Lue keskustelun säännöt.
Miten lapselle kehittyy huono itsetunto? Miksei vanhemmat tee asialle jotain?
10.01.2014 |
Miehelläni ja hänen siskollaan on molemmilla aika heikko itsetunto. Varmaan nuorempana ovat olleet ujoja. Aikuisina nyt eivät ainakaan päällepäin siltä vaikuta. Mutta huono itsetunto näkyy monissa asioissa.
Esimerkiksi määrätynlaisena epävarmuutena. Haluan brassailla ja olla aina joukon "paras" - ja jos ei ole, niin kismittää. Kovin tärkeää on se, että on kallis puhelin, merkkivaatteet, jne.
Miten lapselle kehittyy huono itsetunto? Mitä vanhemmat tekee, että sellainen syntyy?
Kommentit (70)
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:03"]
Vanhempien jatkuva aliarviointi. Hyväksykää lapsi sellaisena kuin on, kehukaa ja kannustakaa. Jos jossain asiassa epäonnistuu niin älkää ainakaan haukkuko. Antakaa paljon hellyyttä ja rakkautta. Näillä meillä on menty ja lapsellani on terve hyvä itseluottamus.
[/quote]Höpöhöpö, ei ole kehumisesta kiinni ollenkaan. Voi vaikuttaa jopa päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella huono itsetunto vaivasi mua pitkään. Vasta yli 20-vuotiaana aloin päästä ongelmasta eroon, kun tajusin, että olen samanlainen ihminen kuin muutkin, eikä minussa ole mitään, mikä aiheuttaisi sen, että olisin jotenkin poikkeuksellisen huono ja epäonnistunut ihminen. Olen joutunut tekemään vuosikausia töitä tämän asian kanssa. Suurin motivaattori itsetunnon parantamiseen oli se, että halusin olla tuleville (nykyään nykyisille) lapsilleni esimerkkinä terveestä itsetunnosta. Luulen, että jäljittelemällä oppimisella on suuri merkitys lasten elämään.
Syyt huonoon itsetuntoon olivat todennäköisesti jatkuva haukkuminen, aliarviointi ja perheväkivalta kotona sekä koulukiusaaminen koko ala- ja yläasteen ajan. Jossain vaiheessa oli ihan sama, olinko kotona vai koulussa, kun kummassakin haukuttiin ja hakattiin. Minulle oli suorastaan itsestään selvää, että olen automaattisesti muita huonompi ihminen, joka ei koskaan tule olemaan kykenevä elämään onnellista elämää tai saamaan aikaiseksi mitään hyvää. Kaikkeen olemukseeni ja kaikkiin tekemisiini liittyi syvä häpeä.
Olen puhunut näistä asioista monien kavereiden kanssa, ja olen tajunnut, että vanhempien suhtautumisella on merkittävä vaikutus lapsen kehitykseen. Minun vanhempani suhtautuivat minuun useimmiten kuin vajaaälyiseen, mitä en ymmärrä, koska olen kuitenkin ollut ihan normaalisti kehittyvä lapsi, aina hyvä koulussa, harrastanut monipuolisesti ja ensi keväänä valmistun maisteriksi. Palaute tekemisistäni oli lähinnä haukkumista, positiivisia asioita sanottiin erittäin harvoin. Ikinä ei sanottu, että minua rakastettaisiin tai olisin tärkeä, enkä muista halauksia tai muita läheisyyden osoittamisen muotoja. Omia lapsiani kasvatan tietysti aivan eri tavalla.
Minun kohdallani se, että koskaan ei kannustettu vaan latistettiin, jos vanhempani halusivat minun tekevän jotakin. Kun täytyi tehdä jokin asia, niin haukuttiin, lytättiin, mitätöitiin ja sanottiin, että epäonnistun kuitenkin. Heidän mielestään se ajaa lapsia tekemään asioita. Näkivät kaiken negatiivisen kautta. Jos halusivat minun esimerkiksi oppivan asioimista jossakin, niin tekivät siitä tilanteesta todella ahdistavan, kun eivät kannustaneet vaan maalailivat piruja seinille ja pakottivat kaikenlaiseen ilman apua. Myös paniikki vanhemmilla, että jos jotakin ei tee välittömästi, niin sitten on jo kaikki menetetty ja turha yrittää. Esimerkiksi pari kesätyöpaikkaa olisi jäänyt heidän tavallaan saamatta, koska "ei niitä työpaikkoja enää saa." Ja kommentit, kuten "sinä et koskaan...", "sinä aina...", vaikka ne eivät pitäneet paikkaansa.
