Hävettää arvet käsivarsissa

Arvet on merkki jostain eletystä elämästä, ajattele niitä vaikka muistutuksena siitä miten onnellinen saat nykyään olla.

En voi sille mitään että mulla tekee paha katsella sellaisia käsiä. En koskaan sano ääneen enkä tuijota, mutta kauhistelen mielessäni.



Mietin millainen tuo ihminen on nykyään. Millainen hänen mielenterveytensä on. Sillä eihän nyt kukaan normaali ihminen viiltele itseään vaikka olisi kuinka teiniangstia tahansa. Olen sitä mieltä että jonkin sortin viirausta täytyy päässä olla ja mietin miten menee nyt tai myöhemmin kun tulee taas joku angsti. Viiden kympin kriisi tai kolmen kympin kriisi tai mikä tahansa.



Enpä kyllä tykkäis jos sellainen ihminen hoitaisi vaikka lapsiani päiväkodissa.



Olen tosi pahoillani että ajattelen noin, mutta tähän päivään mennessä en ole onnistunut käsityksiäni muuttamaan. Ne viiltelijät joita oli koulussa yhtäaikaa antoivat kyllä itsestään seinähullun kuvan. Ja sellaisia ovat edelleen. Mä varmaan siis yleistän, mutta kumminkin.



Mitä mieltä itse olette entiset viiltelijät? Oliko mielenterveys ongelmia? Mikä oikeasti pistää ihmisen viiltelemään itseään? Kertokaa niin yritän oikeasti ymmärtää!

Ja miten liittyy teini-ikään?

muihin rankkoihin tapahtumiin lähipiirissä. Ovat osa hänen mennyttä elämää. Ihana ihminen, ja jos minulla olisi omia lapsia antaisin koska tahansa hänen hoidettavakseen.

Juuri sinunlaisten ihmisten vuoksi peitän arpeni. Eli koska minulla on ollut teininä vaikeaa ja purkanut sen sillä tavalla itseeni enkä muihin niin olen siis lopunelämäni mielenvikainen ja häiriintynyt?? Kauhuksesi voin kertoa, että olen nyt hieman alle kolmekymppisenä onnellisesti naimisissa, terveelliset elämäntavat, tasapainoinen suhde perheeseeni, ja ylläri ylläri ammatiltani lastenohjaaja. Eli voin yhtä hyvin vaikka hoitaa juuri sinun lapsiasi.

Minä koen itseni ainakin ihan normaaliksi ihmiseksi ja koin silloin nuorempanakin. Edelleenkin kärsin ihmisistä, joiden mielestä minulla on päässä vikaa, olen hullu tai tyhmä.



Vastaan nyt vain omasta puolestani, mutta itselläni viiltely liittyi siihen, etteivät vanhemmat huomanneet minua. En tietysti silloin ajatellut sitä näin, mutta myöhemmin olen nähnyt asian täysin selvästi.

Olen vanhin lapsi a kun siirryin yläasteelle, vanhempieni työkuviot muuttuivat ja he alkoivat olemaan aina töissä. Aina. Kotona piti olla hiljaa, koska aina toinen nukkui yövuoron jälkeen ja toinen oli töissä ja sitten he vainv aihtoivat vuoroa. Minä jouduin huolehtimaan sisaruksista ja kotileäimistämme, välillä piti olla koulustakin pois sen takia. Vihasin koulua, mutta lopulta aloin jo toivomaan, että pääsisin sinne niinkuin muutkin nuoret. Muistan kuinka mulla oli ikävä äitiä, olisi ollut kiva jutella, mutta vanhemmat olivat vain lappuja pöydällä: " tee sitä, tätä ja tuota" .



Jälkeenpäin olen tajunnut, että toivoin vanhempieni huomaavan, tai edes jonkun opettajan huomaavan ja soittavan vanhemmilleni. Niin ei koskaan kuitenkaan käynyt.

En mäkään tunne yhtään.

Ja ihan kaikilla ei liity ees teinivuosiin arpien tarina... Ystäväni sairastui vakavaan masennukssen 25-vuotiaana elettyään pitkään vaikeassa elämäntilanteessa. Hän oli äärimmäisen ahdistunut viillellessään oik. rannettaan, ei yrittänyt itsemurhaa mutta purki näin pahaa oloaan. Nyt on parantunut masennuksesta ja häntä hävettää arvet kauhean paljon.

On surullista että ihmiset joutuvat elämässään niin raskaisiin tilanteisiin että viiltelevät itseään. Mutta kaililla se ei suoraan liity vaikeisiin psyykkisiin sairauksiin, elikkä kaikki viillelleet eivät oo hulluja!!!!

