Hävettää arvet käsivarsissa

mies jonka kanssa olin jutellut pyysi yhtäkkiä minua näyttämään käsivarteni. En tajunnut ollenkaan, mitä haki takaa, kunnes sanoi helpottuneena, että tahtoi vain nähdä onko minulla myös käsivarret täynnä arpia, kuten niin monilla (minulla ei siis näkyviä arpia ole, vaikka on tullutkin teininä angstailtua). Eihän ne arvet välttämättä kerro mitään siitä millainen henkilö on nykyään, mutta tuolle miehelle oli jäänyt ilmeisesti huonoja kokemuksia, puhui jotain tasapainosta tai jotain.



Se oli todella yllättävää, en ollut tajunnut kuinka yleistä se on... Käsivarren päällä olevia runsaita arpia on tosiaan vaikea peittää, ja jos pitää silmänsä auki, niin niitä todellakin näkee paljon!

Jos siis tulee oikeasti tarve hukuttaa ajattelu fyysiseen kipuun. Itse sanoisin (näin ihan epäpätevänä), että se on merkki siitä, että sulla on mielessä ja/tai mielen kätköissä asioita, joitten kanssa et koe selviäväsi ja joita pelkäät ajatella, ehkä siksi, että ovat liian kipeitä tai muuten vaikeita. Ja vaikka ei näin olisikaan, niin sanoisin silti, että kyllä tällainen toistuva itsensä viiltely aina on oire jostakin. Jos oikeasti tahdot tavasta eroon, suosittelisin, että etsisit apua, että voisit päästä eroon niistä ahdistuksista, jotka viiltelyyn johtaa.

tosi kamala ja paha asia, siis kuitenkin monet käyttää sitä samanlaisena helpotuksena kuin jotkut kunnon kännejä tmv. En tiedä, mutta näin äitinä olisin tietenkin huolissani, jos lapseni lähtisi samalle tielle, mutta toisaalta, selviytymiskeino on aina selviytymiskeino. Ja niin, terät houkuttelee nyt täälläkin... :P

Teininähän se meni ohi mutta jos vieläkin tekee mieli, niin viiltele ja antaumuksella! Tai hae hoitoon! Edes keskustelemaan jollekkin ammattiauttajalle.

lihava goottityttö, joka oli viillellyt molemmat kätensä olkapäästä ranteeseen ulkopuolelta, ns. väärältä puolelta. Huudatti aina koulun oleskeluaulan stereoista jotain ihmeellistä psykedeelismelankolista musaa ja yritti näyttää pahoinvoivalta. Teki mieli ohjeistaa tätä neitoa viiltämään toiselta puolelta rannetta ja pituussuuntaan..

Vierailija:

Jos siis tulee oikeasti tarve hukuttaa ajattelu fyysiseen kipuun. Itse sanoisin (näin ihan epäpätevänä), että se on merkki siitä, että sulla on mielessä ja/tai mielen kätköissä asioita, joitten kanssa et koe selviäväsi ja joita pelkäät ajatella, ehkä siksi, että ovat liian kipeitä tai muuten vaikeita. Ja vaikka ei näin olisikaan, niin sanoisin silti, että kyllä tällainen toistuva itsensä viiltely aina on oire jostakin. Jos oikeasti tahdot tavasta eroon, suosittelisin, että etsisit apua, että voisit päästä eroon niistä ahdistuksista, jotka viiltelyyn johtaa.

Mä olen sinut suht kaiken kanssa mitä elämä on eteen heittänyt, mutta en voi sille mitään miten herkästi reagoin asioihin. Ne vaan jää päähän pyörimään, enkä saa niitä pois edes rankalla urheilulla. Kun on jo kolmatta päivää yrittänyt päästä eroon esim. " äiti soitti ja sanoi voivansa huonosti" -ajatuksesta, niin kyllä sitä ottaa huojentuneena vastaan aikalailla millaisen vain helpotuksen, että se lähtee päästä se ajatus. Kaikilla on oma tapansa tehdä loppu tollaisista asioista. Ei niitä tarvitse " käsitellä" . Tämä nyt vain minun mielipiteeni.

-30

Musta viiltelyn saisi ottaa isompanakin asiana. Ehkä sitten on niitä, jotka valuttelevat omaa vertaan " huvikseen" (vaikka en itse siihen uskokaan), mutta monille se tosiaan on ihan äärimmäinen selviytymiskeino tilanteessa, josta ei tunnu olevan ulospääsyä, jossa sitä on niin pulassa, ettei mitään rajaa... Minusta silloin ihminen tarvitsee ymmärrystä ja apua ja ennenkaikkea sitä, että hätä (josta ihminen ei itse ole edes tietoinen, kun niin tehokkaasti hukuttaa kaiken näitten " selviytymiskeinojen" alle) otetaan TOSISSAAN.



Näen ihan punaista, kun ihmisten hätähuutoja vähätellään - se nyt vaan hakee huomiota, sillä nyt vaan on vähän teiniangstia... Kaikki ihmiset tarvitsevat huomiota, eikä huomionhakeminen ole naurettava asia. Terve ihminen, jolla on kaikki hyvin, ei viillä itseään saadakseen huomiota. Ihminen, jolla EI ole kaikki hyvin ja joka viiltää, tarvitsee sitä huomiota tuplaten (enkä tarkoita kauhisteluja taikka päänsilitystä, vaan kuuntelijaa, ymmärtäjää ja apua).



Viiltely menee myös helposti överiksi. Jos ihminen viiltää usein, on tapana, että viilloista tulee aina vaan isompia ja syvempiä, että niillä saisi sen mielihyvän.