Olen tullut siihen tulokseen, että monet tuollaiset asiat ahdistivat heitä itseään ja heijastivat sen minuun. Halusivat minun suoriutuvan täydellisesti kaikesta, mutta heidän tapansa oli aivan väärä oman epävarmuutensa takia. Toisaalta tuollainen tuntuu jotenkin perisuomalaiselta negatiivisuudelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:06"][quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:59"]
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:54"]
Miten lapsen huono itsetunto näkyy? Mistä merkeistä vanhemman pitäisi huomata, että jotain pitäisi alkaa tekemään?
[/quote]
Hiljainen. Ei uskalla esim. luokassa ottaa puheenvuoroja. Syrjäänvetäytyvä. Sellanen emmää-tyyppi. Ei katso ihmisiä silmiin. Ei juttele avoimesti ihmisten kanssa ja ota kontaktia.
[/quote]
Tai sitten ihminen ei ole mikään sosiaalinen tyyppi. Huonoa itsetuntoa ei voi arvioida suoraan siitä, miten käyttäytyy ihmisten kanssa. Sosiaalisellakin ihmisellä voi olla huono itsetunto. Itsetunto on monitahoinen käsite.
Tyttäreni on 4v ja tiedostan riskin, että hänelle kasvaa huono itsetunto. Hän on äärimmäisen herkkä ja huomionkipeä. Hän on aina saanut paljon huomiota ja hellyyttä ja viettikin ensimmäiset 1,5v sylissä. Hän on myös todella negatiivinen ja imee kaiken pahan kuin sieni itseensä. Ihan vain jo vääränlainen sanavalinta saa hänet ahdistumaan. Häntä kehutaan, rakastetaan ja arvostetaan, mutta mikään ei tunnu riittävän. Hän on luonteeltaan aivan kuin eräs sukulaiseni, jolta voisi näin aikuisena diagnosoida jonkin asteisen persoonallisuushäiriön. Mietin itse todella paljon, olenko jo epäonnistunut kasvatuksessani, mitä olen tehnyt väärin ja voiko olla, että kaikesta rakkaudestani ja panostuksestani huolimatta hänellä on aikuisena huono itsetunto. Mietin myös sitä, mikä on huonoa itsetuntoa, mikä herkkyyttä ja taipuvaisuutta ahdistukseen ja murehtimiseen.
[/quote]
Minulla on huono itsetunto, en uskalla viitata tunneilla, olen ahdistunut koulun käytävillä, koska liikaa ihmisiä, en uskalla katsoa muitakuin perheen jäseniäni ja ystäviäni silmiin ja muuta mikä vaikuttaa koulunkäyntiini negatiivisesti.
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:59"][quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:54"]
Miten lapsen huono itsetunto näkyy? Mistä merkeistä vanhemman pitäisi huomata, että jotain pitäisi alkaa tekemään?
[/quote]
Hiljainen. Ei uskalla esim. luokassa ottaa puheenvuoroja. Syrjäänvetäytyvä. Sellanen emmää-tyyppi. Ei katso ihmisiä silmiin. Ei juttele avoimesti ihmisten kanssa ja ota kontaktia.
[/quote]Tuo voi olla ihan ujouttakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No nä eb esimerkiksi IKINÄ saanut kehuja. Sitten kun tein jotain ilkeää tai vahingos vaikka hajotin jotain oli sota pystyssä.
Haukuttiin tyhmäksi yms, ja sukulaisille manattiin kuulteni mua ja mun tekemisiä. Muita sisaruksia kyllä sitten hehkutettiin kaikille..
Oikeesti muistan vieläkin kun sain mun ensimmäisen ja viimeisen 10 kokeesta.. juosten tulin sisälle ylpeyttä puhkuen näyttääkseni äidille koettani.
Äiti oli vaan hiljaa ja allekirjoitti koepaperin.
Minun äitini oli pikkuporvaisovanhempien kasvattama, jolla oli varmasti omiakin unelmia mutta joka teki niin kuin toivottiin ihmisten tekevän. Hän nai isäni (köyhän perheen muusikkopojan), kävi läpi kirkkohäät vaikka inhosi esiintymistä, asettui asumaan pikkupaikkakunnalle vaikka olisi halunnut asua Saksassa ja käski isänkin lopettaa keikkailun. Tossu isäni lopetti. Sitten alettiin yrittää lasta. Ja yritettiin ja yritettiin mutta lasta ei tullut.
Minut sitten adoptoitiin 80-luvun alussa ja minuun ladattiin kovat odotukset. Aluksi ihasteltiin että on se söpö ja on se kaunis, mutta mitä isommaksi kasvoin sitä suurempi pettymys äidilleni olin. Mitään en tehnyt oikein, ja aina minua verrattiin äidin siskon lapsiin. Minä olin hankala, minä en osannut tarpeeksi, minä olin niin hirveä että "kukaan ei koskaan haluaisi minun kanssani naimisiin". Äiti alkoi tukistaa ja antaa luunappeja. Ja sitten hän alkoi juoda. Juomisesta tuli häpeä, ja minusta jokin perheen (ja suvun) irrallinen, ylimääräinen osa. Minua välteltiin, isä yritti hoitaa äiti, koulussa alkoi mennä todella huonosti sillä pelkäsin, että äiti tulee kouluuni kesken päivän nolaamaan minut. Haahuilin ties missä iltaisin, tyhjissä leikkipuistoissa ja toisten pihoilla joista minut häädettiin aina pois. En vain voinut mennä kotiin, missä ÄITI hakkasi isää ja rikkoi tämän vaatteita, luki minun kirjeitäni ja päiväkirjaani.