Kaikilla on arpia, toisilla ne ovat vain sisällä. Ymmärsitkö? Sitä se " kaikilla" tarkoitti! Siis henkisesti arpia jostakin menneisyydestä!!!

käsivarsiaan vessassa ja itki, minä suutin kun ajattelin sen olevan naurettavaa, riideltiin ystäväni kanssa, hermostuin ja viilsin itseäni käsiin että " katsos, kyllä minäkin uskallan vaikka en hakua itseäni tappaa ja olla marttyyri, ei tunnu missään" , tyhmää, tiedän, mutta suutuspäissäni olin. En nimittäin kestänyt kun ystäväni aina kännissä puhui jostakin itsarista. En edes tiennyt että käsiini jäisi niin selvät arvet niistä kun olivat vain pintanaarmuja. Ei, minulla ei ole mielenterveysongelmia vaikka sinun mielestäsi kyllä on mutta voin sanoa että on ihmiset tehnyt hullumpiakin asioita!

Suurin osa niistä ei edes ole teinivuosilta, osa on melko uusiakin... Pidän tietenkin pitkiä hihoja paljon, mutta kyllä viime kesänäkin uskaltauduin ihan normaalisti kulkemaan t-paidassa. Mitä sitten, jos joku nyt sattuukin itsekseen kauhistelemaan? Ei se minua liikauta.

Ei ne mun mielenterveyden ongelmani ole mitään kauhisteltavaa. En ole niitten vuoksi sen huonompi ihminen, kuin kukaan muukaan. En ole ilkeä muille ihmisille, enkä koskaan ketään muuta vahingoittanut, kun itseäni. Elämä on välillä vaikeaa, ja toisilla meistä ei ole yhtä hyvät eväät matkassa vaikeuksista selviämiseen...



28

Miten pystyitte lopettamaan? Arpiani en kenellekään näyttele, ei arpien tarvitse olla juuri käsissä... Mt ongelmia ei ole mulla todettu.

30, miksi sinä viillät? Mitkä tilanteet, tunteet, ajatukset johtaa viiltämiseen? Auttaako se?



28

joskus 18v taisi olla viimeinen kerta.

silti joskus himottaa tuo partakoneen terä tai keittiön puukot. en mitään itsaria koskaan ole yrittänyt mutta se tunne on jotenkin niin uskomattomaton ihana... nykyään painan esim. kaljapullon korkilla käteeni, se on kiva tunne... jäljet haihtuu, tosin ei läheskään niin mahtava kuin itse verta vuotava haava

Itselläni ei ole ollut mielenterveysongelmia mutta läheltä olen seurannut sellaista. Ihan normaaleja ihmisiä niistäkin on tullut kun ovat selvinneet vaikeuksistaan. Sinunkaltaiset eivät onneksi ole olleet heitä auttamassa...

http: //tiedostamaton. net/mielihyva. html

Itselläni toisessa käsivarressa vahvemmin näkyy ja toisessa vähän huonommin näkyy. En kyllä häpeile niitä, eikä multa kovin moni ole niistä kysynytkään. Tosin varmaan monella on vielä hurjemman näköiset kädet.



Ja sille kauhisteljalle,joka ei haluaisi viiltelyarpisen hoitavan lapsiaan, niin minäpä olen juuri sellaisella alalla. Mistäs tiedät etten hoidakin juuri sinun lapsiasi?



Ja ihan normaali ihminen olen. Ei mielenterveysongelmia. Ja olin silloin nuorenakin henkisesti terve.

Nuori vaan ei ihan ajattele loppuun asti. Mun kaveri viilteli itseään ja hänellä on aikuisiälläkin jossain vaiheessa ollut vaikeuksia mielenterveyden kanssa, hän varmaan haki nuorena huomiota yms. Hän vaan kerran yökyläillessä ehdotti, että viillellään vuorotellen. No, minä tietenkin kokeilunhaluisena muikaan. En vaan ihan ymmärtänyt kuinka kovaa " kannattaa" viiltää, ei ollu kokemusta. Viiltelinpä sitten käsivarteni syville vertavuotaville haavoille. Jonka seurauksena sitten on edelleen yli 30 vuotiaana käsivarret viivotettu.



Sellasta se nuorena on. Jokainen varmasti tekee jotain vähän vähemmän fiksua jossain vaiheessa.

Kipu poistaa tosi tehokkaasti kaikki ajatukset päästä, tuntuu tosi hyvälle jälkeenpäin, on energinen ja iloinen sen kaiken pohdinnan vastapainoksi. Eli lähinnä liiallisen ajattelun poistamista. Musta on hassua, että suurin osa tuntuu ajattelevan arpien löytyvän käsistä (monesti sieltä aloitetaankin), mutta kyllä hyvin äkkiä arvet löytyy ihan muualta ja kädet on ihan koskemattomat. Ainakin mä haluan piilottaa kaiken kunnolla, ja silti pystyä käyttämään toppeja ja lyhyitä hameita. Miten teillä, kuinka voitte vastustaa sitä kiusausta tarttua terään?

viime kerrsta onkin jo pitkä aika..