Vierailija:

lihava goottityttö, joka oli viillellyt molemmat kätensä olkapäästä ranteeseen ulkopuolelta, ns. väärältä puolelta. Huudatti aina koulun oleskeluaulan stereoista jotain ihmeellistä psykedeelismelankolista musaa ja yritti näyttää pahoinvoivalta. Teki mieli ohjeistaa tätä neitoa viiltämään toiselta puolelta rannetta ja pituussuuntaan..

Minä henkilökohtaisesti en ole koskaan kertonut yhdellekään sielulle tavastani miestäni lukuunottamatta. (Se kun oli vähän pakko ;) )

-30

Teininä viiltelin vähäsen, ja koetin peitellä tapaa. Salaa toivoin kuitenkin, että joku olisi huomannut. Olisin ollut kipeästi huomion tarpeessa, vaikka en sitä silloin minäkään tiedostanut. Jossain vaiheessa äiti huomasi viillot, ja kommentoi asiaa tyyliin " kaikkea idioottimaista sitä sullakin teettää" . Vaikka viiltely jäi vuosikausiksi, henkinen huonovointisuus jatkui läpi elämän, kunnes koetin tappaa itseni ja päädyin psykiatriselle osastolle ja sain vihdoin apua. Ja en ollut edes tiedostanut, kuinka avun tarpeessa olinkaan. Ajattelin vain, että typerä tapa, mutta minkäs teet...

Vierailija:

Musta viiltelyn saisi ottaa isompanakin asiana. Ehkä sitten on niitä, jotka valuttelevat omaa vertaan " huvikseen" (vaikka en itse siihen uskokaan), mutta monille se tosiaan on ihan äärimmäinen selviytymiskeino tilanteessa, josta ei tunnu olevan ulospääsyä, jossa sitä on niin pulassa, ettei mitään rajaa... Minusta silloin ihminen tarvitsee ymmärrystä ja apua ja ennenkaikkea sitä, että hätä (josta ihminen ei itse ole edes tietoinen, kun niin tehokkaasti hukuttaa kaiken näitten " selviytymiskeinojen" alle) otetaan TOSISSAAN.

Näen ihan punaista, kun ihmisten hätähuutoja vähätellään - se nyt vaan hakee huomiota, sillä nyt vaan on vähän teiniangstia... Kaikki ihmiset tarvitsevat huomiota, eikä huomionhakeminen ole naurettava asia. Terve ihminen, jolla on kaikki hyvin, ei viillä itseään saadakseen huomiota. Ihminen, jolla EI ole kaikki hyvin ja joka viiltää, tarvitsee sitä huomiota tuplaten (enkä tarkoita kauhisteluja taikka päänsilitystä, vaan kuuntelijaa, ymmärtäjää ja apua).

Viiltely menee myös helposti överiksi. Jos ihminen viiltää usein, on tapana, että viilloista tulee aina vaan isompia ja syvempiä, että niillä saisi sen mielihyvän.

Viiltely on kuitenkin usein oire, eikä vaiva. Ts, viiltelyn ns. parantamiseksi pitää hoitaa se syy. Itselläni ei ole tarvetta lopettaa viiltelyä, se toimii juuri tällaisena minulle. En ole masentunut, en ole ahdistunut, olen opinnoissani menestyvä (toistaiseksi ;) ), minulla on onnellinen ydinperhe, jne. Ehkä tuo sanomasi on totta suurelta osin, mutta minuun se ei sovi.

-puhelias 30

Mun mielestä on syytäkin hävetä! Jos 30v ihminen on omasta mielestään terve ja tasapainoinen ja silti tekee tuollaista ei siinä mitkään " kaikilla meillä on arpia, ne on vaan merkkejä eletystä elämästä" lässytykset auta. Ei ole kyse mistään elämä jättää-arvista! Ihan sairasta edes verrata noin.

En ole ikinä moisesta kullutkaan ja täällä tunnutte höpöttävän siitä, kuin olisi ihan tavallista. Ei normaali ihminen tuollaista tee.

Ei tosiaankaan oo mustakaan normaalia, vaan oire siitä, että asiat on pielessä ja pitäisi hakea apua. Mutta miten toi häpeäminen muka on jotenkin kannattavaa?!

Minulla taas niitä ei näe ellei osaa erikseen etsiä.

Ja kesäisin on pakko pitää pitkiä paitoja, sillä ihon ruskettuessa jäävät ikävästi näkyville..

onneksi eivät näy kunnolla kuin suihkun jälkeen

Jotkut viilletyt ranteet vai?

Pakko pitää pitkähihaisia loppuelämän. Ellei joskus keksitä jotain millä arvet saa pois. Näin sitä kärsitään teiniangstista vielä aikuisenakin...

joutua piilottelemaan käsiään. Hävettää niin hemmetisti. Olen tosin yrittänyt tehdä töitä sen eteen, että voisin hyväksyä menneisyyteni ja sen, että olin aikoinaan sellainen kuin olin.

Ja vaikka itse pystyisikin hyväksymään menneisyytensä, niin valitettavasti muut ihmiset voivat kokea sen ongelmana. Siksi niitä arpia peittelenkin. En jaksa selitellä kenellekään mitään.



8

Mutta ärsyttää ne ihmiset, joille arpeni ovat ongelma.

En minä niitä millään poiskaan saa, joten miksi mun pitäisi niitä hävetä tai katua, siinä ne ovat kuitenkin. Mutta en ymmärrä, että aikuiset ihmiset viitsivät niistä naljailla, vittuilla, kysellä ja kauhistella. Kuitenkin yli kolmekymppinen olen minäkin.