Sitten vanhemmat erosivat ja minä jäin isälleni. Äiti vei kotoa kaiken, paitsi minun huoneeni huonekalut. Minä piilottelin muuttopäivää ennen haarukoita ja veitsiä ja astioita, että isällä ja minulla olisi edes jotain. Lama-aikaan kodin myymisestä ei saanut voittoa, ja muutin isän kanssa kaksioon. Samana kesänä isä tapasi uuden naisen, jolla oli suuria vaikeuksia hyväksyä minua. Ymmärrän tämän jollain tasolla: minulla ei ollut aikuisista naisista muita kuin huonoja kokemuksia. Niinpä minä katselin lattiaa enkä uskaltanut ottaa mitään kontaktia. Tuon kesän jälkeen olen pitänyt huolta itsestäni, yksin, miten olen osannut. Olin 11-vuotias. Olin yksin viikonloppuja, opettelin käymään kaupassa ja tekemään ruokaa. Pärjäsin koulussa huonosti. Äiti soitteli humalassa ja haukkui isän uuden naisen ja minut. Minussa ei nähty mitään hyvää, ja kehuja en saanut koskaan. Hiljaisuus on tuttua minullekin, ja pilkka, kun sanoin haaveilevani lääkärin ammatista. "Sinusta ei siihen työhön ole" sanoi äiti. "Se vaatii kuule lukupäätä ja sitä sinulla ei ole" sanoi isä. Isältä vielä kysyin, että no missä minä sitten olen hyvä? En minä tiedä hän vastasi tuskastuneena. Kyllä jokaisen tuollainen pitää itse tietää.
En ole ehjä vieläkään. En ole koskaan sortunut huumeisiin, en irtosuhteisiin enkä ottanut vastaan väkivaltaa keneltäkään. En juo. Mutta en myöskään koe, että minusta olisi mihinkään. En pysty opiskelemaan, en käymään töissä. Vihaan itseäni.
Niin ja biologiset vanhempani ... he eivät halua olla kanssani missään tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 13:53"]
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:29"]
Veikkaan että osa on ihan synnynäistäkin. Itselläni oli huono itsetunto koko lapsuuden vaikka kotona oli rakastava ja kannustava ilmapiiri. Minulla vain oli koko ajan tapana analysoida tekemisiäni ja sanomisiani ja olin valtavan itsekriittinen.
[/quote]
Olen miettinyt myös tätä samaa omalla kohdallani. Minulla on ollut koko elämäni huono itsetunto, vaikka perheeni on aina ollut rakastava ja kannustava. Olen aloittanut itseni syyllistämisen jo todella nuorena ja en näe tälle mitään syytä. En osaisi missään tapauksessa syyttää asiasta vanhempiani.
[/quote]
Haluan olla rehellinen. Minä en ole koskaan ymmärtänyt tällaista käsitystä absoluuttisesta ja sisäsyntyisestä "virheellisyydestä". Olen sitä mieltä että ihminen on aina jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa eikä mikään murtumaton pullo, johon ulkopuoli ei voi vaikuttaa mitenkään. Itse olen todella herkkä ja haasteellinen tapaus sekä perfektionisti, mutta olen silti sitä mieltä että aikuisilla ja vanhemmilla pitäisi olla se vastuu että minä opin käsittelemään itseäni johdonmukaisesti. Olen myös huomannut että vanhemmat voivat rakastaa "väärin". Antavat työkaluja, jotka eivät kuitenkaan sovi kyseiselle henkilölle.
Miten lapsen huono itsetunto näkyy? Mistä merkeistä vanhemman pitäisi huomata, että jotain pitäisi alkaa tekemään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Turvaton kiintymyssuhde, hellyyden puute, kiusatuksi tuleminen jne. Harvalla ihmisellä muuten itsetunto on kaikissa asioissa koko ajan ns. hyvä.
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:54"]
Miten lapsen huono itsetunto näkyy? Mistä merkeistä vanhemman pitäisi huomata, että jotain pitäisi alkaa tekemään?
