse kokeneempi äiti, en stressaa turhista

-nautin lasten aiheuttamasta härdellistä, meillä lapset saa näkyä ja kuulua. Riitely on ihan normaalia sisarusten välistä kanssakäymistä, kuten myös haliminen ja yhdessä leikkiminen.

-en ole ikinä ollut sellainen äiti, joka keksii lapsilleen koko ajan huvituksia, vaan meillä lapset joutuu itse keksimään tekemistä!

jos ikäeroa on yli 5 vuotta, ei kaksi lasta ole yhtään työkläämpää kuin yhdenkään, se vanhempi jo autteleekin kivasti ensimmäisen opetellessa kävelemään.



6 vuoden ikäerolla on turhan puhua, että tietäisi mitä on kahden lapsen kasvattaminen. No tietty siinä on kaksi lasta, mutta rasitus on huomattavasti lähempänä yhden lapsen vaivaa.



Meilläkin on ikäeroa lapsilla vajaa 1,5 vuotta ja yhtä helvettiä se oli lasten ollessa alle 4 vuotiaita. Siinä piti alittaa niin lapsille kuin vaimollekin pelisäännöt selviksi, koska vaimolta puuttuu kaikenlainen organisointikyky ja lapset vievät äitiä 6-0.



Nyt kun lapset ovat 8 ja 7 ja äiti kasvatettu ymmärtämään elämän persuasioita, niin menee pirun paljon kivemmin. Lapsista on seuraa toisilleen, heillä on myös yhteisiä kavereita ja nyt uskaltaa ne jättää jo useaksi tunniksi yksin.



Enempää ei lapsia tule.

Kyllä 4 ja 2 vuotiaiden kanssa pitäisi jo pärjätä ja niille saa puhuttua järkeäkin, jos niitä on kasvatettu alusta asti!

suomi keel o vaikee keel

Ettepä ole meidän 2-vuotiasta sitten tavannut:DDD. Ja sentään on kolmas lapsi ja ihan yllättynyt oon itsekin...



Luonteissa on ISOJA eroja.



Ja jos esikko on jo 6-v niin ei oo kyllä vanhemmilla vaikeaa! Yleensä 6-v:lla on jo kavereita, eskarissa päivät jne.