[/quote]
Hiljainen. Ei uskalla esim. luokassa ottaa puheenvuoroja. Syrjäänvetäytyvä. Sellanen emmää-tyyppi. Ei katso ihmisiä silmiin. Ei juttele avoimesti ihmisten kanssa ja ota kontaktia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ystävä, jonka olen tuntenut koko elämän. Monia hänen piirteitään olen aikuisiällä alkanut ihmettelemään ja kesti aika kauan, ennen kuin tajusin, että hänellä on huono itsetunto. Olen miettinyt ihan samaa, mistä se johtuu. Itse en tiedä.
Kyseistä perhettä tunnen aika hyvin ja se on hyvin tavallinen työläistaustainen perhe. Missään tapauksessa mitään suuria ongelmia ei ole hänen lapsuudessaan ollut. Lapsista on ihan varmasti huolehdittu ja mitään puutetta ei ole ollut.
Ikinä ei tietysti täysin voi tietää, mitä toisten elämässä tapahtuu. ja sitä on vaikea tietää, millaista palautetta lapselle on kotona annettu.
Tässä hyvä linkki:
http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/vanhemmuus_ja_kasvatus/lapsen_itsetunnon_tukeminen/
Vanhempien jatkuva aliarviointi. Hyväksykää lapsi sellaisena kuin on, kehukaa ja kannustakaa. Jos jossain asiassa epäonnistuu niin älkää ainakaan haukkuko. Antakaa paljon hellyyttä ja rakkautta. Näillä meillä on menty ja lapsellani on terve hyvä itseluottamus.
Minulla huonon itsetunnon taustalla on koulukiusaaminen.
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:59"]
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:54"]
Miten lapsen huono itsetunto näkyy? Mistä merkeistä vanhemman pitäisi huomata, että jotain pitäisi alkaa tekemään?
[/quote]
Hiljainen. Ei uskalla esim. luokassa ottaa puheenvuoroja. Syrjäänvetäytyvä. Sellanen emmää-tyyppi. Ei katso ihmisiä silmiin. Ei juttele avoimesti ihmisten kanssa ja ota kontaktia.
[/quote]
Tai sitten ihminen ei ole mikään sosiaalinen tyyppi. Huonoa itsetuntoa ei voi arvioida suoraan siitä, miten käyttäytyy ihmisten kanssa. Sosiaalisellakin ihmisellä voi olla huono itsetunto. Itsetunto on monitahoinen käsite.
Tyttäreni on 4v ja tiedostan riskin, että hänelle kasvaa huono itsetunto. Hän on äärimmäisen herkkä ja huomionkipeä. Hän on aina saanut paljon huomiota ja hellyyttä ja viettikin ensimmäiset 1,5v sylissä. Hän on myös todella negatiivinen ja imee kaiken pahan kuin sieni itseensä. Ihan vain jo vääränlainen sanavalinta saa hänet ahdistumaan. Häntä kehutaan, rakastetaan ja arvostetaan, mutta mikään ei tunnu riittävän. Hän on luonteeltaan aivan kuin eräs sukulaiseni, jolta voisi näin aikuisena diagnosoida jonkin asteisen persoonallisuushäiriön. Mietin itse todella paljon, olenko jo epäonnistunut kasvatuksessani, mitä olen tehnyt väärin ja voiko olla, että kaikesta rakkaudestani ja panostuksestani huolimatta hänellä on aikuisena huono itsetunto. Mietin myös sitä, mikä on huonoa itsetuntoa, mikä herkkyyttä ja taipuvaisuutta ahdistukseen ja murehtimiseen.
Yksi pahimpia on se kun lapsen ei anneta ilmaista tunteitaan tai näyttää vanhemmille kaikkia puolia itsestään. Seurauksena on ylikilttejä ylisuorittajia ja vanhemmat voi luulla olevansa kovinkin loistavia kasvattajia.
Eiköhän huonolla itsetunnolla varustettu ihminen pikemminkin vetäydy kulisseihin kuin yritä brassailla.
Eli sellainen "emmää"-tyyppi ei todellakaan ole joukossa se, jolla on parhaat vaatteet ja magein auto tai kello ranteessa.
Mutta mitä tulee itsetuntoon, niin sen voi lytätä niin moni ja monella tavalla. Kotona vanhemmat naureskelevat ja pilkkaavat, eivät luota lapsen taitoihin tehdä asioita.
Koulussa osuu kohdalle itsetuntoa lyttäävä opettaja, joka naureskelee oppilaalle luokan kuullen ja kritisoi. Luokkakaverit kiusaavat. Poika/tyttöystävä manipuloi ja haukkuu ja jättää. Opiskelukaverit pilkkaavat ja sulkevat sivuun joukosta. Työpaikalla pomo ottaa silmätikuksi.
Ei se aina siis ole vanhemmista kiinni, vaikka joskus onkin. Vaikka kotona kuinka kehuttaisiin ja tsempattaisiin, se ei paljon auta jos koulussa kiusataan!
Minullakin on hyvin samanlaisia kokemuksia kuin monilla täällä.